Kapiokirstun uusi elämä?

Vanhempieni autotalliin ilmestyi viikko sitten vanha kapiokirstu. Muistan kirstun lapsuudestani, jolloin sitä säilytettiin isovanhempieni kerrostaloasunnon verkkokellarissa. Puinen laatikko kiinnosti minua jo silloin, mutta koskaan en päässyt kurkistamaan sen sisälle, sillä arkku oli täyteen ahdetun varastokopin nurkassa, mattokasan alle hautautuneena. Verkkokellarista kirstu muutti pari vuotta sitten tädilleni, joka ei kuitenkaan keksinyt mitä tehdä kannesta pahoin kuluneelle laatikolle, joten hän päätti antaa sen eteenpäin. Ja nyt se on sitten autotallissa, jälleen kaikenlaisen enemmän ja vähemmän tarpeellisen tavaran ympäröimänä.

          Eilen koitti vihdoin se jännittävä hetki, jolloin pääsin ensimmäistä kertaa avaamaan puuarkun raskaan kannen. Arkun sisältä tulvahti raskas vanhan puun tuoksu, mutta muutoin laatikko ammotti tyhjyyttään, samoin kuin arkun oikeassa yläkulmassa oleva pienempi kannellinen lokero. Kannen sisäpuolelle lyijykynällä vuosikymmeniä sitten raapustettu nimi osoitti, että kirstu oli kuulunut äitini isoäidille, joka mitä todennäköisimmin oli säilyttänyt laatikossa liinavaatteita – kauniisti kirjailtuja lakanoita ja pyyhkeitä, jotka nuoren vaimon tuli avioiduttuaan tuoda mukanaan uuteen kotiinsa. Pienemmässä lokerossa lienee pidetty huiveja, hiusneuloja, ehkäpä neulatyyny ja muuta pientä tarpeellista tavaraa. Nykyhetken materiaalisessa yltäkylläisyydessä tuntuu hurjalta ajatella, että yhteen laatikkoon – vaikkakin melko suureen sellaiseen – on mahtunut yhden ihmisen lähes koko maallinen omaisuus.

          Olen aikaisemmin nähnyt kapioarkkuja, joista monet ovat olleet varsin koristeellisia kaiverruksineen, kukkakuvioisine maalauksineen ja muine krumeluureineen. Usein kannen sisä- tai ulkopintaan on lisäksi maalattu tai kaiverrettu omistajansa nimikirjaimet ja vuosiluku, jolloin arkku on valmistettu. Äitini isoäidin kirstu on varsin pelkistetty ja koristelematon, eikä siihen ei ole lyijykynämerkintöjen ohella kirjoitettu tai maalattu mitään muuta. Kansi on kiinnitetty puunauloin ja kummassakin päädyssä on kapeat, jo hieman ruostuneet rautaiset kantokahvat, mutta lukko on aikojen saatossa mennyt rikki ja kadonnut jonnekin. Kirstu on aikanaan ollut väriltään ruskea, mutta nyt maali on kauttaaltaan haalistunut ja kannesta kulunut täysin pois. Äitini lapsuudenkodissa kirstua pidettiin ullakolla ja sen sisällä säilytettiin kesäaikaan talvitakkeja. Kannen kuluminen ei liene ihmekään, sillä sen päällä sai kuulemma huoletta istuakin.

 

 

          Tällä hetkellä arkun pohja on vielä hieman likainen, hiekan ja pölyn tahrima, mutta olen ilahtunut huonekalun muuten niin hyvästä kunnosta. Kirstua on aina säilytetty sisätiloissa – vaikkakin viimeiset vuosikymmenet varastossa ja autotalleissa – joten se ei onneksi ole kärsinyt kosteusvaurioista. Rahallinen arvo vanhalla, hyvinkin tavanomaisella talonpoikaiskirstulla ei ole kovin suuri, mutta sitäkin tärkeämpi huonekalu on tunnearvoltaan: se on osa sukuni historiaa ja samalla myös osa minua, yksi harvoista menneisyyden säilyneistä esineistä. Voin kuvitella kirstun olleen mummini lapsuudenkodissa jossain tuvan nurkassa, vaikka en tuosta paikasta juuri mitään tiedäkään. Mummi ei ollut koskaan kovin halukas puhumaan lapsuudestaan, ei vaikka olisin kuinka sinnikkäästi yrittänyt tietoja lypsätä. Koskaan hän ei valittanut köyhyydestä, mutta sen toki ymmärsin, että niukkaa suurperheessä oli ollut. Päivisin sisaruskatras leikki pihalla käpylehmillä ja rikkoutuneiden posliiniastioiden sirpaleilla, öisin nukkui tuvassa siskonpedissä. Minun oli nuorempana vaikeaa ymmärtää, ettei kaikilla sen ajan lapsilla ollut omia kenkiä.

