Joulun odotusta ja himmelin tekoa

Jouluun on enää puolisentoista viikkoa aikaa ja valmistelut sitä varten hyvässä vaiheessa: kortit on postitettu, lahjat hankittu, uuni pesty, keittiön kaappeja siivottu, pöytälaatikoista raivattu turhia papereita saunaan poltettavaksi, keksejä ja kakkua leivottu… Nautin siitä, että joulua saa valmistella pitkään ja hartaasti. Vaikka kuinka aikaisin aloittaisi, hommaa riittää aivan viime metreille asti, sillä kuusen koristelua, jouluruokien valmistamista ja loppusiivousta ei voi tietenkään tehdä kuin päivää tai paria ennen h-hetkeä.

          Muutama päivä sitten kävellessäni metsätien vartta huomasin ojan laidalla kasvavan pitkiä heiniä, korsia ja erilaisia oksia, ja mieleeni muistui pitkäaikainen haaveeni jouluhimmelistä. Voisikohan korsista tehdä sellaisen? Katkaisin kokeeksi yhden korren ja totesin, että koska se oli sisältä ontto, sitä voisi ainakin yrittää käyttää askartelumateriaalina. Ilta oli kuitenkin jo hämärtynyt pilkkopimeäksi, joten päätin suosiolla jättää korsien keräämisen seuraavaan päivään. Uuden päivän valjettua lähdin hakemaan nipun korsia, jotka ohjeen mukaisesti puhdistin ensin huolellisesti ja sitten liotin parin tunnin ajan lämpimässä vedessä. Minulla ei ole oikeasti aavistustakaan, mitä nuo ojan reunalla kasvaneet korret ovat, mutta jotain pitkävartisia ruokoja kuitenkin. Perinteisesti himmelit tehdään rukiin oljista, jollaisia en ole koskaan edes pitänyt käsissäni, mutta luulisin oljen olevan ruokoa paljon taipuisampaa ja pehmeämpää. Minun ruokoni olivat vähän likaisen värisiä ja kovia pitkällisen liottamisenkin jälkeen, enkä usko, että niistä saisi mitenkään taiteltua esimerkiksi olkipukkia tai ovikranssia – sen verran työlään oloista materiaali oli.

 

 

 

 

           Eräällä käsityösivustolla (www.kaspaikka.fi) kerrottiin, että himmelin peruselementti on oktaedri eli kahdeksansivuinen tahokas, joka kuulosti jo nimenä hyvin hankalalta. Onneksi mukaan oli liitetty havainnollistava video, sillä ilman ohjetta olisi ollut aika vaikeaa lähteä olkihäkkyrää väsäämään. Oktaedriin tarvitaan pätkittyjä olkia (minun tapauksessani 5 cm:n tasamittaisia ruokopätkiä), vahvaa puuvillalankaa ja neula, joka menee vaivatta oljen lävitse. Peruskuvio oli yllättävän helppo, ja jo ensimmäisen häkkyrän valmistuttua muut samanlaiset syntyivät melko nopeasti ja vaivattomasti. Ainoa todellinen hermoja kiristänyt ongelmakohta oli suuren, 12 cm:n pituisista korsista koostuneen oktaedrin kyhääminen, sillä neula oli tietenkin aivan liian lyhyt mennäkseen reiästä läpi, eikä langan pujottaminen sellaisenaankaan tahtonut onnistua. Ainoaksi toimivaksi ratkaisuksi keksin työntää langan neulan kanssa sisään niin syvälle kuin se vain suinkin meni, jonka jälkeen työnsin neulaa alaspäin pienimmällä mahdollisella virkkuukoukulla. Työ oli hidasta, mutta onnistui lopulta – ja ihme kyllä yksikään ruoko ei halkeillut kaikesta neuloilla ja puikoilla sörkkimisestä huolimatta. Himmelin kasaaminen ei ollut myöskään mahdottoman vaikeaa, sillä osat sidottiin yhteen jo valmiissa oktaedreissa kiinni olleilla langoilla, jotka lopuksi pääteltiin korsien sisään näkymättömiin. Himmeli kannattaa kuitenkin jo kokoamisvaiheessa ripustaa johonkin koukkuun, etteivät hentoiset olkikuviot vahingoitu ja että koko rakennelma pysyy tasapainossa.

