Paperikaaoksen keskellä – mietteitä keräilystä ja materiasta

Eilen tein asian, joka olisi pitänyt hoitaa jo aikoja sitten. Tyhjensin rohkeasti työpöytäni laatikot, papereita pursuavat epämääräiset muovitaskut, repeilleet kirjekuoret sekä täpötäydet mapit ja kansiot, ja ryhdyin lajittelemaan lattialle levinnyttä A4-arkkien tulvaa. Koko urakka – satojen papereiden saattaminen edes jonkinlaiseen järjestykseen – oli vaikuttanut alusta lähtien miltei mahdottomalta urakalta. Ja sitähän se lähestulkoon olikin. En varmasti olisi tähän epämiellyttävään hommaan nytkään ryhtynyt, ellei minulla olisi ollut siihen oikeasti tarvetta: tavoitteeni oli koota itselleni kaikki työ- ja koulutodistukseni sisältävä kansio. Minulle tämän kansion kokoaminen on merkinnyt eräänlaista myöhäistä, vaikkakin osittain vastenmieliseltä tuntuvaa astumista aikuisuuteen. Tämän kaikki tärkeimmät meriittini sisältävän violettikuorisen kansion kanssa on nyt sitten pakko uskaltautua maailmaan, jossa avoimista työpaikoista taistellaan kynsin hampain.

          Paperikaaoksen keskeltä löytyi kymmenittäin maksettuja puhelinlaskuja, verolappusia monen vuoden ajalta, kuitteja sähkölaskuista, asumistukipäätöksiä, tiliotteita ja kaikkia varsin tavanomaisia opiskelijalle kuuluvia papereita. Olin lähes musertunut kaiken sen materiaalinen edessä: miten valtaisan paljon kirjallisia dokumentteja ihmiselle elämänsä aikana kertyykään? Ja ovatko ne kaikki tarpeellisia, voisiko jostain jo luopua? Minulle suhtautuminen materiaan on yleensä melko tunnepitoista. Kiinnyn esineisiin helposti, mutta toisaalta säilytän tarpeettomiakin tavaroita – ihan vain siksi, että uskon niille olevan jotain käyttöä joskus tulevaisuudessa. On selvää, että papereiden kohdalla tilanne on hieman toinen. En ole muodostanut mitään tunnesidettä puhelinlaskuihini – luojan kiitos! – tai usko niillä olevan mitään kovin suurta käyttötarkoitusta myöhemminkään, mutta ”varmuuden vuoksi”-mentaliteetti estää minua hävittämästä niitä. Mistä minä voin tietää, haluaako jokin byrokraattinen taho jonain päivänä tietää puhelinlaskuni summan elokuussa 2005? Tai tarvitaanko jossain vielä tietoja siitä, mitä olen tilannut Anttilan postimyynnistä kymmenen vuotta sitten? Järjellä ajatteleva puoleni on varma siitä, että näitä tietoja ei kukaan ikipäivänä tule kaipaamaan, mutta säästän maksukuitit silti. Ihan vain varmuuden vuoksi.

           Papereiden lisäksi kodistani löytyy varsin paljon tavaroita, mikä on usein saanut minut pohtimaan suhdettani materiaan. Ehkä pelkään unohtavani. Esineet, valokuvat, kirjat, astiat, postikortit ja muut asiat joita minulle on sattunut eniten kertymään, ovat ikään kuin muistini jatkeita, jotka kertovat elämästäni, menneisyydestä – ne ovat osa minua, omaa identiteettiäni. Luotan niiden olemassaoloon paljon enemmän kuin ihmisiin. Jokaisella ihmisillä on jonkinlainen suhde materiaan: kaikki eivät tarvitse juuri mitään pysyvää, vaan kokevat liiasta materiasta luopumisen vapautumisena rasittavasta painolastista. Voin sen hyvin ymmärtää, vaikka en itse ajattelekaan samalla tavalla.