           Toivon että jonain päivänä vanha kapiokirstu pääsee taas arvoiselleen paikalle, sillä autotalliin tai varastoon se ei kuulu. Sitä ennen sen sisäpuoli kaipaa puhdistusta, kansi uutta maalipintaa. Ymmärrän tietenkin, että vanhaa huonekalua entisöidessä tulee muistaa käyttää vanhoja työmenetelmiä ja materiaaleja, eikä siksi öljymaalilla alun perin maalattua pintaa ole syytä ryhtyä tärvelemään millään uudenaikaisilla tököteillä, vaan se täytyy puhdistamisen jälkeen maalata uudelleen öljymaalilla.  Aivan hetken mielijohteesta ei urakkaan siis kannata ryhtyä, mutta toisaalta: mikä kiire tässä edes on? Kapiokirstu on ollut niin monta vuosikymmentä hylättynä varaston kätköihin, että ehkä se voi vielä hetken odottaa – jonain päivänä sillekin koittaa uusi elämä.

Syystuulia

Kuukausi sitten kirjoittamassa blogitekstissäni pohdin elämääni pitkän koulutien päätepisteessä – mitä nyt tekisin, minne suuntaisin, mitä oikein elämältäni haluaisin? Syksy on aina jollain tavalla muutosten ja uusien ratkaisujen aikaa, olipa sitten kyse ihan vain kesätyön vaihtumisesta opiskeluun tai – kuten nyt – epätavallisen joutilaan kesän jälkeisestä kuumeisesta pohdinnasta siitä, mitä tulevaisuudessa oikeasti tahtoisin tehdä.

            Pitkällisen harkinnan jälkeen olen päättänyt palata ensi maanantaina minulle niin tuttuun ja turvalliseen ympäristöön, yliopiston luentosaliin. Työmarkkinatuen turvin voisin toki jäädä kotiinkin pyörittelemään peukaloitani ja tuijottelemaan seiniin, sillä oman alan avoimien työ- ja harjoittelupaikkojen suhteen tilanne on varsin lohduton, mutta olen vakuuttunut siitä, että pidemmän päälle ratkaisu tekisi minulle ainoastaan hallaa. Tukipennosilla ei elele herroiksi, mutta pärjäilee. (En silti valita, sillä tiedän, miltä tuntuu kituutella myös täysin ilman tuloja. Tämänhetkinen tilanne vaikuttaa suorastaan ylelliseltä, sillä vuokranmaksun ja laskujen lisäksi voin ostaa ruokaakin ilman omantunnontuskia.) Joutilaisuus on myös itsessään mukava olotila, mutta pitkittyneenä tekee elämän epämukavaksi, jopa tarpeettomankin tuntuiseksi. Ratkaisuksi olen keksinyt opintojen jatkamisen.

          Tällä hetkellä pidän sormet ristissä ja toivon, ettei millään byrokraattisella taholla ole enää syytä vastustaa aikeitani ryhtyä täydennysopiskelijaksi. Toisin sanoen toivon, että olen onnistunut vakuuttamaan toimeentulostani päättävät virkailijat siitä, että opiskeluni oikeasti tähtäävät ammattiin, josta tulevaisuudessa olisi hyötyä työllistymiseni kannalta. Kuten ehkä arvata saattaa, kyseessä oleva ammatti on historian ja yhteiskuntaopin opettaja, johon ei tietenkään päädytä ainoastaan suorittamalla vuodesta toiseen ja toinen toistaan mielenkiintoisempia historia-aineiden kursseja. Ei, sen lisäksi pitää osata vähän taloustiedettä, oikeustiedettä, sosiaalipolitiikkaa, valtio-oppia ja palasia sieltä sun täältä. Puhumattakaan itse kasvatuksellisesta puolesta, pedagogisista opinnoista ja opetusharjoittelusta. Jo kaiken tämän näkeminen mustana valkoisella hirvittää: olisiko minusta oikeasti tähän? Opettajan opinnot antavat epäilemättä hyviä valmiuksia työelämään, mutta täytyy olla realisti – eivät pedagogiset valmiudetkaan työpaikkaa takaa. Ja olisinko minä äärimmäisenä epävarmana ihmisenä ihan oikeasti valmis ja kykenevä palaamaan pelkäämääni ja inhoamaani koulumaailmaan, tällä kertaa opettajan roolissa? Ei se riitä, että haluaisi tutustuttaa kasvavat nuoret historian kiehtovaan maailmaan innostavien kertomusten ja tehtävien kautta, vaan pitää olla samanaikaisesti myös kasvattaja ja kurinpitäjä, henkisesti äärimmäisen vahva ja voimakas persoona. Ei kuulosta yhtään minulta, ei sitten ollenkaan. Ja entäpä jos en pärjääkään opinnoissani, ja joudun palauttamaan tuet, joilla maksan asuntoni vuokran ja laskuni? Mutta tällä hetkellä kun ilmassa leijuu paljon enemmän kysymyksiä kuin vastauksia, olen valmis katsomaan tätäkin vaihtoehtoa. En voi siinä mitään menettääkään.

