Elokuvahetkiä 6: Loma (1976)

Näin helteisen heinäkuun kunniaksi päätin lainata kirjastosta elokuvan, jota en ihme kyllä koskaan aikaisemmin katsonut. Kyseessä on suomalaisen elokuvan klassikko ja aikansa ehdoton yleisömenestys, Risto Jarvan ohjaama Loma vuodelta 1976. Antti Litjan tähdittämä elokuva parodioi oikein olan takaa 1970-luvun ajankohtaista aihetta, suomalaisen lomaturismin ja etelänmatkailun huimaa nousukautta kaikkine lieveilmiöineen. Loma on jäänyt ihmisten mieliin sekä Litjan merkittävimpänä roolisuorituksena että Jarvan menestyksekkäimpänä elokuvana.

           Pankkivirkailija Aimo Niemi (Antti Litja) on lähdössä lomamatkalle Innsbruckiin vuoden 1976 talviolympialaisia seuraamaan, ja ilmiselvästi sukset mukaansa ottaneen Niemen suunnitelmissa on myös itsekin päästä Alpeille hiihtämään. Lähtöselvityksessä tapahtuneen kohtalokkaan erehdyksen myötä Niemi joutuu kuitenkin Kreikkaan lentävään lomakoneeseen kymmenien muiden etelään suuntaavien suomalaisturistien kanssa. Samalla matkalaukku vaihtuu erään tuntemattomaksi jäävän rouva Niemen matkatavaroiden kanssa, joka puolestaan istuu toisessa koneessa matkalla Itävaltaan mukanaan kassillinen miesten talvivaatteita. Katastrofin ainekset ovat valmiit. Aimo Niemelle totuus selviää varsin pian koneen noustua, kun kapteeni toivottaa lomamatkalaiset tervetulleiksi Rodoksen lennolle. Niemen vieressä istuva pariskunta, muoniolainen luokanopettaja Jukka Keskinen (Jukka Sipilä) ja hänen vaimonsa Seija (Helena Notkonen) esittäytyvät vierustoverille. ”Ihan sikailumielessä mekin tässä lähdettiin.”, lisää vielä innokkaasti etelänlomaa odottava herra Keskinen.

            Määränpäässä väärän henkilöllisyyden turvin matkaava Niemi joutuu majoittumaan toimittaja Marjukka Notkolan (Tuula Nyman) huonetoveriksi. Sydänsuruista toipuva toimittaja on vakaasti päättänyt pysytellä lomalla erossa miehistä ja tupakasta, ja on raivon partaalla saadessaan matkakumppanikseen naisen papereilla matkaavan miehen. Sekaannukselle ei kuitenkaan enää voida tehdä mitään, joten molemmat päättävät sinnitellä ja totuttautua tilanteeseen – kaipa sitä nyt yhden viikon asustaa ventovieraankin kanssa, kunhan vain sängyt vedetään toisistaan erilleen.

          Elokuvan lähtöasetelma on herkullinen: otetaan joukko eri yhteiskuntaluokista, maantieteellisesti eri paikoista kotoisin olevia suomalaisia ja seurataan heidän edesottamuksiaan viikon ajan vieraassa ympäristössä. Aihe oli myös mitä ajankohtaisin, sillä 1960-luvun lopulta lähtien suomalaisten ulkomaanmatkailu oli levinnyt suoranaiseksi massaturismiksi, ja matkatoimistot lennättivät vuosittain tuhansia pohjolan asukkaita etelän lämpöön. Lentoliikenteen nopean kasvun alentamien hintojen ja ns. pakettimatkojen ansiosta tavallinen työväestökin pääsi elämänsä ensimmäistä kertaa nauttimaan lomastaan kaukana kotimaasta, pääasiassa Välimeren rannikolla tai Kanarian saarilla. Kielitaitoa ei tarvittu, sillä matkatoimisto oli järjestänyt kaiken valmiiksi hotellimajoitusta ja bussikuljetuksia myöten. Retkilläkin käytiin suomalaisten oppaiden johdattamina tutustumassa paikalliseen elämänmenoon ja nähtävyyksiin.

