Elokuvahetkiä 6: Loma (1976)

Näin helteisen heinäkuun kunniaksi päätin lainata kirjastosta elokuvan, jota en ihme kyllä koskaan aikaisemmin katsonut. Kyseessä on suomalaisen elokuvan klassikko ja aikansa ehdoton yleisömenestys, Risto Jarvan ohjaama Loma vuodelta 1976. Antti Litjan tähdittämä elokuva parodioi oikein olan takaa 1970-luvun ajankohtaista aihetta, suomalaisen lomaturismin ja etelänmatkailun huimaa nousukautta kaikkine lieveilmiöineen. Loma on jäänyt ihmisten mieliin sekä Litjan merkittävimpänä roolisuorituksena että Jarvan menestyksekkäimpänä elokuvana.

           Pankkivirkailija Aimo Niemi (Antti Litja) on lähdössä lomamatkalle Innsbruckiin vuoden 1976 talviolympialaisia seuraamaan, ja ilmiselvästi sukset mukaansa ottaneen Niemen suunnitelmissa on myös itsekin päästä Alpeille hiihtämään. Lähtöselvityksessä tapahtuneen kohtalokkaan erehdyksen myötä Niemi joutuu kuitenkin Kreikkaan lentävään lomakoneeseen kymmenien muiden etelään suuntaavien suomalaisturistien kanssa. Samalla matkalaukku vaihtuu erään tuntemattomaksi jäävän rouva Niemen matkatavaroiden kanssa, joka puolestaan istuu toisessa koneessa matkalla Itävaltaan mukanaan kassillinen miesten talvivaatteita. Katastrofin ainekset ovat valmiit. Aimo Niemelle totuus selviää varsin pian koneen noustua, kun kapteeni toivottaa lomamatkalaiset tervetulleiksi Rodoksen lennolle. Niemen vieressä istuva pariskunta, muoniolainen luokanopettaja Jukka Keskinen (Jukka Sipilä) ja hänen vaimonsa Seija (Helena Notkonen) esittäytyvät vierustoverille. ”Ihan sikailumielessä mekin tässä lähdettiin.”, lisää vielä innokkaasti etelänlomaa odottava herra Keskinen.

            Määränpäässä väärän henkilöllisyyden turvin matkaava Niemi joutuu majoittumaan toimittaja Marjukka Notkolan (Tuula Nyman) huonetoveriksi. Sydänsuruista toipuva toimittaja on vakaasti päättänyt pysytellä lomalla erossa miehistä ja tupakasta, ja on raivon partaalla saadessaan matkakumppanikseen naisen papereilla matkaavan miehen. Sekaannukselle ei kuitenkaan enää voida tehdä mitään, joten molemmat päättävät sinnitellä ja totuttautua tilanteeseen – kaipa sitä nyt yhden viikon asustaa ventovieraankin kanssa, kunhan vain sängyt vedetään toisistaan erilleen.

          Elokuvan lähtöasetelma on herkullinen: otetaan joukko eri yhteiskuntaluokista, maantieteellisesti eri paikoista kotoisin olevia suomalaisia ja seurataan heidän edesottamuksiaan viikon ajan vieraassa ympäristössä. Aihe oli myös mitä ajankohtaisin, sillä 1960-luvun lopulta lähtien suomalaisten ulkomaanmatkailu oli levinnyt suoranaiseksi massaturismiksi, ja matkatoimistot lennättivät vuosittain tuhansia pohjolan asukkaita etelän lämpöön. Lentoliikenteen nopean kasvun alentamien hintojen ja ns. pakettimatkojen ansiosta tavallinen työväestökin pääsi elämänsä ensimmäistä kertaa nauttimaan lomastaan kaukana kotimaasta, pääasiassa Välimeren rannikolla tai Kanarian saarilla. Kielitaitoa ei tarvittu, sillä matkatoimisto oli järjestänyt kaiken valmiiksi hotellimajoitusta ja bussikuljetuksia myöten. Retkilläkin käytiin suomalaisten oppaiden johdattamina tutustumassa paikalliseen elämänmenoon ja nähtävyyksiin.

          Risto Jarvan Loma on lämminhenkinen parodia, joka ei tunnu lähes neljä vuosikymmentä valmistumisensa jälkeenkään menettäneen purevuuttaan ja ajankohtaisuuttaan. Ohjaajanuransa 1960-luvun alussa aloittanut Jarva oli koulutukseltaan kemisti-insinööri, mutta ajautui jo opiskeluaikanaan filmityön pariin elokuvakerho Montaasin kautta. Kahden seuraavan vuosikymmenen aikana Jarva ohjasi runsaasti sekä dokumentaarisia lyhytelokuvia että pitkiä fiktioelokuvia, joissa käsiteltiin usein jotakin myyttiä, kliseetä, yhteiskunnallista teemaa tai sosiaalista ongelmaa, kuten luokkayhteiskuntaa tai ympäristön saastumista. Uransa loppupuolella Jarva ohjasi kuuluisimmat ja taloudellisesti menestyksekkäimmät elokuvansa, joissa kaikissa kolmessa pääosaa esittää Antti Litja.  Mies joka ei osannut sanoa ei (1975) oli Jarvan aiemmasta tuotannosta poiketen komedia, samoin kuin vuonna 1976 valmistunut Loma. Arto Paasilinnan romaaniin perustuva elokuva Jäniksen vuosi (1977) jäi ohjaajan viimeiseksi työksi, sillä hän kuoli auto-onnettomuudessa elokuvan kutsuvierasnäytöksen jälkeen.