            Niin kauan kuin muistan, syksy on merkinnyt elämässäni aina jonkinlaista muutoksen aiheuttamaa kriisiä. Muutoksen ei ole tarvinnut olla suurempi kuin uuden lukuvuoden alkaminen ja totuttautuminen arkirytmiin kesäloman jälkeen, se on silti tuntunut pelottavalta. Muistan että lukion aloittaminen oli erityisen hankalaa: kaikki tuntui suurelta ja sekavalta, ja ensimmäisen kahden viikon ajan tulin joka päivä kotiin kyyneliä nieleskellen. Konkreettisesti muutos ei ollut suuri, sillä lukio sijaitsi vanhaa yläastettani vastapäätä, tien toisella puolella, joten koulumatkakin säilyi aivan samanlaisena. Ja ennen pitkää kaikki lähti sujumaan varsin mallikkaasti: sain uusia ystäviä ja aloin nauttia lukio-opintojen monipuolisuudesta. Astuminen uuteen ja tuntemattomaan oli silti aina varsin kammottavaa, sillä luonteelleni on liiankin ominaista pysyvyyteen ja turvallisuuden tunteeseen takertuminen. Sama pätee epäilemättä myös täydennysopintoihini: vaikka tulevat kurssini tulenkin suorittamaan pääasiassa toisessa tiedekunnassa kuin lähes kaikki perustutkintoni opinnot, tuttu kampusalue, mahdollisuus käyttää yliopiston kirjaston palveluja ja sähköpostiosoitetta entiseen tapaan luovat tietyllä tavalla turvallisuutta, mutta myös yhteisöllisyyden tunnetta. Tämä kuviteltu yhteisöllisyys on täysin riippumaton siitä, tulenko tutustumaan tulevilla kursseilla uusiin ihmisiin (tosin ei minulla olisi mitään sitäkään vastaan, päinvastoin!), se on jotain muuta. Vaikka minulla on ystäviä, kaipaan sen ohella valtavasti kuulumista johonkin työ- tai opiskeluyhteisöön, jonka toimintoihin minulla olisi halutessani mahdollisuus osallistua. Ehkä en siis olekaan niin erakko kuin olen luullutt olevani.
 

 

          Omalla tavallani myös pidän syksystä hyvin paljon. Aika aikaa kutakin, ja ennen pitkää myös kesän täytyy siirtyä syrjään syksyn tieltä. Nautin sadonkorjuukaudesta, jolloin sienet, puolukat ja omenat kypsyvät, ja on tullut aika säilöä kesän viimeiset herkut talven varalle. Syksyllä on ihanaa haistella kirpeän raikasta ilmaa, ihastella ruskan värjäämien puiden väriloistoa, istua sisällä kynttilänvalossa ja kuunnella kuinka sade piiskaa ikkunoita ja peltikattoa. Ja neuloa villasukkia, tietenkin – onhan joululahjojen valmistus syytä aloittaa hyvissä ajoin. Suuntaan tulevan syksyn opintokoitoksia kohti jännittynein ja epävarmoin, mutta myös hyvin uteliain mielin. Ja kaikista uusista koitoksista huolimatta aioin myös nauttia niistä samoista syksyisistä iloista kuin aina ennenkin.

Elokuvahetkiä 4: Sopeutumattomat (The Misfits, 1961)

 Näin alkusyksyn melankolisina päivinä, jolloin ajatukset kääntyvät huolestuneena ja epätietoisina kohti tulevaisuutta, mieleeni on jostain syystä palaillut kerran aikaisemmin näkemäni elokuva Sopeutumattomat (The Misfits) vuodelta 1961. Arthur Millerin käsikirjoitukseen perustuvan elokuvan ohjasi John Huston ja sen nimekkääseen näyttelijäkaartiin kuuluivat päärooleja esittäneet Marilyn Monroe, Clark Gable, Montgomery Clift ja Eli Wallach. United Artists –yhtiön tuottama Sopeutumattomat oli maineikkaan tekijäjoukon ansiosta suuren luokan ja kalliin budjetin elokuva, jonka tekoprosessin taltioimisesta valokuvin vastasivat Magnum Photos –yhtiön ammattilaiskuvaajat. Sopeutumattomat ei kuitenkaan ollut yleisömenestys, vaikka se saikin kriitikoilta kiitosta käsikirjoituksestaan ja roolisuorituksistaan.

