Punajuurikeittoa ja täytekakkua

Tein tänään isänpäivälounaaksi fetajuustokerman kanssa tarjoiltavaa punajuurisosekeittoa. Ohje löytyy uusimman Yhteishyvä-lehden ruokaliitteestä, mutta se vaikutti niin kelvolliselta, että kirjoitin sen ylös itsellenikin.

400 g punajuurta

3  perunaa ( n. 200 g)

1 sipuli

2 rkl voita tai öljyä

1 l vettä

2 kasvisliemikuutiota

1-2 rkl viinietikkaa tai sitruunamehua

1 tl suolaa

1 tl timjamia

¼ tl rouhittua mustapippuria

½ prk ranskankermaa

Fetajuustokerma:

100 g fetajuustoa

½ prk ranskankermaa ( á 150 g)

1 pieni valkosipulinkynsi

ripaus rouhittua mustapippuria

 

 

 

 Kuori ja pilko punajuuret ja perunat. Kuori ja hienonna sipuli. Kuumenna rasva kattilassa ja kuullota sipulit. Lisää punajuuret ja perunat ja anna niiden pehmitä hetken. Lisää vesi, liemikuutiot ja viinietikka tai sitruunamehu. Keitä miedolla lämmöllä kannen alla noin 30 minuuttia tai kunnes punajuuret ovat pehmeitä. Mausta keitto ja lisää joukkoon ranskankerma. Soseuta sauvasekoittimella. Hienonna fetajuusto haarukalla. Sekoita joukkoon ranskankerma ja mausta murskatulla valkosipulilla ja ripauksella pippuria. Tarjoa keiton kanssa.       

  

            Kuten ehkä aikaisemmista kirjoituksistanikin voi päätellä, olen melkoisen innostunut kokkailemaan kasvissosekeittoja. Sotkuisen juureksen maineessa olevaa punajuurta sen sijaan olen käyttänyt melko harvoin, yleensä vain jokajouluiseen rosolliin, ja silloinkin tyydyn valmiiksi kypsennettyihin etikkapunajuuriin. Punajuuri on kieltämättä maineensa veroinen: kumiset kertakäyttökäsineet ja leikkuulautaa suojaava leivinpaperi osoittautuivat hyvin tarpeellisiksi kasviksia kuutioidessa – tai ainakin ruoanlaiton jälkiä siivotessa. Täytyy lisäksi todeta, ettei puolen tunnin keittoaika riitä punajuurten kohdalla ollenkaan, vaikka koetin silputa juurekset mahdollisimman pieniksi. Peruna toki kypsyy suhteellisen nopeasti, mutta punajuuri vaati lähes tunnin keittoajan, eivätkä kuutiot sittenkään olleet erityisen pehmeitä. Valmiista keitosta tuli hyvin sakeaa, samettista ja pehmeää – varsin erikoisen makuista, mutta silti herkullista. Keittoon lisätty puolikas purkillinen ranskankermaa teki ruoasta täyteläisen ja täyttävän, mikä ei pääruokakeitossa ole mielestäni ollenkaan huono asia. Jos haluaa kevyemmän version, ranskankerman ja muut maitotuotteet voi jättää varmasti poiskin, mutta maku saattaa muuttua melko erilaiseksi. Itsetehdyltä tuorejuustolta maistunut fetajuustokerma kruunasi koko komeuden, ja se maistui ihanalta myös leivän päällä. Voin suositella fetajuustokermaa esimerkiksi illanistujaisissa patonkien levitteenä; jos ei valkosipulista satu pitämään, sen voi korvata vaikka yrteillä tai muilla mausteilla.

          Olen jo pitkän aikaa silloin tällöin ajatellut venäläistä ruokaa ja miettinyt, että olisi mukavaa esimerkiksi kaveriporukalla kokkailla borssikeittoa ja blinejä, ja syödä niitä sitten vaikka suolakurkkujen, sienisalaatin ja hapankaalin kera. Tai jotain sinnepäin. Oikeastaan en kovin paljon edes tiedä venäläisestä ruoasta, mutta ajatus jonkinlaisista ”teemaillallisista” kuulostaa hauskalta. Ja taustalla voisivat soida vaikkapa neuvostoliittolaiset käännösiskelmät… Punajuurikeittoni ei ollut borssikeittoa, mutta venäläisyys tuli väistämättäkin mieleeni ranskankermasta, joka lienee hyvinkin itäeurooppalaisen smetanan kaltaista. En oikeastaan tiedä, onko näillä kahdella kovinkaan suurta eroa, happamia maitotuotteita kun ovat molemmat.