          Risto Jarvan Loma on lämminhenkinen parodia, joka ei tunnu lähes neljä vuosikymmentä valmistumisensa jälkeenkään menettäneen purevuuttaan ja ajankohtaisuuttaan. Ohjaajanuransa 1960-luvun alussa aloittanut Jarva oli koulutukseltaan kemisti-insinööri, mutta ajautui jo opiskeluaikanaan filmityön pariin elokuvakerho Montaasin kautta. Kahden seuraavan vuosikymmenen aikana Jarva ohjasi runsaasti sekä dokumentaarisia lyhytelokuvia että pitkiä fiktioelokuvia, joissa käsiteltiin usein jotakin myyttiä, kliseetä, yhteiskunnallista teemaa tai sosiaalista ongelmaa, kuten luokkayhteiskuntaa tai ympäristön saastumista. Uransa loppupuolella Jarva ohjasi kuuluisimmat ja taloudellisesti menestyksekkäimmät elokuvansa, joissa kaikissa kolmessa pääosaa esittää Antti Litja.  Mies joka ei osannut sanoa ei (1975) oli Jarvan aiemmasta tuotannosta poiketen komedia, samoin kuin vuonna 1976 valmistunut Loma. Arto Paasilinnan romaaniin perustuva elokuva Jäniksen vuosi (1977) jäi ohjaajan viimeiseksi työksi, sillä hän kuoli auto-onnettomuudessa elokuvan kutsuvierasnäytöksen jälkeen.

          Ensi näkemältä Loma tuntuu toistavan kaikki mahdolliset turismiin ja nimenomaan suomalaisiin turisteihin yhdistetyt kliseet. Alkoholia nautittuaan jäyhä, valkoista hipiäänsä etelän auringossa grillaava suomalainen vapautuu täysin estoistaan. Miten voisikaan pohjolan mies vastustaa rannalla vähäisissä pukimissa paistattelevaa naiskauneutta? Myös monen sydänsurujaan potevan tai kehnosta avioliitosta kärsivän suomalaisnaisen salaisissa toiveissa siintää lomaromanssi joko paikallisen rakastajan tai vaikkapa matkaseurueeseen kuuluvan toisen yksinäisen sydämen kanssa. Palmujen katveessa on helppoa unohtaa arki ja kylmä, kaukainen kotimaa. Vai onko? Lomamatkalla kotimaa tuntuu olemassa läsnä vahvemmin kuin Suomessa konsanaan. ”Kotimaani ompi Suomi, Suomi, armas synnyinmaa…” raikuu oppaan mikrofonissa ja linja-auton käytävällä, kun ajetaan töyssyistä tietä kohti seuraavaa nähtävyyttä. Kreikkalaisten pylväiden ja antiikin raunioiden äärellä tuntee valokuvia räpsivä suomalainenkin historian siipien havinaa. Tällaista on turistina olo – tiettyjen rituaalien suorittamista. Pakolliset nähtävyydet on valokuvattava, postikortit lähetettävä ja matkamuistot ostettava, jotta olisi sitten jotain, jolla kotimaahan jääneille ystäville ja sukulaisille todistaa: minäkin olin tuolla. Tutustuminen paikalliseen kulttuuriin jää silti varsin pintapuoliseksi ja tapahtuu täysin turistin ehdoilla. Omat lihasäilykkeet, näkkileivät ja muikut on toki tuotu Suomesta mukana, ettei vaan paikallinen ruoka pistäisi vatsaa sekaisin. Ja jos ulkona syödään, niin syödään sitten siellä missä kaikki muutkin suomalaiset: kreikkalaisen ravintoloitsijan pyörittämästä Koivu ja tähti  -tavernassa, jonka suomenkielisestä ruokalistasta turistikin löytää itselleen sopivaa purtavaa, kuten ”kalavarasta” ja ”panopihviä”.

           Loman päähenkilö Aimo Niemi tuhlaa viimeiset rahansa opastettuihin bussiretkiin, sillä hän on ihastunut matkaseurueeseen kuuluvaan mystiseen kaunottareen (Eija Pokkinen), joka muuttuu Niemen ajatuksissa milteipä kreikkalaisen jumalattaren kaltaiseksi saavuttamattomaksi unelmaksi. Innsbruckin matkaa varten täysihoidon varanneen pankkivirkailijan rahat loppuvat jo loman alussa, mutta juro mies ei kehtaa tunnustaa edes huonetoverilleen Marjukalle, ettei hänellä ole varaa ruokaan. Kuumuudesta ja nälästä kärsivälle miehelle etelänloma ei ole mitään herkkua: eihän hänen alun perin minnekään Rodokselle pitänyt päätyäkään! Matkalaukullisesta naisten vaatteita ei juuri iloa ole edes kesähelteellä. Talvilomaa varten mukaan otetusta sinivalkoraidallisesta villapiposta saa sentään pienin toimenpitein muokattua kesäisen asusteen – uimahousut! Loman mieleenpainuvimmassa kohtauksessa mereen vilvoittelemaan pulahtanut Niemi on nousemassa vedestä rannalle, kun kameran fokus kiinnittyy miehen villaisiin uimahousuihin ja jalkovälistä roikkuviin pipon tupsuihin. Pari vuotta sitten Turussa vuosittain järjestettävällä Suomalaisen elokuvan festivaalilla esitettiin Jäniksen vuosi, ja paikalle oli saatu juhlavieraaksi myös elokuvaa tähdittänyt Antti Litja. Haastattelijan tiedustellessa näyttelijältä tämän elokuvauran kohokohtia, totesi Litja yksioikoisesti, että elokuvayleisö tulee aina muistamaan hänet juurikin Loman rantakohtauksesta, jossa uimahousuiksi muutetusta pipon tupsut jäävät haaroista nolosti roikkumaan. Eikä näyttelijä vaikuttanut olevan tästä kyseenalaisesta kunniasta ollenkaan pahoillaan.