          Oma ensimmäinen himmelini on hyvin yksinkertaista perusmallia, johon en edes yrittänyt kokeilla mitään vaikeita kuviota tai tekniikoita, vaikka epäilemättä himmelistä voi tehdä myös äärimmäisen monimutkaisen ja koristeellisen. Olen kuitenkin tyytyväinen, että sain aikaiseksi edes tuollaisen tavallinen pienen koristeen, josta on silmäniloa ainakin täksi jouluksi. Pidän suuresti jouluperinteistä, ja olkihimmeli jos mikä kuuluu perinteiseen suomalaiseen jouluun. Siinä missä nykyinen, kotien sisälle tuotava joulukuusi yleistyi porvariston keskuudessa vasta 1800-luvulla, on himmeleillä ja muilla olkikoristeilla paljon pidemmät perinteet.  Joskus ennen muinoin jouluna oli tapana levittää olkia jopa tuvan lattialle.  Himmeli sopii mielestäni oikein hyvin myös tähän päivään: minua viehättää himmelissä se, että suurestakin koosta huolimatta se on samalla kevyt, siro ja ilmava – ikään kuin koru, mutta isommassa mittakaavassa. Ehkä jonakin päivänä pääsen käyttämään ihan aitoja olkiakin.

Tähteä etsimässä Runotytön kanssa

 

 

Laakson taloon oli ”joka paikasta pari kilometriä”, kuten Maywoodin asukkaat sanoivat. Se sijaitsi vehmaassa notkelmassa eikä näyttänyt lainkaan rakennetulta kuten muut talot; se tuntui kasvaneen maasta kuin iso ruskea tatti. Taloon johtava tie oli nurmettunut, ja ympärillä kasvava nuori koivikko kätki rakennuksen melkein kokonaan, eikä notkoon näkynyt ainoatakaan toista taloa. Ellen Greene sanoi, että yksinäisempää paikkaa ei ollut maailmassa; hän vakuutti ettei suostuisi jäämään sinne päiväksikään ellei hänen tulisi surku lasta. (Montgomery 1965, 5.)

Edellä siteeraamani lauseet aloittavat erään kaikkien aikojen suosikkikirjoistani, Pienen runotytön. Vaikka edellisestä lukukerrasta onkin jo vierähtänyt vuosia, muistan sanat vielä lähes ulkoa, sillä kahlasin teoksen läpi kouluaikoinani useaan kertaan. Kanadalaisen kirjailijan L. M. Montgomeryn (1874–1942) vuonna 1923 kirjoittama Pieni Runotyttö (Emily of New Moon ) sai muutamaa vuotta myöhemmin jatkoa vielä kahdesta teoksesta, Runotyttö maineen polulla ( Emily Climbs, 1925) ja Runotyttö etsii tähteään ( Emily´s Quest, 1927), jotka hankin itselleni ihastuttuani trilogian ensimmäiseen osaan. Kirjasarjasta muodostuu eräänlainen kasvukertomus, jossa nuorena orvoksi jäänyt, herkkä ja kirjoittamista syvästi rakastava Emilia Starr varttuu aikuiseksi sukulaistätiensä hoivissa. Kaikkien aikansa konventioiden ja sovinnaisten sukupuoliroolien vastaisesti Emilia kokee voimakasta sisäistä paloa ja kunnianhimoa toteuttaa kirjallisia lahjojaan ammatikseen. Emilian polku maineeseen, menestykseen ja aikuisuuteen on kivikkoinen, pettymysten, ikävän, sydänsurujen ja yksinäisyyden kalvama, mutta samalla täynnä onnea, rakkautta, toivoa ja kauneutta.