          Ensi näkemältä Loma tuntuu toistavan kaikki mahdolliset turismiin ja nimenomaan suomalaisiin turisteihin yhdistetyt kliseet. Alkoholia nautittuaan jäyhä, valkoista hipiäänsä etelän auringossa grillaava suomalainen vapautuu täysin estoistaan. Miten voisikaan pohjolan mies vastustaa rannalla vähäisissä pukimissa paistattelevaa naiskauneutta? Myös monen sydänsurujaan potevan tai kehnosta avioliitosta kärsivän suomalaisnaisen salaisissa toiveissa siintää lomaromanssi joko paikallisen rakastajan tai vaikkapa matkaseurueeseen kuuluvan toisen yksinäisen sydämen kanssa. Palmujen katveessa on helppoa unohtaa arki ja kylmä, kaukainen kotimaa. Vai onko? Lomamatkalla kotimaa tuntuu olemassa läsnä vahvemmin kuin Suomessa konsanaan. ”Kotimaani ompi Suomi, Suomi, armas synnyinmaa…” raikuu oppaan mikrofonissa ja linja-auton käytävällä, kun ajetaan töyssyistä tietä kohti seuraavaa nähtävyyttä. Kreikkalaisten pylväiden ja antiikin raunioiden äärellä tuntee valokuvia räpsivä suomalainenkin historian siipien havinaa. Tällaista on turistina olo – tiettyjen rituaalien suorittamista. Pakolliset nähtävyydet on valokuvattava, postikortit lähetettävä ja matkamuistot ostettava, jotta olisi sitten jotain, jolla kotimaahan jääneille ystäville ja sukulaisille todistaa: minäkin olin tuolla. Tutustuminen paikalliseen kulttuuriin jää silti varsin pintapuoliseksi ja tapahtuu täysin turistin ehdoilla. Omat lihasäilykkeet, näkkileivät ja muikut on toki tuotu Suomesta mukana, ettei vaan paikallinen ruoka pistäisi vatsaa sekaisin. Ja jos ulkona syödään, niin syödään sitten siellä missä kaikki muutkin suomalaiset: kreikkalaisen ravintoloitsijan pyörittämästä Koivu ja tähti  -tavernassa, jonka suomenkielisestä ruokalistasta turistikin löytää itselleen sopivaa purtavaa, kuten ”kalavarasta” ja ”panopihviä”.

           Loman päähenkilö Aimo Niemi tuhlaa viimeiset rahansa opastettuihin bussiretkiin, sillä hän on ihastunut matkaseurueeseen kuuluvaan mystiseen kaunottareen (Eija Pokkinen), joka muuttuu Niemen ajatuksissa milteipä kreikkalaisen jumalattaren kaltaiseksi saavuttamattomaksi unelmaksi. Innsbruckin matkaa varten täysihoidon varanneen pankkivirkailijan rahat loppuvat jo loman alussa, mutta juro mies ei kehtaa tunnustaa edes huonetoverilleen Marjukalle, ettei hänellä ole varaa ruokaan. Kuumuudesta ja nälästä kärsivälle miehelle etelänloma ei ole mitään herkkua: eihän hänen alun perin minnekään Rodokselle pitänyt päätyäkään! Matkalaukullisesta naisten vaatteita ei juuri iloa ole edes kesähelteellä. Talvilomaa varten mukaan otetusta sinivalkoraidallisesta villapiposta saa sentään pienin toimenpitein muokattua kesäisen asusteen – uimahousut! Loman mieleenpainuvimmassa kohtauksessa mereen vilvoittelemaan pulahtanut Niemi on nousemassa vedestä rannalle, kun kameran fokus kiinnittyy miehen villaisiin uimahousuihin ja jalkovälistä roikkuviin pipon tupsuihin. Pari vuotta sitten Turussa vuosittain järjestettävällä Suomalaisen elokuvan festivaalilla esitettiin Jäniksen vuosi, ja paikalle oli saatu juhlavieraaksi myös elokuvaa tähdittänyt Antti Litja. Haastattelijan tiedustellessa näyttelijältä tämän elokuvauran kohokohtia, totesi Litja yksioikoisesti, että elokuvayleisö tulee aina muistamaan hänet juurikin Loman rantakohtauksesta, jossa uimahousuiksi muutetusta pipon tupsut jäävät haaroista nolosti roikkumaan. Eikä näyttelijä vaikuttanut olevan tästä kyseenalaisesta kunniasta ollenkaan pahoillaan.

          Loman tarkoituksena on irtautua arjesta. Pakettimatkalaisille on usein irvailtu siksi, että heiltä tämä arjesta irrottautuminen on mennyt överiksi ylenpalttisen ryyppäämisen ja muun sikailun merkeissä. Turistina on helppo rikkoa rajojaan, sillä vieraassa ympäristössä kukaan ei tunne eikä kotipuolen väki saa tietää, vaikka vähän koheltaisikin. Lomalla saattaa iskeä myös houkutus ottaa etäisyyttä omasta itsestään ja esittää olevansa jotakin todellisuutta parempaa. Elokuvassa samalle matkalle sattuneiden portinvartija Ossi Supisen (Juhani Niemelä) ja apuhoitaja Valman (Marja-Sisko Aimonen) välille on kehkeytymässä lomaromanssi, mutta kumpikaan ei tohdi paljastaa oikeaa ammattiaan. Supinen leuhkii kanssamatkailijoille olevansa arvostetun firman johtaja – mies joka katsoo tavallista työläistä pitkin nenänvarttaan – mutta toiseksi ei myöskään jää itsensä lääkäriksi esittelevä Valma. Toisaalta taas korkeassa yhteiskunnallisessa asemassa oleva keski-ikäinen, naimisissa oleva johtaja Helminen (Martti Pennanen) asettuu viikon ajaksi työläisen rooliin ja vokottelee itselleen nuoren naisseuralaisen Britan (Hannele Lauri). Helminen on vakavasti sairas, mutta hän yrittää kaikkensa voidakseen elää vielä hetken täyttä elämää. Ihmisen tarve unohtaa oman elämänsä ongelmat ja pyrkimys rimpuilla irti todellisuudesta edes yhdeksi ainoaksi viikoksi saa pitkin elokuvaa tragikoomisia piirteitä.