          Elokuvan tarina sijoittuu syntyajankohtansa nykyhetkeen, 1960-luvun taitteen Nevadaan. Vastikään eronnut nuori nainen Roslyn (Monroe) tapaa itseään huomattavasti vanhemman cowboyn Gayn (Clark Gable) ja tämän seurana olevan Guidon (Wallach) kapakassa, jonne on tullut ystävänsä Isabellen (Thelma Ritter) kanssa hukuttamaan avioeron aiheuttamaa surua. Nelikko lähtee viettämään iltaa maalle Guidon omistamaan taloon, joka on jäänyt keskeneräiseksi tämän vaimon kuoltua synnytykseen. Liialliseen alkoholinkäyttöön päättynyt ilta on alku Roslynin ja Gayn suhteelle, joka saa sinettinsä parin asettuessa asumaan Guidon puolivalmiiseen taloon kauas kaupungista. Gay ja Roslyn ovat epätavallinen pari: itsenäiseen ja karuun elämään kouliintunut ikääntyvä karjapaimen ja nuori, juuri avioeron kokenut kaunis kapakkalaulajatar ovat lähtöisin aivan eri maailmoista, mutta kokemukset särkyneistä ihmissuhteista ja hajonneista perheistä yhdistävät heitä. Siinä missä rikkonaisen lapsuuden elänyt Roslyn on käynyt läpi suhteita ja avioliiton, mutta ei kokenut rakkautta, lapsistaan vuosikausia erossa ollut Gay kokee epäonnistuneensa perheenisänä.

           Guidon ja Isabellen saapuessa eräänä päivänä Roslynin ja Gayn luokse vierailulle, Gay ehdottaa matkaa erämaahan ottamaan kiinni vuoristossa eläviä villihevosia, mustangeja. Paikallisesta rodeosta he löytävät mukaansa kolmannen miehen, Gayn ystävän Percen (Clift), joka lupaa auttaa Gayta mustangien kanssa vastineeksi tämän maksamasta rodeon pääsymaksusta. Perce lentää rodeossa härän selästä ja saa pahan päävamman, mutta kieltäytyy lähtemästä sairaalaan. Herkkää Roslynia järkyttää rodeoratsastuksen julmuus, mutta hän tahtoo lähteä mukaan erämaahan katsomaan uljaiden villihevosten lassoamista.

            Perce on varaton mies, sillä uuden isäpuolen astuttua kuvioihin hän on menettänyt isänsä testamenttaaman kotitilansa perimysoikeuden. Nuorena leskeksi jäänyt Guido puolestaan on toiminut sodassa pommikoneen lentäjänä ja omistaa edelleen pienen potkurikoneen. Cowboyna hän liitelee koneellaan halki vuoristoista maastoa ja säikyttelee kiväärin kanssa hevosia tarkoituksenaan ajaa ne laaksoon pyydystettäväksi. Näitä kolmea miestä – Gayta, Percea ja Guidoa – yhdistää karjapaimenen ammatti ja siihen liittyvä vapauden kaipuu. Heillä kaikilla on takanaan myös ihmissuhteiden jälkeen jättämiä traumoja, hylkäämisiä, eroja ja kuolemia.

          Roslynin rooli on osittain epätyypillinen Marilyn Monroelle. Hän ei tässä uransa viimeiseksi jääneessä elokuvassa esitä iloista, naiivia ja seksuaalisella olemuksellaan miehiä puoleensavetävää neitosta, jollaisena oli tullut tunnetuksi lähes kaikissa aikaisemmissa filmeissään – ja josta epäilemättä oli myös tullut hänen tavaramerkkinsä. Sopeutumattomissa kaikki miehet näkevät Roslynin viehättävänä ja kauniina naisena, jolle niin Gay, Guido kuin Percekin vannovat rakkauttaan, mutta samalla myös Marilynin muille roolihenkilöille ominaisena seksisymbolina, joka vartalonmyötäiseen mekkoon pukeutuneena on otollinen seksuaalisen häirinnän kohde kapakassa juopotteleville miehille. Roslyn on marilynimaiseen tapaan myös tietyllä tavalla lapsenomainen ja viaton, mutta samalla äärimmäisen melankolinen ja hauras hahmo, jonka elämää leimaavat epätietoisuus, rakkaudettomuus ja irrallisuus. Gay ylistää Roslynin kauneutta, mutta ihmettelee tämän kasvoilta paistavaa surua ja onnettomuutta: ”…you´re the saddest girl I´ve ever met.” Arthur Miller kirjoitti Sopeutumattomien käsikirjoituksen olleessaan naimisissa Marilyn Monroen kanssa, ja epäilemättä kommentoi Roslynin traagisen, elämänsä tarkoitusta pohtivan hahmon kautta vaimonsa mainetta ”väärinymmärrettynä” seksisymbolina – vaikkakin samalla toistaen Marilyniin vankasti liitetyt ominaisuudet, naiiviuden ja haurauden. Näyttelijä itse ei tiettävästi kokenut Roslynin hahmoa omakseen, eikä pitänyt elokuvastakaan. Myös avioliitto Millerin kanssa kariutui Sopeutumattomien kuvausten aikana.