             En ole koskaan ollut mikään lukutoukka. Minua on aina jotenkin hävettänyt tunnustaa sitä, ja tunnenkin itseni hieman sivistymättömäksi moukaksi, sillä en ole perinpohjaisesti paneutunut maailmankirjallisuuden klassikoihin tai tutustunut nykykirjallisuuden uusimpiin virtauksiin. Lukeminen on minusta aina tuntunut jollain lailla työläältä, ja varsinkin opiskeluvuodet ovat saaneet aikaan sen, että tuntuu hankalalta tarttua mihinkään kirjaan, edes kaunokirjalliseen teokseen, ilman muistiinpanovälineitä – ikään kuin lukemisen itsessään kuuluisi olla työntekoa, ponnisteluja vaativaa oppimista. On paljon helpompaa kuvailla visuaalisia asioita sanallisesti kuin muuttaa tekstejä mielikuviksi.  Mutta vaikka en suhtaudukaan lukemiseen intohimoisesti, ja vaikka varsinkin nykyään luen kaunokirjallisuutta hirvittävän harvoin, ei se tarkoita sitä, ettenkö tarpeen mukaan osaisi uppoutua kirjojen maailmaan. Ala- ja yläasteikäisenä koululaisena luin monien muiden ikäisteni tyttöjen lailla paljon seikkailu- ja hevoskirjoja, mutta kaikista rakkaimpia kirjoja olivat tietenkin ne, joiden pariin halusin palata yhä uudelleen ja uudelleen, eli Anni Polvan Tiina-kirjoihin ja Montgomeryn Runotyttöihin. Nuortenkirjallisuuden ehdottomiin klassikoihin lukeutuva L. M. (Lucy Maud) Montgomery on niittänyt maailmanmainetta etenkin Anna-kirjasarjallaan, mutta jostain syystä nämä teokset ovat jääneet minulle aina hieman etäisiksi: ainoa loppuun asti lukemani Anna-kirja on ollut Kotikunnaan Rilla ( Rilla of Ingleside, 1921), mutta se ei varsinaisesti kerro enää Vihervaaran vallattomasta Annasta, vaan hänen lapsistaan, seuraavasta sukupolvesta. On varmasti niinkin, että yksinäinen, haaveileva ja runoja rustaava Emilia oli minulle aina luontevampi samaistumiskohde kuin vilkas ja spontaani Anna, sillä vaikka pidinkin Annaa viehättävänä ja sympaattisena, en päässyt oikein sisään hänen maailmaansa. Suomessakin hyvin suosituiksi tulleita Runotyttö- ja Anna-sarjoja on usein luonnehdittu rakastetuiksi tyttökirjoiksi.  Nimitys on mielestäni sikäli osuva, että se ottaa huomioon pintapuolisemman suosion ohella myös lukijan tunteisiin vetoavan samaistumisen kirjojen henkilöihin. Vaikka Montgomeryn kuvaama aikakausi on jo melko kaukaista historiaa, johon nykylukijalla ei juurikaan ole kosketuspintaa, on kirjailija onnistunut tavoittamaan teostensa hahmojen kautta jotain ajatonta, jotain jota on hyvin helppo tuntea omakseen. Koin ainakin itse nuorempana voimakasta yhteneväisyyttä Emilian kanssa, mutta toisaalta pidin häntä esikuvana, kauniina ajatuksena toteutuneista unelmista.