           Antti Litjan jurous ja ihmisiä kartteleva yksitotisuus sopii pankkivirkailija Aimo Niemen rooliin mainiosti. Mieleenpainuvimman roolisuorituksen tekee kuitenkin pohjoissuomalaista opettajaa esittävä Jukka Sipilä, jonka hahmo Jukka Keskinen vastaa täysin suomalaisen sikailijaturistin stereotypiaa. Ulkomuodoltaan varsin koominen, parrakas ja hieman päälaelta jo kaljuuntuva mies on vartaloltaan lähes yhtä leveä kuin pitkä, eikä uimarannalla kohdattujen naisten kanssa flirttailu tuota haluttua lopputulosta – ainoastaan riidan Seijan kanssa, vaikka avioelämä muutoin kukoistaakin. Kaikki mitä Keskinen tekee, näyttää hölmöltä ja johtaa jollain lailla noloon lopputulokseen. Uimaräpylöissä ja snorkkeleissa veteen tallustavan ja Porilaisten marssin säestämän miehen sukellusyritys päättyy komeasti loiskahtavaan mahalaskuun ja veden täyttämiin uimalaseihin. Jo lentokoneessa lausuttu kommentti sikailusta todistaa, että Keskinen näyttää tietävän, miten suomalaisturistin odotetaan lomakohteessa käyttäytyvän, mutta vaikuttaa silti jollain lailla epävarmalta omista toimistaan. Rehvakkaasti alkoholia nauttivasta kansankynttilästä sukeutuu toisinaan myös varsinainen filosofi, kun mies innostuu pohtimaan kreikkalaisen kulttuuriperinnön jättämiä jälkiä pohjoiselle Suomen kansalle. Loman päätteeksi tavernassa pitämässään puheessa Keskinen lausuu osuvia kommentteja turistina olemisesta: ” Niin moni meistä täällä ikään kuin irtoaa itsestään, tulee toiseksi, muuttuu omaksi toiveminäkseen…” Jarva kuvaa Keskisen persoonaa hyvin inhimillisellä ja lämpimällä tavalla, ja mitä lähemmin asiaa tarkastelen, sen ymmärrettävämmältä miehen tekojen motiivit tuntuvat. Jos sattuu asumaan Muoniossa, jossa on varmaankin ikuinen talvi, ja viettää suurimman osan elämästään luokkahuoneessa kurittomien kakaroiden kiusattavana, niin onko ihmekään, että elämänsä ensimmäisestä etelänlomasta ottaa kaiken irti hinnalla millä hyvänsä? Lomassa ihmisten käytös on usein typerää ja naurettavaa, mutta samalla täysin inhimillistä.

           Aimo Niemen surkea lomaviikkokin saa lopulta onnellisen päätöksen, sillä hän alkaa vihdoin lämmetä Marjukalle, joka on koko viikon ajan katsonut miestä sillä silmällä. Niemen haikailema kaunotarkin paljastuu varsin tavalliseksi savolaisnaiseksi, joka tarkastelee Marjukan ja Aimon lämmennyttä suhdetta viereisestä pöydästä oikein hyvillään: ” Nyt on sitte sekkii mies löytännä itelleen naesen. Päevätolokulla se on minua seuranna ku hae laevoo.” Elokuvan loppuu antaa odottaa, että pariskunnan suhde saa jatkoa vielä kotimaassakin.

            Loma on kaiken kaikkiaan hauska ja lämminhenkinen elokuva, mutta nykykatsojalle ehkä hieman hidastempoinen. Kun Jäniksen vuosi esitettiin Suomalaisen elokuvan festivaaleilla Turussa, sanoi katsomossa istunut Antti Litja tuskastuneensa elokuvan laahaavaan hitauteen. En itse kaivannut kyseisen elokuvan kohdalla vauhdikkaampia juonenkäänteitä tai nopeampaa tempoa, mutta Loman aikana kylläkin. Toisinaan kohtaukset tuntuvat jäävän hieman irtonaisiksi, ja juonikuvio toistaa liikaa samoja teemoja. Välillä huomasin jo toivovani, että lomaviikko vihdoin loppuisi. Kaiken kaikkiaan elokuva oli silti ehdottomasti katsomisen arvoinen.

          Entäpä sitten elokuvassa kommentoitu suomalainen massaturismi? Olen itse ollut matkatoimiston kautta ostetulla etelänlomalla ainoastaan kerran, ja siitäkin on jo viitisentoista vuotta aikaa. Matka on kuitenkin jäänyt mieleeni sellaisena once in a lifetime –kokemuksena, jollaisen haluaisin elää vielä joskus uudelleen. Minä olen niitä ihmisiä, jotka nauttivat turistina olemisesta: siitä että saa lähettää postikortteja, käydä katsomassa nähtävyyksiä, ostaa matkamuistoja ja tuliaisia (tosin ei mitään kirjahyllyllä pölyttyvää krääsää) ja tietenkin ottaa valokuvia. 1970-luvulla ei kenties vielä kiinnitetty niin paljon huomiota turismin ympäristöä tuhoaviin vaikutuksiin, mutta hölmöjen matkailijoiden käytöstä kyllä kritisoitiin, ja varmasti aivan aiheellisesti. Ajattelin itsekin joskus, että pakettimatkat ovat ennemmin niitä hölmöjä ja kielitaidottomia juntteja varten, jotka eivät osaa matkustaa itsenäisesti eivätkä halua tutustua vieraaseen kulttuuriin sen omilla ehdoilla. Enää en ajattele yhtä jyrkästi ja kahtiajakautuneesti. Ymmärrän kyllä sen, että omatoiminen reppumatkailija näkee ja kokee asioita ja paikallista kulttuuria ehkä laajemmin kuin seurueen mukana kulkeva pakettimatkaaja, mutta onko tällainen matkustusmuoto silti automaattisesti jotain enemmän arvokasta ja hyväksyttävämpää? Lisäksi pakettimatkaajat ja pakettimatkalaisen käsite ovat varmasti 1970-luvulta muuttuneet, vaikka Lomassa on kyllä hämmästyttävän paljon yhtäläisyyksiä myös nykypäivään. Sikailevia turisteja tulee varmasti aina olemaan yhtä lailla kuin fiksujakin matkaajia.

Terijoki – Suomenlahden menetetty lomaparatiisi

Olen ollut jo pitkään kiinnostunut Karjalasta – siitä mäntymetsistään tunnetusta Suomen kaakkoisimmasta kolkasta, joka menetettiin sodassa Neuvostoliitolle. Siitä itäisen ja läntisen kulttuurin rajapinnalla häilyvästä alueesta, josta niin monet tuhannet ihmiset joutuivat lähtemään evakoiksi maamme uusien rajojen sisäpuolelle ja sanomaan jäähyväiset kotiseudulleen. Karjalan kohtalo on traaginen, mutta sen muisto on rikas ja monille kultainen. Niin monen suomalaisen koti ja juuret ovat menetetyllä maalla, siellä jonne ei voi palata, ja jota nuoremmat sukupolvet eivät voi enää muistaa.

        Pari päivää sitten kirjastossa harhaillessani silmiini pisti sattumalta eräälle hyllylle esille nostettu Terijoki. Kadotettu paratiisi  -niminen kirja. Huomioni kiinnittyi opuksen mielenkiintoiseen mustavalkoiseen kansikuvaan – valokuvaan, jossa auringonpalvojat joltain kaukaiselta vuosikymmeneltä ovat kerääntyneet merenrannalle poseeraamaan ikään kuin olisivat luokkakuvassa. Teoksen kuvallinen anti vaikutti pikaisesti selailemalla muutenkin kiinnostavalta, joten päätin lainata tämän Ritva Heikkilän vuonna 2004 laatiman – ja osittain muiden kirjoittajien teksteistä koostamaan – tietokirjan ja tutustua siihen lisää paremmalla ajalla.