          Elokuvan neljälle päähenkilölle – Roslynille, Gaylle, Percelle ja Guidolle – matka erämaahan on suuria odotuksia herättävä hetki. Vuoristossa laukkaava uljas lauma mustangeja edustaa miehille suurta itsenäisyyttä ja vapautta – vapautta, jonka cowboyt voivat paradoksaalisesti saavuttaa ainoastaan riistämällä vapauden näiltä luontokappaleilta. Miehet tietävät kyllä, että kaukana menneisyydessä ovat ne kultaiset ajat, jolloin ajettiin takaa satapäistä mustangien laumaa, mutta Roslynille totuus ei ole vielä valjennut. Mielikuvissaan uljaita ratsuja näkevä Roslyn järkyttyy Gayn tokaistessa hänelle, että villihevosia enää on tuskin viittätoistakaan, ja niistä loputkin päätyvät ennen pitkää purkitetuksi koiranruoaksi. Herkän Roslynin illuusio rikkoutuu samalla kun Gay joutuu kyynisesti toteamaan, ettei menneiden päivien loistoon – aikaan jolloin vapaat miehet ansaitsivat elantonsa kesyttämällä villejä hevosia – ollut enää paluuta.  Oman elämänsä herruudesta kiinnipitämisessä on silti kysymys perusperiaatteista: vaikka miehet epäröivät, kannattaako muutaman hevosen tähden nähdä vaivaa, itsenäisen ja vapaan miehen tulee vastata tekemästään työstä ainoastaan itselleen. Hevosten varsin julman oloisesta kohtelusta takaa-ajoineen, lassoamisineen ja alistamisineen mielenrauhansa menettänyt Roslyn raivoaa Gaylle ja tarjoutuu lunastamaan itse hevoset, mikäli ne eivät vain päätyisi kovaan kohtaloonsa. Gay loukkaantuu Roslynin pyynnöstä, mutta päätyy lopulta päästämään mustangit vapaaksi, vaikka toiset miehet eivät tekoa voikaan hyväksyä.  Palkkatyötä alati halveksuva Guido huutaa katkerana Gaylle, että hänen puolestaan tämä voi mennä vaikka huoltoasemalle muita palvelemaan.

          Elokuvan loppu on näennäisen onnellinen, mutta samalla jättää avoimeksi monia kysymyksiä. Piercen ja Guidon taakseen jättänyt pariskunta lähtee ajamaan erämaan yöhön ja Roslyn ilmaisee suhtautuvansa myönteisesti Gayn aikaisemmin esittämään toiveeseen yhteisen lapsen hankkimisesta. Roslynin pohtiessa sitä, miten he löytäisivät oikean tien takaisin keskellä erämaan pimeyttä, Gay osoittaa hymyilleen yötaivaalla loistavaa tähteä ja lupaa sen johdattavan heidät kotiin.

          Sopeutumattomat on aihepiiriltään lännenelokuva, mutta ei kovin tavanomainen sellainen. Siinä missä niin sanotusti perinteisiksi miellettyjen westernien karjapaimenissa yhdistyvät miehinen voima, kunnia ja sankaruus, edustavat Gay, Pierce ja Guido vain ihanteiden rippeitä. Elokuva ei viittaa myyttiseen menneisyyteen, jota värittävät villin lännen sankaritarinat, vaan sijoittumalla oman syntyajankohtansa nykyhetkeen se kuvaa tietynlaista cowboy-tradition ja elinkeinojen väistämätöntä murrosta, vaikka mustangeja toki käytettiin elokuvassa myös symbolisesti. Villihevoset olivat sukupuuton partaalla – ja eläimiltä riistetty vapaus näytti koituneen myös vapautta janoavien miesten kohtaloksi. Jokaisella miehistä on takanaan elämää varjostavia tragedioita ja henkilökohtaisia ongelmia, minkä vuoksi he näyttäytyvät kaikkinensa haavoittuneessa valossa, ilman häivähdystäkään sankaruudesta.

           Sopeutumattomat jäi historiankirjoihin kalliin budjetin elokuvana, jonka tuotantoprosessia leimasivat lukuisat vaikeudet aina kuvausolosuhteista tekijöiden keskinäisiin ja henkilökohtaisiin ongelmiin. Nevadaa piinanneen helteen ohella kuvauksia varjostivat John Hustonin uhkapelaaminen ja alkoholismi sekä tuotantotiimin tulehtuneet välit lääkeriippuvuuteen yhä pahemmin uppoavaan ja kuvauksista tuntikausia myöhästelevään Marilyniin. Sopeutumattomat jäi sekä Marilyn Monroen että Clark Gablen viimeiseksi elokuvaksi: Gable menehtyi sydänkohtaukseen vain kymmenen päivää kuvausten päättymisen jälkeen, ja Marilyn – jonka kuolemasta tuli vastikään kuluneeksi viisikymmentä vuotta – puolitoista vuotta myöhemmin lääkkeiden yliannostukseen. Gable ja Monroe saivat kuitenkin roolisuorituksistaan kiitosta kriitikoilta, ja näihin kehuihin on katsojanakin helppo yhtyä. Pääosanesittäjät onnistuvat luomaan uskottavuutta Millerin hahmoihin, joissa jo sinänsä on paljon syvyyttä. Vaikka melankolista elokuvaa on monesti luonnehdittu hajanaiseksi ja epäonnistuneeksi monien kuvauksiin vaikuttaneiden ristiriitojen ja vaikeuksien vuoksi, en sitä itse pystyisi elokuvaa katsomalla tulkitsemaan.  