          Loman tarkoituksena on irtautua arjesta. Pakettimatkalaisille on usein irvailtu siksi, että heiltä tämä arjesta irrottautuminen on mennyt överiksi ylenpalttisen ryyppäämisen ja muun sikailun merkeissä. Turistina on helppo rikkoa rajojaan, sillä vieraassa ympäristössä kukaan ei tunne eikä kotipuolen väki saa tietää, vaikka vähän koheltaisikin. Lomalla saattaa iskeä myös houkutus ottaa etäisyyttä omasta itsestään ja esittää olevansa jotakin todellisuutta parempaa. Elokuvassa samalle matkalle sattuneiden portinvartija Ossi Supisen (Juhani Niemelä) ja apuhoitaja Valman (Marja-Sisko Aimonen) välille on kehkeytymässä lomaromanssi, mutta kumpikaan ei tohdi paljastaa oikeaa ammattiaan. Supinen leuhkii kanssamatkailijoille olevansa arvostetun firman johtaja – mies joka katsoo tavallista työläistä pitkin nenänvarttaan – mutta toiseksi ei myöskään jää itsensä lääkäriksi esittelevä Valma. Toisaalta taas korkeassa yhteiskunnallisessa asemassa oleva keski-ikäinen, naimisissa oleva johtaja Helminen (Martti Pennanen) asettuu viikon ajaksi työläisen rooliin ja vokottelee itselleen nuoren naisseuralaisen Britan (Hannele Lauri). Helminen on vakavasti sairas, mutta hän yrittää kaikkensa voidakseen elää vielä hetken täyttä elämää. Ihmisen tarve unohtaa oman elämänsä ongelmat ja pyrkimys rimpuilla irti todellisuudesta edes yhdeksi ainoaksi viikoksi saa pitkin elokuvaa tragikoomisia piirteitä.

           Antti Litjan jurous ja ihmisiä kartteleva yksitotisuus sopii pankkivirkailija Aimo Niemen rooliin mainiosti. Mieleenpainuvimman roolisuorituksen tekee kuitenkin pohjoissuomalaista opettajaa esittävä Jukka Sipilä, jonka hahmo Jukka Keskinen vastaa täysin suomalaisen sikailijaturistin stereotypiaa. Ulkomuodoltaan varsin koominen, parrakas ja hieman päälaelta jo kaljuuntuva mies on vartaloltaan lähes yhtä leveä kuin pitkä, eikä uimarannalla kohdattujen naisten kanssa flirttailu tuota haluttua lopputulosta – ainoastaan riidan Seijan kanssa, vaikka avioelämä muutoin kukoistaakin. Kaikki mitä Keskinen tekee, näyttää hölmöltä ja johtaa jollain lailla noloon lopputulokseen. Uimaräpylöissä ja snorkkeleissa veteen tallustavan ja Porilaisten marssin säestämän miehen sukellusyritys päättyy komeasti loiskahtavaan mahalaskuun ja veden täyttämiin uimalaseihin. Jo lentokoneessa lausuttu kommentti sikailusta todistaa, että Keskinen näyttää tietävän, miten suomalaisturistin odotetaan lomakohteessa käyttäytyvän, mutta vaikuttaa silti jollain lailla epävarmalta omista toimistaan. Rehvakkaasti alkoholia nauttivasta kansankynttilästä sukeutuu toisinaan myös varsinainen filosofi, kun mies innostuu pohtimaan kreikkalaisen kulttuuriperinnön jättämiä jälkiä pohjoiselle Suomen kansalle. Loman päätteeksi tavernassa pitämässään puheessa Keskinen lausuu osuvia kommentteja turistina olemisesta: ” Niin moni meistä täällä ikään kuin irtoaa itsestään, tulee toiseksi, muuttuu omaksi toiveminäkseen…” Jarva kuvaa Keskisen persoonaa hyvin inhimillisellä ja lämpimällä tavalla, ja mitä lähemmin asiaa tarkastelen, sen ymmärrettävämmältä miehen tekojen motiivit tuntuvat. Jos sattuu asumaan Muoniossa, jossa on varmaankin ikuinen talvi, ja viettää suurimman osan elämästään luokkahuoneessa kurittomien kakaroiden kiusattavana, niin onko ihmekään, että elämänsä ensimmäisestä etelänlomasta ottaa kaiken irti hinnalla millä hyvänsä? Lomassa ihmisten käytös on usein typerää ja naurettavaa, mutta samalla täysin inhimillistä.