           Teoksessa valotetaan Terijoen historiaa idän ja lännen rajaseutuna, pietarilaisen ylimystön huvilakaupunkina, josta Venäjän vallankumouksen myötä ja Suomen itsenäistymistä seuranneina vuosina tuli suomalaisten – ja eritoten suomalaisen kulttuurieliitin – suosima rantalomakohde. Terijoki, nykyiseltä nimeltään Zelenogorsk, oli noin viitisenkymmentä kilometriä Pietarista luoteeseen sijainnut kunta, joka kuului Suomelle aina vuoden 1940 Moskovan rauhaan asti. Autonomian aikana ja etenkin vuodesta 1870 lähtien, jolloin Pietarista Viipuriin kulkeva rautatie valmistui, Terijoesta muodostui rikkaiden pietarilaisten suosima lomakohde, jonne rakennettiin tuhansia komeita hirsi- ja pitsihuviloita eksoottisine puutarhoineen ja tenniskenttineen. Tämä ei ollut ihme, sillä tiheät junayhteydet, lyhyet välimatkat ja upea, kymmeniä kilometrejä pitkä hiekkaranta Suomenlahden itäisellä rannikolla oli omiaan houkuttelemaan pietarilaiseliittiä vapaa-ajanviettoon maaseudulle. Vallankumouksen myötä kaikki kuitenkin muuttui: eliitti menetti huvilansa ja omaisuutensa, moni myös henkensä. Osa ennen niin varakkaista venäläisistä jäi oleilemaan Terijoelle laittomina emigrantteina, mutta suuri osa heistä oli häädetty Neuvostoliiton puolelle tai teloitettu. Onnekkaimmat olivat onnistuneet pakenemaan ulkomaille.

          Sotien välisenä aikana Terijoki tunnettiin suomalaisten kesäisenä rantalomakohteena. Muistan nähneeni vanhoissa, pääasiassa 1930-luvulla painetuissa Suomen Kuvalehdissä lukuisia kuvareportaaseja lomailijoiden kansoittamista terijokelaisista uimarannoista. Mäntymetsien raikasta ilmaa, hiekkarantaa, auringonvaloa, kirkasta merta ja paikallista lähdevettä pidettiin  lisäksi terveydelle suotuisina, minkä vuoksi eritoten reumasta ja hengityselinten sairauksista kärsivät uskoivat ja toivoivat saavansa Terijoella helpotusta oireisiinsa. Ruumiinkulttuuria ja terveyttä palvovana aikakautena, jolloin tuberkuloosi oli vielä yleinen ja tappava sairaus, oli karjalaisen luonnon terveydelle edullisiin seikkoihin ja meri-ilman parantaviin ominaisuuksiin vedoten helppoa houkutella matkalaisia Terijoelle. Toisaalta Terijoella oli myös runsaasti tilaa minne mennä: valtavasti hylättyjä, mutta jo osittain rapistuvia loistohuviloita (joiden krumeluurit koettiin tosin suomalaiselle tyylille hieman vieraiksi ja jopa mauttomiksi) oli myynnissä tai vuokrattavana kohtuulliseen hintaan. Monelle ahtaassa vuokra-asunnossa eläneelle kaupunkilaisperheelle kesä Terijoella merkitsi kuin pääsyä paratiisiin, jossa upean luonnon ohella pystyi nauttimaan yltäkylläisestä tilasta joko täysihoitolassa tai vuokrahuvilassa. Lapset saattoivat saada käyttöönsä omat huoneet, ja hintataso oli niin alhainen, että monet ostivat kesähuvilan jopa omakseen. Erityisesti suomalainen kulttuuriväki aina kirjailijoista muusikoihin ja näyttelijöistä kuvataiteilijoihin mieltyi Terijokeen, joka tarjosi paitsi virkistävän ja rentouttavan lomanviettopaikan kesäkuukausiksi, myös inspiroivan ympäristön luomistyölle. Terijoen huviloista tuli siis varsinaisia taiteilijaresidenssejä, joissa ei ainoastaan huviteltu ja rentouduttu, vaan paneuduttiin työhön kaikella tarmolla. Ina ja Tito Colliander, Emmi ja Eino Jurkka lapsineen, Ilmari Kianto, Edith Södergran, Joel Rinne, Elsa Turakainen, George de Godzinsky, Toivo Pekkanen, Marcus Collin ja Regina Linnanheimo ovat vain muutamia esimerkkejä kuuluisista Terijoen lomailijoista. Myös Paavo Nurmen tiedettiin harjoittelevan mielellään juuri terijokelaisella pitkällä rannalla, sillä vedenrajan hiekka oli sopivan napakkaa juoksemiseen.

           Terijoki. Kadotettu paratiisi – teos koostuu pääasiassa paikkakunnalla vierailleiden henkilöiden muistelmista. Paikalliset asukkaat ja arki jäävät hyvin pitkälle unohduksiin, ja niinpä Terijoki-kertomukset ovatkin miltei yksinomaan onnellisten kesälomamuistojen värittämiä: aurinko paistaa, raikas merivesi vilvoittaa kuuman rantahiekan polttamia jalkoja, tuuli humisee mäntyjen oksistossa ja elämä on raukean auvoisa, melkeinpä pysähtynyttä. Rikkumattoman rauhan katkaisee ainoastaan läheiseltä Kronstadtin linnoitussaarelta mantereelle kantautuvat laukaukset ja tykkien jylinä. Mereltä kaikuvat, huviloiden ikkunoita helisyttävät pamaukset saavat monen uuden tulijan levottomaksi, mutta suurin osa tottuu niihin nopeasti. Kronstadt kuuluu olennaisena osana lähes jokaisen Terijoki-muistoihin: saari oli niin kaukana, ettei sinne paljaalla silmällä voinut nähdä, mutta se muistutti olemassaolostaan ääninä ja iltahämärällä mantereelle kantautuvina valonsäteinä. Kronstadtin laukaukset olivat niin arkipäiväisiä, että niistä tuli luonnollisena pidettyjä jokapäiväistä elämää rytmittäviä elementtejä. Viimeisenä rauhan kesänä 1939 Kronstadtissa jylisi ja paukkui yhä tiuhempaan tahtiin, mikä kylvi moneen sydämeen huolen siemenen. Mutta kuitenkin kesä oli kauniimpi, lämpimämpi ja aurinkoisempi kuin vuosiin, elettiin unelmaa paratiisirannalla. Ei kai mikään voisi särkeä tätä unelmaa Suomen Rivieralla?  