          Vuonna 2001 valmistuneessa dokumentissa Making The Misfits Arthur Miller kertoo elokuvan käsittelevän ennen kaikkea ihmissuhteita ja sitoutumisen ongelmaa. Vieläkin laajemmin ymmärrettynä kertomuksen teemat nivoutuvat mielestäni irrallisuuden tunteeseen ja yksilöiden kyvyttömyyteen sopeutua tilanteisiin, jotka eivät aina ole omista valinnoista riippuvaisia. Sopeutumattomat heittää ilmaan monia vastauksia vaille jääviä kysymyksiä onnellisuudesta, vapaudesta ja rakkaudesta – kysymyksiä, joihin kenties suurimman osan katsojistakin on mahdollista samaistua. Gayn ja Roslynin suhde on ailahteleva ja riitaisa, mutta samalla onnellinen, eteenpäin suuntautuva ja toiveikas. Lopussa vain hetkeä vihaisten tunteenpurkausten jälkeen pari istuu autossa matkalla kotiin, yötaivaalla tuikkivan tähden johdattamana matkalla kohti parempaa huomista. Hetki on onnellinen, mutta jättää ratkaisuun avoimeksi: Gay ja Roslyn ovat matkalla onneen, mutta pääsevätkö he perille? Ja onko onni ylipäätään mitään sellaista, minkä voi lopullisesti saavuttaa, vai onko se vain pieniä pirstaleisia, katoavia hetkiä?

          

Elokuvahetkiä 3: Umberto D (1952)

Vanhojen suomifilmien parista on välillä ihan virkistävää tehdä pieni tutkimusretki muiden maiden elokuvatuotantoon. Löysin jo pari vuotta sitten Anttilan dvd-osastolta kokoelman italialaisen Vittorio De Sican neorealistisia elokuvia, mutta silloin vielä varsin tyyris pakkaus sai jäädä hyllylle odottelemaan edullisempia päiviä. Lopulta pari kuukautta sitten odotukseni palkittiin, ja oranssilla hintalapulla varustettu kokoelma lähti kaupasta mukaani.

          Vittorio De Sican elokuvista olin jo aikaisemmin nähnyt ohjaajan epäilemättä kuuluisimman teoksen Polkupyörävarkaan (1948) sekä Umberto D:n (1952), joista jälkimmäinen tuli tutuksi joitakin vuosia sitten yliopistolla elokuvahistorian kurssilla. Umberto D:n katsominen luentosalissa kymmenien muiden opiskelijoiden ympäröimänä muistuu mieleeni surullisena, hieman ahdistavanakin kokemuksena. Elokuvan jälkeen poistuin salista pala kurkussa ja kyyneliä nieleskellen, mitä minulle tuskin koskaan aikaisemmin tai sittemminkään yliopistolla oli tapahtunut. (Paitsi elokuvaseminaarissa James Bondia katsoessamme – sillä kertaa salaisia kyyneleitä aiheutti tosin samassa huoneessa istunut henkilö, ei itse elokuva.) En ole perehtynyt syvällisesti italialaisen elokuvatuotannon historiaan, mutta neorealismilla tarkoitetaan pääasiassa toisen maailmansodan vaikutuksesta pinnalle noussutta tyylisuuntaa tai aikakautta, joka oli tiukasti sidoksissa oman aikansa yhteiskunnallisiin oloihin. Italian vaikeaa taloudellista tilannetta, yhteiskunnan moraalista rappiota, köyhyyttä ja epätoivoa kuvaavissa elokuvissa neorealismi myös edusti vasemmistolaista ja liberalistista kritiikkiä konservatiivisia arvoja kohtaan. Nimensä mukaisesti neorealistinen elokuvatuotanto ei enää tuonut yläluokkaista viihdettä kaiken kansan katsottavaksi, vaan pyrki kuvaamaan ympäröivää todellisuutta kaikessa raadollisuudessaan, ja niinpä kertomukset sijoittuivatkin usein työväenluokkaiseen arkielämään lähiö- tai maaseutumiljöössä. Tyylilliset seikat olivat osittain myös pakon sanelemia, sillä studioiden vaurioituminen sodan melskeessä oli ajanut elokuvantekijät kuvaamaan filmejään kaduille. Neorealismi oli verrattain lyhyt, mutta varsin vaikutusvaltainen hetki italialaisessa elokuvahistoriassa, joka niitti myös kansainvälistä mainetta. Italialaisten maailmanluokan ohjaajien tunnetuimpia neorealistisia merkkiteoksia lienevät ainakin Roberto Rossellinin Rooma – avoin kaupunki (1945) ja Saksa vuonna nolla (1947) sekä Luchino Viscontin Ossessione (1943). Vittorio De Sica oli myös kansainvälisesti arvostettu ohjaaja, joka elokuvallaan Umberto D saavutti Suomessa parhaan ulkomaisen ohjaajan Jussi-palkinnon vuonna 1957.