          Iltapäiväkahvin kanssa syötiin täytekakkua isänpäivän kunniaksi. Leivoin kakun jo perjantai-iltana, koska minulla oli eilen syntymäpäivät, ja kakun tarkoituksena olisi siis juhlistaa kahta tapahtumaa. Tein perinteisen sokerikakun kananmunista, sokerista ja jauhoista – helppoa ja nopeaa. Ehkä vähän liiankin nopeaa, sillä kakkupohjan päällys paloi uunissa liian korkeassa lämpötilassa, mutta sisus jäi löysäksi, sillä kakku oli pakko ottaa ulos jo parinkymmenen minuutin jälkeen. Vahingosta viisastuneena paistoin toisen kakkupohjan alemmassa lämpötilassa ( 175 astetta), mutta pidin sitä uunissa pidemmän aikaa, yli puoli tuntia. Pilalle menneen kakun reunaa maistaessani saatoin todeta, että epäonnistuminen olikin ollut onni onnettomuudessa: olin vahingossa laittanut taikinaan desilitran verran liikaa sokeria. Ilmankos maistuikin niin makealta…

            Kakun päällystäminen tuotti tällä kertaa päänvaivaa, sillä olisin halunnut kokeilla jotain uutta, mutta en kerta kaikkiaan keksinyt mitään. Laitan täytteeksi aina appelsiinimehua, hilloa, banaania ja kermavaahtoa. Tällä kertaa hillo oli itsetehtyä omenahilloa ja kermavaahdon joukkoon sekoitin sitruunalla maustettua rahkaa, mutta olisin kaivannut kakun päällekin jotain muuta kuin iänikuista suklaarouhetta. Mutta mitä? Tähän aikaan vuodesta on aika turha haaveillakaan tuoreista kotimaisista marjoista ja hedelmistä, ja vaikka pakastemarjat käyvät vallan mainiosti kakun väliin kostukkeeksi, ne ovat liian vetisiä päällysteeksi. Hedelmäkarkit olivat lapsena aivan ehdottoman parhaita kakun päällä, mutta jostain syystä ajatus ei enää tässä iässä kuulosta niin houkuttelevalta… Ja niinpä päädyin taas suklaarouheeseen ja appelsiininpaloihin. Tein lisäksi vesihauteessa sulatetusta suklaasta ja cashewpähkinärouheesta pieniä suklaapalleroita reunustamaan kakkua, sillä tällä kertaa en viitsinyt ryhtyä pursottamaan kermaa reunoille – se nimittäin tuppaa olemaan vähän sotkuista puuhaa.

           Näin isänpäivän iltana täytekakku alkaa olla jo muisto vain; hyvin se ainakin tuntui kaikille maistuvan. Sen sijaan punajuuria on jääkaapissa vielä puoli pussillista. Ehkäpä teen siitä jonain päivänä raastetta ja laitan linssikastikkeen joukkoon.

Himoneulojan mietteitä

Blogini on ollut olemassa jo lähes puoli vuotta, enkä ole vielä kertaakaan kirjoittanut villasukista tai muihinkaan käsitöihin liittyvistä aiheista. Tämä on oikeastaan aika yllättävää, sillä minusta on parin viime vuoden aikana tullut suorastaan himoneuloja, joka ei innostuksen iskettyä malta pitää näppejään erossa puikoista sitten millään. Neulomisharrastus on kuitenkin kausiluonteista: kesähelteillä ei juurikaan tee mieli tarttua hiostaviin lankoihin, mutta syysiltojen pimetessä ja joulun lähestyessä alkavat taas kauppojen lankahyllyt houkutella luokseen ja kaappien kätköistä on pakko kaivaa aikaisempien vuosien jämälangat siltä varalta, että niille keksisi jotain kivaa käyttöä. Olin oikeastaan jo etukäteen päättänyt, etten tänä vuonna tekisi lahjaksi yksiäkään lapasia enkä sukkia, mutta kuinkas sitten kävikään: löysin kaupan poistomyyntikorista pari kerää Novitan kuvioitua Punatulkku-lankaa, enkä voinut vastustaa kiusausta.

          Pidän itseäni villasukkien neulojana vielä aikalailla amatöörinä. Neuloin ensimmäiset sukkani ala-asteella koulun käsityötunnilla, mutta sittemmin sukantekoyritykseni kaatuivat aina – kuten monen muunkin osalta – kantapäähän, jota en kerta kaikkiaan oppinut tekemään ohjeista ja sukulaisten neuvoista huolimatta. Opin oikeasti neulomaan sukat vasta muutamia vuosia sitten, kun eräänä hiljaisena työpäivänä otin töihin mukaan valmiiksi neulotun sukanvarren ja työkaverini alkoi opettaa minulle kantapään neulomista kädestä pitäen – hitaasti, vaihe vaiheelta, kärsivällisyyttä koetellen. Molempien hermoja kiristäneen opetustuokion päätteeksi opetin vastavuoroisesti työkaverini virkkaamaan neliöitä, ja kotiin päästyäni kirjoitin itselleni rautalangasta väännetyn ohjeen kantapään neulomisesta, jotta en sitä enää ikinä unohtaisi. Tähän en aio villasukkaohjetta kirjoittaa, sillä perusteelliset ohjeet mittataulukoineen löytyvät Novitan verkkosivuilta sekä lankakerien vyötteistä. Lisäksi kirjalliset käsityöohjeet vaikuttavat minusta aina melko monimutkaisilta, ja parhaiten olenkin oppinut ihan itsekseni kokeilemalla tai suullisten neuvojen avulla. Minun silmissäni neuleohjeet näyttävät matemaattisilta kaavoilta, joita en yksinkertaisesti osaa lukea: lapsen villapaitaa neuloessani ongelmallisinta oli pääntien kavennusten toteuttaminen, sillä keksin heti kolme erilaista tapaa tulkita ohjetta – joista tietenkin vain yksi oli se ainoa oikea.