           Aimo Niemen surkea lomaviikkokin saa lopulta onnellisen päätöksen, sillä hän alkaa vihdoin lämmetä Marjukalle, joka on koko viikon ajan katsonut miestä sillä silmällä. Niemen haikailema kaunotarkin paljastuu varsin tavalliseksi savolaisnaiseksi, joka tarkastelee Marjukan ja Aimon lämmennyttä suhdetta viereisestä pöydästä oikein hyvillään: ” Nyt on sitte sekkii mies löytännä itelleen naesen. Päevätolokulla se on minua seuranna ku hae laevoo.” Elokuvan loppuu antaa odottaa, että pariskunnan suhde saa jatkoa vielä kotimaassakin.

            Loma on kaiken kaikkiaan hauska ja lämminhenkinen elokuva, mutta nykykatsojalle ehkä hieman hidastempoinen. Kun Jäniksen vuosi esitettiin Suomalaisen elokuvan festivaaleilla Turussa, sanoi katsomossa istunut Antti Litja tuskastuneensa elokuvan laahaavaan hitauteen. En itse kaivannut kyseisen elokuvan kohdalla vauhdikkaampia juonenkäänteitä tai nopeampaa tempoa, mutta Loman aikana kylläkin. Toisinaan kohtaukset tuntuvat jäävän hieman irtonaisiksi, ja juonikuvio toistaa liikaa samoja teemoja. Välillä huomasin jo toivovani, että lomaviikko vihdoin loppuisi. Kaiken kaikkiaan elokuva oli silti ehdottomasti katsomisen arvoinen.

          Entäpä sitten elokuvassa kommentoitu suomalainen massaturismi? Olen itse ollut matkatoimiston kautta ostetulla etelänlomalla ainoastaan kerran, ja siitäkin on jo viitisentoista vuotta aikaa. Matka on kuitenkin jäänyt mieleeni sellaisena once in a lifetime –kokemuksena, jollaisen haluaisin elää vielä joskus uudelleen. Minä olen niitä ihmisiä, jotka nauttivat turistina olemisesta: siitä että saa lähettää postikortteja, käydä katsomassa nähtävyyksiä, ostaa matkamuistoja ja tuliaisia (tosin ei mitään kirjahyllyllä pölyttyvää krääsää) ja tietenkin ottaa valokuvia. 1970-luvulla ei kenties vielä kiinnitetty niin paljon huomiota turismin ympäristöä tuhoaviin vaikutuksiin, mutta hölmöjen matkailijoiden käytöstä kyllä kritisoitiin, ja varmasti aivan aiheellisesti. Ajattelin itsekin joskus, että pakettimatkat ovat ennemmin niitä hölmöjä ja kielitaidottomia juntteja varten, jotka eivät osaa matkustaa itsenäisesti eivätkä halua tutustua vieraaseen kulttuuriin sen omilla ehdoilla. Enää en ajattele yhtä jyrkästi ja kahtiajakautuneesti. Ymmärrän kyllä sen, että omatoiminen reppumatkailija näkee ja kokee asioita ja paikallista kulttuuria ehkä laajemmin kuin seurueen mukana kulkeva pakettimatkaaja, mutta onko tällainen matkustusmuoto silti automaattisesti jotain enemmän arvokasta ja hyväksyttävämpää? Lisäksi pakettimatkaajat ja pakettimatkalaisen käsite ovat varmasti 1970-luvulta muuttuneet, vaikka Lomassa on kyllä hämmästyttävän paljon yhtäläisyyksiä myös nykypäivään. Sikailevia turisteja tulee varmasti aina olemaan yhtä lailla kuin fiksujakin matkaajia.