          Elämä Terijoella vaikuttaa teksteinä tallennettujen kertomusten ja valokuvien välityksellä aivan epätodellisen onnelliselta. Moni tuntuu olevan tietoinen ympäröivistä sosiaalisista ongelmista, kuten paikallisten asukkaiden työttömyydestä sekä venäläisten pakolaisten kurjasta asemasta, mutta näistä ei haluta kirjoittaa, ja harvaa myöskään tuntuu askarruttavan kesäasuntojen aikaisempien omistajien kohtalot. Näyttelijä Joel Rinne kertoo vuokranneensa ensimmäisen vaimonsa kanssa Terijoelta komean kaksikerroksisen huvilan, joka: ”… oli täysin kalustettu keittiöastioita ja flyygeliä myöten. Kun ensimmäisiä kertoja tutustuimme rakennuksen huoneisiin ja tavaroihin, jotka omistajat olivat jättäneet paikoilleen kaappeihin, hyllyille, seinille ja lattioille, ymmärsimme, että omistajille oli tullut todella äkkilähtö kesäkodista.”[1] Mahtoivatkohan huviloiden uudet vuokralaiset ja omistajat koskaan pohtia, mitä entisille asukkaille oli käynyt? Miltä tuntui asettua asumaan taloon, jossa kirjaimellisesti kaikki irtaimistoa myöten muistutti menneestä, julmasti päättyneestä aikakaudesta? Sota oli muokannut rajoja ja kääntänyt maiden ja rakennusten omistussuhteet ylösalaisin, ja lukijana minua jäikin kiinnostamaan ja vaivaamaan se, miten suomalaislomailijat tämän kokivat – pitivätkö he oikeudenmukaisena asettumista paikkoihin, jotka olivat kuuluneet joillekin toisille, nyt jo historian hämärään vaipuneille nimettömille henkilöille?

          Olen käynyt itse Terijoella kerran. Keväällä 2007, ellen muista vuotta aivan väärin, teimme ainejärjestön kanssa muutaman päivän Pietari-ekskursion, joka oli varsin perinteinen matkatoimiston järjestämä turistireissu bussikuskeineen ja matkaoppaineen. Kymmenen tunnin linja-autossa istuskelun lomassa pidettiin toki ruokataukoja ja muita pysähdyksiä, joista pisin oli passien ja viisumien tarkastus Suomesta poistuttaessa. Venäjän puolella pääsimme jaloittelemaan sekä Viipurissa että Terijoella, joka olikin viimeinen etappi ennen määränpäätä. Päivä oli sateisen harmaa, Terijoelle johtava mäntymetsän reunustama tie kuoppainen ja huonokuntoinen. Opas selitti mikrofoniin jotain Otto Wille Kuusisesta ja Terijoen hallituksesta, joista jokainen muistaa hämärästi kuulleensa koulussa historian tunnilla. Bussin ikkunasta näkyi suuri kirkko ja oppaan esittelemä mahtipontinen kivinen kartano – liittyiköhän se jollakin lailla Kuusiseen? Kapean kadun varrella oli pieniä puoteja, joiden valjun näköisissä näyteikkunoissa roikkuivat pitsiverhot. Linja-auto pysähtyi tuuliselle, varsin lohduttoman ja karun oloiselle rannalle, jossa pääsimme oikomaan istumisesta puutuneita jalkoja ja ottamaan valokuvia. En ollut kai vielä silloin kuullut mitään mistään venäläisten ja suomalaisten vanhasta lomaparatiisista, enkä sitä ainakaan siellä rannalla seisoessani olisi voinut mistään päätelläkään. Saastuneessa meressä ei enää voinut uida, eikä missään näkynyt ristin sielua. Suurimman yllätyksen koin kuitenkin matkan taas jatkuessa Terijoelta Pietariin. Tien varrella kohosi toinen toistaan komeampia, korkeiden aitojen ympäröimiä kivipalatseja, joissa oli hassun malliset ikkunat. En muista enää yksityiskohtia, mutta rakennukset olivat todella erikoisia, ja niissä oli jotain ihan käsittämättömän mahtipontista. Taisin ajatella niiden näyttävän suorastaan mauttomilta. Neuvostoliiton hajoamisen jälkeen varakkaat venäläiset ovat jälleen ryhtyneet pykäämään suureellisia huviloita – minnepä muuallekaan kuin Terijoelle! Luin vasta paljon myöhemmin niistä yli sata vuotta sitten rakennetuista pitsihuviloista, joihin arkkitehdit ja rakentajat toteuttivat mitä monimutkaisempia erkkeri-, terassi-, ikkuna- ja torniratkaisuja, ja joille vaatimattomampaan rakennustyyliin tottuneet suomalaiset hieman ehkä naureskelivat. Terijoen historia ja nykyisyys näyttäytyy ainakin minulle varsin traagisena: paikkaa, joka sotien välisenä aikana oli suonut niin monelle suomalaiselle iloa ja onnea kesäparatiisina, ja joka toisaalta sitä edeltävinä vuosikymmeninä oli ylenpalttisen vaurauden tyyssija, ovat sodat ja niitä seuranneet rauhansopimukset muokanneet ankaralla kädellä riistämällä ihmisiltä kodin, omaisuuden, jopa elämän – oikeuden olla ja elää jossakin tilassa.  

           Karjala kiehtoo minua vuosi vuodelta yhä enemmän. Esimerkiksi 1930-luvulla otetut valokuvat Viipurista ovat upeudessaan suorastaan huikeita. Kaupunki keskiaikaisine pyöreine torneineen ja Monrepos´n puistoineen on historiallinen ja perinteikäs, mutta ikivanhojen, Venäjän ja Baltian kautta Eurooppaan kulkevien maareittien ansiosta se oli myös kansainvälinen uskontojen, kulttuurien ja kansojen kohtaamispaikka, jonka kaduilla saattoi kuulla monia eri kieliä.  Viipuri oli myös 1930-luvulla arkkitehtonisesti moderni: Alvar Aallon suunnittelema kirjasto ja Uno Ullbergin taidemuseo, jonka pylväiden takaa avautuivat komeat näköalat merelle, ovat kenties viipurilaisen rakennustaiteen suurimpia ikoneja, mutta eivät suinkaan ainoita. Valokuvien Viipuri on valkoinen, siisti ja uudenaikainen – mutta samalla jähmettynyt. Niiden aikaansaama nostalgia liittyy mielikuvaan Viipurista aikana ennen sen tuhoutumista ja  suomalaisen Viipurin muiston vaalimiseen. Samalla tavalla voi katsoa valokuvia onnellisten päivien Terijoesta: molemmat kuvat ovat särkyneet.