          Umberto D on kertomus vanhan roomalaismiehen arkielämän vaikeuksista sodanjälkeisessä Italiassa. Umberto D. Ferrari (Carlo Battisti) on entinen valtion virkamies, jonka pieni eläke ei tahdo riittää edes vuokraan ja muihin välttämättömiin menoihin. Elokuvan alkukohtaus kertoo, että hän ei ole ongelmansa kanssa yksin, sillä kadulle plakaattien kanssa kokoontunut eläkeläisten joukko vaatii äänekkäästi protestoiden muutosta kurjiin oloihinsa. Toiset turvautuvat jopa kerjäämiseen.

          Umbertolla on huone vanhassa kivitalossa sijaitsevan pensionaatin kolmannessa kerroksessa, mutta vetoisan ja muurahaisia vilisevän rakennuksen asumisoloissa ei ole kehumista. Maksamattomien vuokrarästien vuoksi mies on lisäksi koko ajan vaarassa saada lähtöpassit koppavalta ja kylmäkiskoiselta vuokraemännältään. Lohtua vanhuksen arkeen tuovat ainoastaan pieni sekarotuinen koira Flike sekä talon nuori, raskaana oleva palvelustyttö Maria (Maria-Pia Casilio), joka asuu ja työskentelee keittiössä ankaran vuokraemännän alaisuudessa.

            Talon emäntä on valmis häätämään vähävaraisen Umberton kadulle minä hetkenä hyvänsä, mutta vanhus ei ole valmis antamaan periksi. Sairastuttuaan kurkkutulehdukseen kuumeinen Umberto jättää kuitenkin kurjan majapaikkansa, jossa ei saa edes nukuttua emännän vilkkaan seurapiirielämän ja salista kantautuvan oopperalaulun vuoksi. Kolkko sairaalahalli kymmenine vuodepaikkoineen on Umbertolle parempi paikka kuin oma koti: lämpöä, ruokaa ja hoivaa riittää, ja mikä parasta, vuokraa ei tarvitse maksaa. Umberto ei ole edes kovin sairas, mutta vierustoverinsa neuvon mukaisesti hän pyytää hoitajasisarelta rukousnauhaa ja anelee tältä mahdollisuutta jäädä hoitoon vielä useammaksi päiväksi. Sodanjälkeisessä Italiassa kritiikki katolilaista kirkkoa kohtaan oli kasvanut suureksi, minkä vuoksi edellä mainitun kohtauksen voi tulkita kommentoivan yhteiskunnan ja uskonnon ristiriitaista suhdetta. Umberto D:ssä kaivataan yhteiskunnallisia muutoksia ja parempaa tulevaisuutta: ruoka, lämpö ja katto pään päällä ovat elämän edellytykset. Nunnan tarjoama rukousnauha ei edusta Umbertolle tai hänen vierustoverilleen hengellisyyttä ja Jumalaan turvautumista hädän hetkellä, vaan tukeutumista kirkon apuun käytännöllisellä tavalla. Esittämällä hurskasta uskovaista miehille heruu sairaalasta yösija alkuperäistä pidemmäksikin aikaa.

          Katsojana on helppo tuntea empatiaa köyhää vanhusta ja hänen koiraansa kohtaan. Umberto on tehnyt elämäntyönsä valtion virkamiehenä ja maksanut aina velkansa, mutta valtio on pettänyt eläkeläisen jättämällä hänet kituuttamaan kurjuuteensa. Ilman sukulaisten ja perheen turvaa elävä Umberto on yksinäinen ja avuton, sillä vaikka hän tapaa kadulla entisiä työtovereitaan, he sulkevat silmänsä vanhuksen ahdingolta ja kieltäytyvät lainaamasta rahaa. Sairaalasta päästyään Umberto palaa kotiinsa huomatakseen, että vuokraemäntä oli jo täyttänyt toteen uhkauksensa ja alkanut remontoida vanhuksen huonetta omaan käyttöönsä salin jatkeeksi. Kauhukseen mies huomaa myös, että Flikeä ei ole enää missään, ja eräs työmiehistä ärähtää koiran karanneen jo aikoja sitten kadulle. Kohtaus on eräällä tavalla myös elokuvan käännekohta, sillä menetettyään vuokrahuoneensa ja koiransa Umberto kadottaa myös elämänhalunsa. Hän onnistuu pelastamaan Fliken rankkurin kynsistä, mutta tajuaa, ettei pysty enää huolehtimaan lemmikistään. Umberto on lähdössä, hän ei kerro minne, mutta elokuvan melankolinen vire enteilee surullista loppua vanhukselle. Yrityksistään huolimatta Umberto ei onnistu löytämään koiralleen uutta kotia ja päätyy lopulta dramaattiseen ratkaisuun: Flike sylissään mies suuntaa kohti rautatiekiskoja. Yhä lähempänä jyskyttävän junan viheltävä pilli saa pelästyneen eläimen rimpuilemaan itsensä vapaaksi miehen otteesta. Umberto juoksee perään läheiseen puistoon ja kutsuu puun takana piileskelevää koiraansa. Fliken luottamuksen saavuttaminen ei tapahdu välittömästi, mutta lopulta tämä lähtee Umberton heittämän pallon perään. Elokuva päättyy kuvaan, jossa vanhus ja koira yhdessä kulkevat puistokatua pitkin kohti horisonttia.