           Materian hankkiminen ja säilyttäminen ei yleensä ole kuitenkaan hallitsematonta. Luulen, että monien ihmisten kohdalla sitä voi verrata periaatteeseen, jolla museot toimivat. Museot määrittelevät itse, millaista materiaalia mikäkin museo kerää ja tallentaa, sillä kyse on arvoista ja arvostuksesta. Museoiden tehtävänä on varjella ja säilyttää, mutta toisinaan esineitä – esimerkiksi hyvin huonossa kunnossa olevia – joudutaan poistamaan kokoelmista. En minäkään haali itselleni aivan mitä tahansa, vaan tietenkin asioita ja esineitä joista itse pidän. Minulla on kieltämättä astioita enemmän kuin yhden ihmisen tarpeisiin, mutta esimerkiksi laukkuja, kenkiä, meikkejä ja vaatteita varmasti paljon vähemmän kuin keskivertonaisella.

           Tavarapaljous johtuu varmasti myös siitä, että sitä ylipäätään on nykyään saatavilla niin paljon. Kaukana menneisyydessä ovat ne ajat, jolloin vähävaraiset ihmiset omistivat ainoastaan päällään olevat vaatteet. Tietyillä esineillä ja merkkituotteilla on edelleen korkeampi status kuin toisilla, mutta materian omistaminen ylipäätään ei välttämättä kerro mitään varallisuudesta. Ihmisen tuottaman materiaalin runsaus ja sen jatkuvasti kasvava määrä on epäilemättä ongelma, johon myös museot joutuvat vastaamaan – kaikkea ei yksinkertaisesti voida säästää ja tallentaa. Väistämättä jotkut asiat määritellään arvokkaammiksi kuin toiset.

          Olen saanut työssäni arkistoida eräälle yksityishenkilölle kuuluneita papereita. Kyseessä oli henkilö, joka oli halunnut säästää ja tallentaa aivan kaiken pienistä muistilappusista onnittelusähkeisiin, postikortteihin, kirjeisiin ja virallisimpiin asiakirjoihin. Paperivuoren keskellä huomasin, että aikana jolloin internetiä ei ollut, eivätkä matkapuhelimet olleet vielä yleistyneet, yhteydenpito ihmisten välillä jätti jälkeensä paljon enemmän konkreettisia todisteita. Tämä on eräällä tavalla itsestäänselvyys, mutta sitä on ollut hankalaa huomata, sillä asiat ovat tapahtuneet vähitellen. Muutos on näkynyt myös omassa elämässäni ja lähimenneisyydessäni. Nykyään yhä useampi hoitaa laskunsa ja veroasiansa verkossa, ja monesti syntymäpäiväonnittelut hoituvat tekstiviestein tai muuten virtuaalisesti. Olen itse ehdottomasti perinteisten syntymäpäiväkorttien kannalla, mutta myönnän, että en juuri koskaan nykyään kirjoita kirjeitä, vaikka vielä kymmenisen vuotta sitten kirjeenvaihto oli minulle tärkeä harrastus. Postin odottaminen ei ole enää positiivisella tavalla jännittävää, sillä A5-kokoiset valkoiset ikkunalliset kirjekuoret harvoin pitävät sisällään mitään kivaa. Muutoksella on kaksi puolta: pelkään hieman digitaalisessa muodossa olevien dokumenttien säilyvyyden puolesta, mutta toisaalta olen huojentunut siitä, että voin ottaa tärkeimmistä papereistani varmuuskopioita monin eri tavoin.

          Paperini eivät ole vieläkään täydellisessä järjestyksessä, tuskin tulevat koskaan olemaankaan. Olen tyytyväinen tilanteeseen, jossa tiedän edes suunnilleen, missä mikäkin lomake ja lappunen sijaitsee, ja että ne tarvittaessa ovat löydettävissä. Elämässä on tärkeämpiäkin asioita kuin puhelinlaskujen arkistoiminen.