            Menneisyys olisi saavuttamattomissa tietenkin myös ilman sotia, poliittisia päätöksiä ja sopimuksia sekä niiden määrittämiä rajoja, mutta eri tavalla.  On eri asia tapahtuvatko muutokset hitaasti ajan kuluessa vai dramaattisesti ja väkivaltaisesti, yllättäen. Minulla ei ole Karjalaan mitään sukulaisuuteen perustuvaa sidettä, eikä paikkaan liity minulle mitään sen suurempia poliittisia intohimoja – toisin sanoen en ole Karjalaa takaisin vaatimassa oleva fanaatikko. Pidän silti menetetyn Karjalan kohtaloa inhimillisesti traagisena: menetetty kulttuuri sekä henkisesti että materiaalisesti, ja tuhannet evakot, jotka joutuivat vasten tahtoaan jättämään kotinsa ikuisiksi ajoiksi.

Lähteet:

Heikkilä, Ritva: Terijoki. Kadotettu paratiisi. Tammi, Helsinki 2004.

Rinne, Joel: ”Terijoen kesät eivät unohdu.” Teoksessa Terijoki. Kadotettu Paratiisi. Tammi, Helsinki 2004.

---

[1] Rinne 192, 2004.

Katselukokemuksia: USA:n 1930-luvun pölymyrskyt (The Dust Bowl, 2012)

1930-luvun alku tunnetaan aikakautena, jolloin syvä talouslama ravisutti maailmaa perinpohjaisesti. Edellinen vuosikymmen – nopean talouskasvun ja optimismin sävyttämä 1920-luku – koki karun päätöksen, kun New Yorkin pörssiromahdus lokakuussa 1929 syöksi maailman kansainväliseen taantumaan. Myös Suomessa lama alkoi näkyä varsin pian konkreettisesti työttömyyden nopeana kasvuna, köyhyytenä ja puutteena.  Syntysijoillaan Yhdysvalloissa taantuma löi vahvan leimansa yhteiskuntarakenteeseen, mutta alueellisesti vaihdellen: Keskilännessä koettiin pahimpina lamavuosina epätavallisen voimakkaita, pölymyrskyiksi kutsuttuja ankaria sääilmiöitä, jotka tuhosivat maanviljelijöiden sadot usean vuoden ajan ja tekivät valtavan laajasta alueesta New Mexicon, Kansasin, Coloradon, Oklahoman ja Texasin osavaltioissa lähes elinkelvottoman.  Yle Teemalla maalis-huhtikuussa esitetty neliosainen dokumenttisarja USA:n 1930-luvun pölymyrskyt (The Dust Bowl, 2012, PBS) pureutuu näihin erikoisiin luonnonilmiöihin, jotka aiheuttivat pahinta kuivuutta vuosien 1930 ja 1936 välillä. Dokumentaristi Ken Burnsin ohjaama sarja koostuu pölymyrskyjen ja laman omakohtaisesti kokeneiden henkilöiden, mutta myös historioitsijoiden ja muiden tutkijoiden haastatteluista sekä laajasta kuvamateriaalista. Haastatellut ovat pääasiassa pölymyrskyalueilta kotoisin olevia iäkkäitä ihmisiä, jotka muistelevat kokemuksiaan lama-ajan lapsen näkökulmasta. Kertomuksissaan he sivuavat kipeitä kokemuksia muun muassa sisarusten menettämisestä ja nälänhädästä, mutta toisaalta korostavat myös lämpimiä muistoja tiiviistä perhesuhteista, paremman elämän toivosta ja selviytymisestä. Kaikkien haastateltavien perheitä yhdisti kotitalouden riippuvuus maanviljelystä toimeentulon lähteenä, ja juuri heihin sadot tuhoava kuivuus iski kaikista ankarimmin.

            Tuore dokumentti käsittelee mielenkiintoisella tavalla kenties vähällekin huomiolle jäänyttä ympäristöhistoriallista ilmiötä. Ihmisten selviytyminen lamasta ja ääriolosuhteista on kiinnostavaa ja koskettavaa sinänsä, mutta ohjelmassa pohditaan tarkemmin myös sitä, millaiset syyt johtivat ankariin pölymyrskyihin seuduilla, jotka jo ennestään olivat kuivaa ja karua preeriaa. Moni aikalainen – erityisesti vanhempi sukupolvi – koki ympäristökatastrofin raamatullisena vitsauksena ja Jumalan langettamana rangaistuksena, jolle ei voitu antaa järkevää selitystä, mutta myöhempi tutkimus on tuonut esiin näkökohtia ihmisten omien toimien osallisuudesta tapahtumiin. Keskilänsi oli vanhastaan tunnettu heinikkoisena preeriana, jonka ruohomaasto sitoi itseensä sadeveden tuottaman kosteuden. Taloudellisen vaurauden lisääntyessä vuosisadan alussa ja etenkin 1920-luvulla paikalliset maanomistajat alkoivat raivata yhä suurempia alueita heinikkopreeriasta viljelymaaksi, mikä mahdollistui traktorien ja muiden maatalouskoneiden tultua markkinoille. Siinä missä viljely esimerkiksi Suomessa oli vastaavana aikana hyvin pientilavaltaista ja maata muokattiin eniten hevos- ja ihmisvoimin, Yhdysvalloissa viljely rationalisoitui ja koneellistui ennennäkemätöntä vauhtia. Maan tehokäyttö alkoi näkyä paitsi viljasatojen kasvuna, maanviljelijöiden vaurastumisena ja mahdollisuutena investoida uuteen tekniikkaan, myös yleisenä tulevaisuudenuskona siihen, että pellot tuottaisivat vuosi vuodelta aina vaan parempia satoja. Kukaan tuskin osasi odottaa lamaa, joka laski välittömästi viljan myyntihinnan alhaiseksi, saati sitten sitä, että seuraavien tulevien vuosien sadoille saatiin sanoa hyvästit äärimmäisen kuivuuden ja hiekkamyrskyjen vuoksi. Sadetta ei tullut moneen vuoteen juuri nimeksikään, ja useimmiten horisontista vyöryvät mustat pilvet toivat mukanaan ainoastaan sankan pölymassan, joka peitti alleen pellot ja asutuksen.