          Langat ovat ehdottomasti tärkeä osa käsitöiden viehätystä. Käytän itse melkein aina Novitan Seitsemää veljestä, vahvaa ja suosittua peruslankaa, jonka laaja värivalikoima aina vaihtelee jonkin verran sesonkien mukaan. Pidän oikeastaan lähes kaikista väreistä lukuun ottamatta räikeää turkoosia ja hempeän hailakkaa vaaleanpunaista – jotka tosin nekin saattaisivat sopia hyvin tehosteväreiksi maanläheisempien sävyjen joukkoon. Aivan erityisesti olen ihastunut raita- ja kuviolankojen alati kasvavaan valikoimaan, sillä erikoislangoista saa aikaan helposti näyttävää jälkeä, vaikka niistä toki joutuukin maksamaan hieman yksivärisiä lankoja enemmän. Luonnonmukaisesta värimaailmasta kertovat myös itse langat, joista monet ovat saaneet nimensä joko vuodenaikojen tai lintulajien mukaan. Neulomissani Punatulkku-sukissa vuorottelivat valkokirjavat, harmaat ja ruosteenpunaiset raidat.

          Tein kuviolangasta ja yksivärisestä punaisesta Seitsemän veljeksen kerästä kaksi paria aikuisen sukkia. Neulon aina varteen vähintään kymmenen kierroksen mittaisen resorin, jonka jälkeen jatkan väljempää joustinneuletta nilkkaan ja kantalappuun asti. Jalkaterän teen yleensä kirjoneuleella esteettisistä syistä, mutta myös siksi, että sukasta tulee siten joustavampi ja istuvampi. Vaihtoehtoja on kuitenkin lukemattomia, ja esimerkiksi tekemällä pieniä palmikoita sukan varteen ja jalkaterän päälle sukista saa helposti napakammat kuin neulomalla pelkkää oikeaa.

           Käsitöiden tekeminen on nykyään hyvin suosittua ikään tai sukupuoleen katsomatta, minkä luulen johtuvan sekä vanhojen kädentaitojen arvostuksen noususta että materiaalien ja tekniikoiden monipuolistumisesta. Monille käsityöt ovat varmasti myös nopea tapa rentoutua hetkeksi arjen keskellä; onhan kudin helppo ottaa käsiin vaikkapa televisiota katsellessa. Minulla itselläni on hieman kaksijakoinen suhtautuminen neulomisen rentouttavaan vaikutukseen, sillä neulon melko nopeasti, ja mieluiten haluaisin keskeneräisen työn valmiiksi yhdeltä istumalta. Lasten sukkapari valmistuu yhdessä illassa ja aikuisen vuorokaudessa, mikäli vain työtä jaksaa ja voi tehdä suhteellisen keskeytyksettömästi. Lopulta sormiin sattuu, hartioita kivistää, päätä särkee… mutta seuraavana aamuna on taas pakottava tarve jatkaa. Neulomiseen iskee todellakin himo!

 

 

 

            Olen neulonut viime vuosina monta paria villasukkia sukulaisille, ystäville ja heidän lapsilleen, yleensä syntymäpäivä- ja joululahjoiksi. Tänä vuonna olen aiheellisesti päättänyt hillitä tyrkyttämistäni, sillä kaapissani on muovikassillinen itsetehtyjä, käyttämättömäksi jääneitä lasten villasukkia sekä tarpeeton villapaita. Niin mukavaa kuin neulominen onkin, ei ole järkevää tuottaa sukkiakaan ylen määrin, ellei niitä voi oikeasti antaa kenellekään. Villasukkakassissa kiteytyy ehkä jollain lailla myös haikeus ja pieni surukin siitä, ettei ole – eikä todennäköisesti tule olemaankaan – sukulais- tai kummilapsia, jotka sukkia koskaan käyttäisivät. Toisaalta tiedän, että on olemassa lapsia, joilla olisi varmasti sukille käyttöä. Kierrätys ei ole ollenkaan huono vaihtoehto, vaikka en vielä olekaan raaskinut käsitöitäni laittaa eteenpäin.

          Villasukista voisi loihtia mitä upeimpia luomuksia, oikeita taideteoksia. Periaatteessa minua kiinnostaisi kokeilla uusia malleja, tekniikoita ja materiaalejakin, mutta samalla olen varsin tyytyväinen siihen, että sukkien neulominen on suhteellisen mekaanista, helppoa puuhaa vailla suorituspaineita ja siihen liittyvää epäonnistumisen pelkoa. Keskinkertaisuus on ihan riittävän hyvää. On lisäksi jollain lailla lohdullista ajatella, että vaikka elämässä pärjääminen olisi kuinka rajoitettua, vaikeaa tai mahdotontakin, voi valmistaa omilla käsillään jotakin, jota potentiaalisesti joku ihminen jossain tarvitsee.