           Runotytön maailmassa luonto ja mielikuvitus kietoutuvat yhteen.  Keskustelut metsässä liehuvan Tuulen tytön ja huojuvien puiden kanssa saavat joskus seurakseen ”leimahduksen” – hetken, jota Emilia kuvaa mahdollisuutena ikään kuin raottaa verhoa taivaaseen, nähdä jotain sanoinkuvaamattoman kaunista. ”Leimahdukset” syntyvät luonnon taianomaisista hetkistä, ne tulevat aina yllättäen ja odottamatta, eikä leimahduksen tuloa voi pakottaa tai estää. Olen itse kokenut vastaavanlaisia hetkiä katsellessani kirkkaalla taivaalla lentäviä lintuja tai lentokoneita, sellaista valtavaa hetkellistä hyvänolontunnetta, jota ei oikein voi selittää. Minulle näissä hetkissä ei ole koskaan ollut mitään uskonnollista, enkä ole kutsunut niitä millään nimellä, mutta Pienen runotytön luettuani olin varma, että näissä jo vuosia kokemissani hetkissä oli kyse samasta ilmiöstä kuin Emilian ”leimahduksissa”. Olin onnellinen siitä, että joku toinen oli kokenut jotain samanlaista.

           Varhain orvoksi jäänyt Emilia lähetetään isänsä kuoleman jälkeen asumaan jo aikaisemmin edesmenneen äitinsä sisarusten Lauran, Elisabetin ja Jimmy-serkun luokse Uuteen Kuuhun. Emilian kirjailijanhaaveita turhanpäiväisenä haihatuksena pitävä Elisabet-täti pyrkii koulimaan ankaralla kädellä siskontytöstään kunniallisen nuoren naisen, mutta sydämelliseltä Laura-tädiltä ja Jimmy-serkulta taiteellinen tyttö saa osakseen sympatiaa ja kannustusta. Emilia purkaa ikäväänsä ja yksinäisyyttään isälleen kirjoittamiinsa kirjeisiin, runoihin ja päiväkirjoihin, ihastuu luonnon ihmeisiin Korkean Johnin metsiköstä ja löytää koulusta sydänystäväkseen temperamenttisen papin tyttären, Ilse Burnleyn. Ystävykset tutustuvat koulussa muuan lupaavaan taiteilijanalkuun Teddy Kentiin, joka herättää pian Emiliassa enemmänkin kuin toverillisia tunteita. Teddy asuu Pietaryrttimäellä mustasukkaisesti poikaansa suhtautuvan, öljylamppuonnettomuuden runtelemia kasvojaan häpeävän äitinsä kanssa. Jo melko varhaisessa vaiheessa vaikuttaa selvältä, että Teddy on Emilialle se ” ainoa oikea” rakkaus, sielunkumppani, jota todella voi ymmärtää vain toinen taiteilijaluonne. Aikuisuuden kynnyksellä Emilian tunteet vain syvenivät:
 

Teddy pysähtyi äkkiä ja kääntyi minuun päin. Hän katsoi sillä tavoin, että luulin hänen aikovan suudella minua, niin todella luulin. Ja tunsin suloista heikkoutta. En tiedä, mitä olisin tehnyt, ellen olisi voinut sulkea silmiäni… Tahtoisin tietää, oliko hän liian ujo suudellakseen minua – vai eikö hän tahtonut. (Montgomery 1991b, 303.)      
 

Emilian ja Teddyn kyseinen kohtaaminen metsässä osoittautuu kuitenkin Emilialle pettymykseksi, sillä Teddy kertoo lähtevänsä pois – hän on saanut kahden vuoden stipendin piirustuskouluun Montrealiin. Teddy kihlautuu sittemmin Ilsen kanssa, ja myös Emilialla on vuosien varrella lukuisia kosijoita, joille nuori kirjailijatar yksi toisensa jälkeen antaa rukkaset – kaikille muille paitsi keski-ikäiselle, ”pönttöseläksi” haukutulle Dean Priestille. Nuorempana minun oli jokseenkin vaikeaa ymmärtää nuoren naisen ja rujon vanhemman miehen syvää, avioliittoa enteilevää suhdetta, joka perustui enemmän lujalle ystävyydelle kuin romantiikalle. Ymmärrän asian toki nyt paremmin, mutta nuorena en oikein kyennyt näkemään rakkauden ja ihmissuhteiden monivivahteisuutta.