          Maanviljelijät tietävät aina jollain lailla olevansa sään armoilla ja väistämättä joutuvat myös kohtaamaan huonoja satovuosia. Pölymyrskyvuosissa poikkeuksellista oli kuitenkin se, että ankarat sääolosuhteet kestivät niin pitkään, joillakin alueilla jopa läpi vuosikymmenen. Dokumentissa haastatellut muistelivat vanhempiensa odottaneen sadetta viikoista ja kuukausista toiseen, elätellen toiveita paremmasta huomisesta. Vaikeilla sääolosuhteilla oli sadon menetysten lisäksi huolestuttavia vaikutuksia paikallisten asukkaiden terveyteen: myrskyt eivät suoranaisesti tappaneet suurta ihmisjoukkoa, mutta pölyn aiheuttamat keuhkosairaudet piinasivat aliravitsemuksen ohella erityisesti lapsia ja vanhuksia, mutta sairastuttivat myös aikuisväestöä. Maatilojen pitäminen osoittautui katovuosien pitkittyessä monille mahdottomaksi, ja useat perheet menettivätkin kaiken kiinteän omaisuutensa, koska eivät kyenneet maksamaan pankeille velkojaan. Optimismista, yritteliäisyydestä ja voimakkaasta omillaan pärjäämisen eetoksesta huolimatta toiset kokivat taloudellisten paineiden kasvaneen liian suuriksi ja päätyivät itsemurhaan.

           Lama kosketti Yhdysvalloissa 1930-luvulla jollakin tavalla lähes kaikkia, mutta silti useimpien pölymyrskyalueiden ulkopuolella asuneiden oli vaikeaa käsittää mitä Keskilännessä todellisuudessa oli tapahtunut. Tietämättömyyttä siitä, kuinka laajalla alueella myrskyt olivat tehneet tuhojaan, kuvastaa hyvin se, että eräskin ilmeisen kaukana asuva henkilö ehdotti peltojen sementoimista pölyn leviämisen estämiseksi. Kuivuuden pitkittyessä ns. dust bowl –alueen ongelmasta kehkeytyi kuitenkin valtakunnallinen kysymys, joka herätti myös poliittiset päätöksentekijät todellisuuteen. Presidentti Franklin D. Roosevelt käynnisti vuodesta 1933 alkaen moniosaisen New Deal –ohjelman, jonka tarkoituksena oli elvyttää ja uudistaa taloutta sekä helpottaa työttömien ja köyhien kansalaisten elämää. Käytännössä tämä merkitsi sitä, että esimerkiksi pölymyrskyalueilla köyhtyneitä viljelijöitä palkattiin erilaisiin tilapäistöihin, kuten rakentamaan teitä, siltoja, kouluja ja sairaaloita tai osallistumaan muihin julkisiin rakennushankkeisiin. New Deal herätti myös runsaasti arvostelua, ja ”turhan työn” teettämistä vastustettiin valtion rahojen haaskauksena – työllistämishanketta saatettiin luonnehtia muun muassa ”miehistä ylpeyttä alentavaksi” ja ”epäamerikkalaiseksi” toiminnaksi. Kuten dokumentista käy ilmi, kriittisiä ja arvostelevia näkemyksiään tilapäistöistä esittivät useimmiten ne, jotka tarkastelivat maaseudun köyhyyttä ulkopuolelta ja joilla ei ollut omakohtaisia kokemuksia siitä. Haastatelluista viljelijäperheiden jälkeläisistä kuitenkin osa oli varmoja siitä, etteivät olisi jääneet henkiin ilman, että perheen isälle, äidille tai vanhemmille lapsille olisi annettu mahdollisuutta osallistua työllistämishankkeisiin – maatilathan eivät olleet enää aikoihin elättäneet ketään. Hanketta vastustavat, hyvinkin raadolliset kommentit osoittavat mielestäni kärjistetyllä tavalla amerikkalaisen yksilön vapautta äärimmilleen vievän ajattelutavan siitä, että jokaisen tulee olla oman onnensa seppä vaikka henki menisi – omillaan pitää pärjätä, ja jos ei pärjää, se on sitten oma häpeä.  Ja mitä puolestaan tulee ”miehiseen ylpeyteen”, onko sellaista varaa vaalia nälkäkuoleman uhatessa? Olisiko jollain lailla kunniakkaampaa kuolla kaikkensa menettäneenä, mutta loppuun asti ”itsenäisenä ja omanarvontuntoisena” maanviljelijänä kuin pyytää ja ottaa apua vastaan?

          New Deal vaikutti työllistämishankkeen lisäksi siten, että valtio alkoi konkreettisesti puuttua maanviljelykseen asettaen määräyksiä peltojen muokkauksesta, jotta niiden pölyäminen lakkaisi. Pölymyrskyistä oli tullut kansallinen ja valtiollinen ongelma, johon etsittiin kuumeisesti ratkaisua. Keskilännen elämää alettiin lisäksi dokumentoida valokuvin tarkoituksena paljastaa inhimillisen kärsimyksen karu todellisuus. Kuvat ovat pysäyttäviä: tyhjiä katseita, uurteisia kasvoja, raskaan työn ja aliravitsemuksen näivettämiä kehoja, likaisia rääsyläislapsia, miltei tunnistamattomiksi tuhoutuneita maisemia. Hiekkadyynit ovat peittäneet alleen ennen niin viljavat pellot, aidat kaatuneet, talot hautautuneet pölyn alle. Aluetta verrattiin jopa Saharaan, mutta: ”…sillä erotuksella, että Saharaa ei kukaan hullu yrittäisi viljellä.” Kuvien tarkoituksena oli pysäyttää, järkyttää ja saada ihmiset tajuamaan hädän ja tuhon määrä – ja uskon niiden myös palvelleen tarkoitustaan onnistuneesti. Intiimin dokumentointitavan ansiosta kuvat ovat paitsi ahdistavia myös jollain raa´alla tavalla hyvin esteettisiä.

