Sain pari päivää sitten valmiiksi
viime aikojen epäilemättä suuritöisimmän käsityöprojektini, kirjotun
kaitaliinan, jonka parissa olen pakertanut viimeiset kaksi viikkoa miltei
täyspäiväisesti. Kirjominen on minulle kaiken kaikkiaan melkoisen uusi
aluevaltaus, jota en ole yläasteen käsityötunneilla tehtyjen pienten
harjoitustöiden jälkeen ole juurikaan harrastanut, tai jos olenkin, työt ovat
aina jääneet keskeneräisiksi. Nytkin oikeastaan päädyin kirjontatyön pariin täysin
sattumalta, kun kummitätini lahjoitti minulle yllättäen kolme täysin uutta ja
käyttämätöntä kirjontapakettia. Ahkerana käsityöihmisenä tunnettu kummitätini ei
enää nivelrikon vuoksi kykene tekemään tarkkuutta ja sorminäppäryyttä vaativia
kirjailuja, joten hän halusi antaa tekemättömät työt eteenpäin henkilölle, joka
olisi valmis tarttumaan käsityöhaasteeseen. Ja minähän olin – tietämättä etukäteen,
miten suuri urakka näennäisesti pienen ja helpon näköisessä työn tekemisessä
todellisuudessa tulisi olemaan.
Kaikissa kirjontapaketeissa oli
mukana valkoinen, verkkomaista materiaalia oleva kirjontakangas, jonka ruutujen
mukaan ristipistot on ainakin periaatteessa helppo laskea. Lisäksi paketeista
löytyivät työhön tarvittavat langat, neula ja paperille painettu mallikuvio.
Toisin kuin monissa käsityöliikkeissä näkemissäni kirjontatöissä, näissä
pakkauksissa kuvaa ei ollut painettu värillisenä kangaspohjalle, vaan kuvien
oikeat paikat tuli itse laskea pelkän ohjepaperin mukaan. Tämä osoittautui
varsin haastavaksi, etenkin aluksi, kun joka ikinen pisto oli tarkkaan
laskettava ja mitattava. Välillä koko homma alkoi todenteolla ärsyttääkin:
minähän en ole mikään matemaatikko, ja tuntuikin siltä, että suurin osa ajasta
meni ruutujen laskemiseen… Turhauttavalta tuntuva laskentatyö kannattaa silti
tehdä huolellisesti ja tarkkaan, sillä jälkeenpäin huomattuja virheitä on
hankala korjata jälkikäteen. Ja purkaminen se vasta hidasta on!
Valitsin ensimmäiseksi työkseni Liljat-nimisen kaitaliinan, sillä kankaalle
tuleva kuva – molempiin päihin kirjailtavat kymmenen valkoista liljaa vihreän
ristikon päällä – oli mielestäni kaunis, ja tarvittavia värejäkin oli vain
kymmenen, sopiva määrä aloittelijalle (monimutkaisissa kirjontatöissä, joissa
on käytetty lukuisia värisävyjä, erilaisia lankoja voi olla jopa kymmenittäin).
Sen sijaan suuritöisen pääsiäisliinan sekä lintu- ja kukkakuvioisen
seinävaatteen tekemisen päätin suosiolla siirtää johonkin myöhempään
ajankohtaan – ehkäpä ensi vuoteen, sillä on selvää, etteivät pajunkissat ja
tiput ainakaan tulevaksi pääsiäiseksi valmistu.
Suhtautumiseni kirjontaan on ollut
aina hieman kaksijakoinen. Arvostan ja ihailen suuresti vanhaa
kirjontaperinnettä, kuten kirjailemalla nimikoituja pyyhkeitä, liinavaatteita
ja pöytäliinoja. Olen alkanut viime vuosina pitää yhä enemmän myös kirjotuista
romanttisista ruusuista ja pitseistä, mikäli ne vain ovat oikeanlaisessa
ympäristössä – ”omaan tyyliini” ne eivät välttämättä sopisi, sillä pidän
vahvoista väreistä ja kuvioista, hieman nuhjuisesta retrotyylistä ja
kirpputorikalusteista. Siinä missä vanhat ja hyvin perinteiset kirjontatyöt siis
vetoavat minuun, monet käsityökauppojen tyyny-, pöytäliina- ja tauluohjeet sen
sijaan näyttävät tylsiltä, lapsellisilta ja kliseisiltä: minun olisi hyvin
vaikeaa kuvitella omalle seinälleni esimerkiksi taistelevia metsoja, pientä
lasta sylissään pitävää äitiä, koiranpentua rottinkikorissa tai
suojelusenkeliä. En tiedä, miten paljon kirjontatöitä nykyään harrastetaan,
mutta itse ainakin kaipaisin vähän uudempia malleja ja vaihtoehtoja näiden
tavanomaisten kuvien rinnalle.
Itse kaitaliinan kirjominen ei ollut
aloittelijallekaan mahdotonta, mutta silti melkoisen haastavaa. Lankanippujen
jakaminen ompeluun sopiviksi säikeiksi oli työlästä, sillä ohut lanka meni
helposti solmuun. Ohjeeseen oli merkitty kullakin värillä kirjottavat pistot
selkeästi erilaisin symbolein, mutta kuten jo sanottu, pistojen laskeminen
vaati alituista tarkkaavaisuutta. Ihmettelenkin sitä, miksei työohjeita voisi
olla pakkauksessa kaksin kappalein? Yhdelläkin ohjeella toki pärjää, sillä sama
kuvio toistuu identtisenä myös liinan toisessa päässä, mutta työskentelyä
nopeuttaisi huomattavasti, mikäli jo tehdyt kuviot voisi vetää värikynällä
ohjeesta yli. Ensimmäisellä kerralla en näin voinut tehdä, mutta kirjoessani
toiseen päähän samaa kuvaa yliviivasin ohjeesta jo valmiit kohdat – työ eteni
paljon nopeammin, ja myös korjausta vaativien virheiden määrä väheni
merkittävästi.
Kaiken kaikkiaan kirjontaprojektini
kesti kaksi viikkoa. Olin niin uppoutunut työhöni, että illalla sulkiessa
silmäni näin vain ristipistoja toisensa perään, ja lattiassa olevaa
ruutukuviotakin katsoessani aloin miettiä, miten sen sisään saisi sommiteltua
pienempiä ruutuja… Täytyy myöntää, että yhtä tiivis työtahti ei mitenkään
toimisi pidemmällä aikavälillä, eikä se ainakaan tekisi hyvää hartioille ja
silmille. Vihoviimeisenä työvaiheena oli ommella kaitaliinaan ompelukoneella sivusaumat
(jota käsityöihmiset kutsuvat päärmeeksi), mikä olikin hyvin hermostuttavaa,
sillä minä ja ompelukone emme ole kovin hyviä ystäviä – olkoonkin että kyseessä
oli ainoastaan neljän suoran sauman ja neljän taitetun kulman siksakkaaminen ja
ompelu. Suoriuduin tehtävästä kuitenkin ihan kohtuullisesti: kone ei syönyt
kangasta, neula ei mennyt poikki, alalanka ei loppunut, eikä mitään muutakaan
katastrofaalista ehtinyt tapahtua. Huokaisin helpotuksesta ja olin tyytyväinen.
Kaiken kaikkiaan kirjontatyön tekeminen oli mukavaa, mutta luulenpa, että pidän
vähintäänkin pienen (tai ehkä vähän pidemmänkin) tauon ennen kuin ryhdyn vastaavanlaiseen
urakkaan uudelleen.