          Umbertoa esittävä Carlo Battisti ei ollut ammattinäyttelijä, mutta amatöörimäisyys ei ollut ollenkaan poikkeuksellista neorealistisissa elokuvissa. Harrastelijoiden ja ns. tavallisten kadunmiesten lisäksi elokuvien rooleissa esiintyi usein myös lapsia, joista tunnetuin esimerkki lienee De Sican Polkupyörävaras. Elokuvien lapset eivät niinkään olleet aktiivisen toimijan roolissa, vaan heidät kuvattiin enemmänkin nykyhetken karun todellisuuden tarkkailijoina ja maan tulevaisuuden edustajina. Lapsinäyttelijöiden runsas esiintyminen on varmasti liittynyt myös katsojien empatiakykyyn vetoamiseen: on hyvin todennäköistä, että lapsiin liitetty ajatus viattomuudesta on ollut omiaan herättämään katsojien myötätuntoa.  Umberto D:ssä lapsia ei päärooleissa nähdä, mutta katsojan eläytyminen ja empatiakyky pätevät aivan yhtälailla myös eläkeläismieheen ja koiraan. Kahden niin sanotusti viattoman, puolustuskyvyttömän olennon kokemat vääryydet eivät jättäneet ainakaan minua kylmäksi – enkä usko, että olen ollut ainoa.

           Elokuvan loppu on koskettava ja ahdistava vielä toisenkin katselukerran jälkeen. Näennäisesti onnellinen ja avoin loppu, jossa välittyy miehen ja koiran vankkumaton, lämmin ystävyys kaikista elämän vastoinkäymisistä huolimatta, ei sulje pois epätoivoista tekoa, jonka Umberto oli aikeissa toteuttaa vain hetkeä aiemmin. Toisaalta tiedostan myös sen, että Umberto D:ssä, kuten neorealistisissa elokuvissa ylipäätään, elämän raadollisuus on voimakkaasti korostettua. Siinä missä asiat voivat epäonnistua niin sanotusti tavallisessakin elämässä, neorealistisissa elokuvissa kaikki vastoinkäymiset ovat vielä kaksin verroin rankempia. Mustavalkoista, harmaiden katujen ja betonitalojen valtaamaa urbaanin ympäristön lohduttomuutta katsellessa tulee miltei unohtaneeksi sen, että maailmassa on oikeasti olemassa värejäkin. Värit muistuvat mieleen vasta aivan lopun puistokohtauksessa, kirkkaana kesäpäivänä vehreiden lehtipuiden katveessa, jossa pieni toivonpilkahdus lankeaa vanhuksen ja hänen koiransa ylle.

               Neorealismia ei pidä tietenkään ymmärtää sanan varsinaisessa mielessä ”realismina”, niin kutsutusti puolueettomana tapana kuvata ympäröivää todellisuutta, vaan tiettynä poliittisena sanomana terävän, katsojien tunteisiin vetoavan yhteiskuntakritiikin muodossa.  Toisaalta neorealismissa ja eritoten Umberto D:ssä viehättää tietynlainen autenttisuuden vaikutelma, illuusio realismista, joka on pohjautunut todellisiin kokemuksiin elämän kovuudesta. Ja kyllä, elokuvan luokkatietoisuus viehättää minua myös suuresti.  

          Umberto D:n voidaan sanoa valmistuneen neorealismin jälkimainingeissa, sillä kurjuuden ja köyhyyden kuvaus elokuvissa alkoi menettää suosiotaan nopeasti 1950-luvun alkupuolella. Siinä missä neorealismi oli alkujaan syntynyt kritisoimaan markkinoita hallitsevia yläluokkaisia melodraamoja ja komedioita, talouskasvun ja maan uuden vaurastumisen myötä katsojat alkoivat uudelleen haluta enemmän optimismia myös valkokankaalle. Populaarikulttuurissa esiintyvään 50-luvun Italiaan eivät enää sopineet lohduttomat rauniot ja jokapäiväisestä selviytymisestä kamppailu, vaan ennemminkin elämästä ja sen iloista nauttiva nuori sukupolvi, joka hurjasteli Vespoilla pitkin Rooman kapeita kujia ja katuja.  Kulutuskulttuuri ja talous elpyivät nopeasti, eikä neorealismi enää kyennyt vastaamaan sotaa seuranneen vuosikymmenen tarpeisiin.