            Kuivuuden yhä vaan pitkittyessä moni maanviljelijäperhe oli kiperän kysymyksen edessä: lähteäkö vai jäädä. Tuhannet perheet ympäri maata pakkasivat autonsa, jättivät kotiseutunsa ja suuntasivat Kaliforniaan työn ja paremman elämän toivossa. Kaikki eivät halunneet lähteä, sillä pölymyrskyalueiden lähes elinkelvottomista olosuhteista huolimatta monet perheet olivat hyvin juurtuneita kotiseutuunsa ja perheyhteisöönsä. Dokumentissa haastateltujen joukossa on sekä kotiseudulleen jääneitä että lähtijöitä, joista toiset muuttivat pois vastentahtoisesti terveyssyiden vuoksi, toiset taas odottivat innolla uutta elämää kurjuuden jälkeen. Kalifornian lempeää ilmastoa pidettiin sopivana keuhkosairauksista toipuville ja lisäksi lähtijät tiesivät, että alueen hedelmäviljelmillä oli tarjolla runsaasti työtä. Erityisesti lapsille uuteen paikkaan lähteminen oli hyvin jännittävää, sillä tasankojen kasvatteina he olivat voineet nähdä appelsiineja, havupuita, vuoristoa ja muita etelän ihmeitä vain unelmissaan. Uusi alku ei silti useinkaan sujunut ongelmitta. Köyhät siirtolaiset joutuivat asumaan telttakylissä tai leireillä, joissa kohtasivat paljon ennakkoluuloja ja suoranaista rasismiin verrattavaa syrjintää. Taistelu elintilasta oli tiiviisti asutetussa Kaliforniassa kovaa, eikä siirtotyöläisiä toivotettu lämpimästi tervetulleiksi – päinvastoin. Siirtotyöläisen liian pienet käteisvarat saattoivat johtaa Kalifornian rajalta käännyttämiseen tai irtolaisuudesta pidättämiseen, mutta syrjinnän perusteeksi saattoi riittää pelkästään tulokkaan erilainen puhetapa. Muualta muuttaneita kutsuttiin haukkumanimellä okie – nimitys, jolla paikalliset asukkaat tekivät tiukan eron ”meidän” ja ”heidän”, epätoivottujen muukalaisten välille. Pölymyrskydokumenttia katsoessa ainakaan itselleni suurimmaksi tragediaksi ei välttämättä nousekaan itse luonnonkatastrofi sellaisenaan, vaan ihmisten itsekkäät (ja sinänsä ymmärrettävät) reaktiot ääriolosuhteissa. Heikommassa asemassa olevia viljelijäperheitä syrjittiin sumeilematta syntyperän ja varattomuuden perusteella: heidän kotiseutujensa auttaminen koettiin rahojen haaskauksena, mutta toisaalta heidän ei myöskään tahdottu muuttavan muualle viemään toisten elintilaa ja työpaikkoja.

            Karu todellisuus Kaliforniassa tuli jo omana aikanaan tunnetuksi John Steinbeckin siirtotyöleirille sijoittuvassa romaanissa Vihan hedelmät ( The Grapes of Wrath, 1939), joka on sittemmin noussut kaunokirjallisuuden klassikoksi. Kokemuksiaan siirtolaisten elämästä kirjasi ylös myös erään leirin avustustyöntekijä ja kirjailija Sanora Babb, joka kuvasi leireillä näkemiään moninaisia ihmiskohtaloita romaanissaan Whose Names Are Unknown. Kirja kuitenkin julkaistiin vasta vuonna 2004, vuosi ennen Babbin kuolemaa. Kustantajan mukaan markkinoilla ei ollut Vihan hedelmien ilmestymisen jälkeen sijaa toiselle samaa teemaa käsittelevälle romaanille, joten teos jäi unohduksiin vuosikymmeniksi. Olisi kuitenkin kiinnostavaa tietää, oliko Whose Names Are Unknown –teoksen sisällössä jotain ideologisesti epäilyttävää tai sopimatonta, jonka vuoksi sitä ei voitu julkaista, sillä Babb kuului 1930-luvulla Yhdysvaltojen kommunistiseen puolueeseen, mikä jo sinänsä saattoi olla este julkaisulle. Nyt kirja on kuitenkin vihdoin olemassa. En ole vielä saanut sitä käsiini, mutta aion ehdottomasti hankkia sen, jos vain mahdollista.

          Vuosikymmenen loppuun mennessä pölymyrskyt olivat suurimmassa osassa Keskilänttä helpottaneet ja maa alkoi tuottaa taas monen vuoden jälkeen satoa. Kotiseuduilleen jääneet iloitsivat vesisateista, auringonkukista ja viljavista pelloista. Elämä jatkui. Moni perhe aloitti uuden elämän Kaliforniassa tai jossain muualla, eikä enää palannut takaisin. Dokumentissa haastatellut ikäihmiset muistelevat menneisyyttään lapsen perspektiivistä, joka saattaa poiketa hyvinkin paljon pölymyrskyt aikuisena kokeneen näkökulmasta: lapset eivät vanhempiensa lailla olleet vastuussa perheen elättämisestä, mutta aikuisten huoli heijastui epäilemättä myös lapsiin. Luonnonvoimien mahtia oli mahdotonta käsittää. Kovista kokemuksista huolimatta ihmisten elämässä oli myös hyviä hetkiä, ja pienistäkin asioista osattiin iloita. Erityisen lämmöllä monet muistelevat sisaruksiaan ja vanhempiaan, kauniina päivinä tehtyjä retkiä, yhdessä vietettyä aikaa ja toisaalta jälleennäkemisen riemua, kun kauan toisistaan erillään olleet perheenjäsenet Kaliforniaan saapuessaan jälleen kohtasivat. Monilta vanhemman sukupolven edustajilta pölymyrskykokemukset veivät itsekunnioituksen ja jopa elämänhalun, mutta lapsille koettelemuksista selviäminen merkitsi uutta alkua.

           Ihmisillä on yleensä tarve löytää selitys traagisille tapahtumille. Pölymyrskyille on etsitty ja löydetty luonnontieteellisiä selityksiä, joissa ihmisen osuus on kiistaton: preeriamaasto ei kestänyt tehoviljelyä, vaan lensi tuhkana tuuleen. Sittemmin ratkaisuksi preerian viljelyyn keksittiin kastelujärjestelmä, jonka avulla pohjavettä alettiin pumpata – ja yhä edelleen pumpataan – pelloille. Mutta entä sitten kun tämä ehtymättömänä pidetty luonnonvara on käytetty loppuun, millainen ekologinen kriisi silloin on odotettavissa? Opittiinko pölymyrskyistä mitään, vai ajaako maksimaalisen hyödyn ja tehokkuuden tavoittelu aina kaiken edelle? USA:n 1930-luvun pölymyrskyt kertoo paitsi selviytymisestä ja menetyksistä, myös ennen kaikkea ihmisen ja luonnon välisestä monimutkaisesta suhteesta.