          Montgomery kirjoitti Runotyttö-sarjan 1920-luvulla, mutta hän sijoittaa teostensa tapahtumat ilmiselvästi oman nuoruutensa ja varhaisaikuisuutensa päiviin vuosisadan vaihteeseen. Samalla hän mitä todennäköisimmin käsittelee kuvaamiensa hahmojen kautta omaa henkilöhistoriaansa: yksinäisyyttä, sydänsuruja, varttumista ilman omia vanhempia ja naiskirjailijan vaikeutta saada jalansijaa miehisenä pidetyssä kirjailijoiden yhteisössä. Montgomeryn kuvaamassa Runotytön maailmassa naisilla on leveälieriset hatut, korkealle napitetut röyhelökauluksiset paidat ja pitkät, kapeahelmaiset hameet. Se maailma on tietyllä tavalla hyvin siveä ja viaton, kaukana suurkaupunkien paheista ja maailman ongelmista. Äärimmäisen rikkaalla ja seikkaperäisellä kielellä kuvailtu haaveiden täyttämä, unenomainen vanhanaikaisuus viehätti minua lukijana suuresti, kuin myös se, että teokset olivat hyvin romanttisia. Runotyttöjen romantiikka on kuitenkin valtavan hienovaraista – ja hyvä niin. Kaikkea ei tarvitse sanoa ääneen.

 

-        En tiedä, huolisinko Ilsen hylkäämästä, Elisabet-täti huomautti.

Emilia katsoi Elisabet-tätiä salamoiden kuin Starr ainakin.

-        Ilsen hylkäämästä! Hyvänen aika, Teddy on aina kuulunut minulle ja minä hänelle. Sydän, sielu ja ruumis, sanoi Emilia.

Elisabet-täti kohautti olkapäitään. Tuollaista voi ihminen ehkä tuntea, mutta oli säädytöntä puhua niistä.        (Montgomery 1991a, 214.)

 

Kirjasarjan viimeinen osa, Runotyttö etsii tähteään, saa romanttisen päätöksen Emilian ja Teddyn astuessa avioliiton satamaan lukuisien väärinkäsitysten ja tukahdutettujen tunteiden täyttämien vuosien jälkeen. Kertomuksen romanttisessa mielessä onnellisen lopun voisi tietenkin tulkita lahjakkaan ja kunnianhimoisen naisen asettumisena niin kutsutusti perinteiseen vaimon ja äidin rooliin, mutta en ole koskaan ajatellut näin: minulle Emilia oli eräänlainen sankaritar, omaa tähteään etsinyt ja sen löytänyt kirjailija, jolle oman itsensä ilmaiseminen ja toteuttaminen oli elinehto. On ehkä naiivia kuvitella, että jokaisen ihmisen elämällä olisi jokin ennalta määrätty tarkoitus, mutta tahtoisin ainakin uskoa tavoitteisiin – siihen oman tähden löytämiseen ja saavuttamiseen siitäkin huolimatta, että välillä sattuisi eksymään matkalla päämääräänsä.

           Olin nuorena hyvinkin varma omasta tähdestäni, nykyään epäilen sen olemassaoloa alituisesti. Minulla on edelleen taiteellisia haaveita ja akateemisia tavoitteita, vaikka tuskin uskallan niistä ääneen sanoakaan, sillä näen ympärilläni vain pilkallisia katseita ja sääliviä hymyjä. Vai näenkö niitä sittenkin vain peilikuvassani? Tähteni on tällä hetkellä hyvin pieni, mutta tahtoisin uskoa, että tuolla jossain se vielä tuikkii. Ehkä jonakin päivänä uskallan Emilian lailla lähteä sitä jälleen tavoittelemaan.  
 

Lähteet:
 

Montgomery, L. M.: Pieni runotyttö. Alkuteos Emily of New Moon (1921) Suom. I. K. Inha. WSOY, 1965.

 

Montgomery, L. M.: Runotyttö etsii tähteään. Alkuteos Emily´s Quest (1927) Suom. Laine Järventaus-Aav. WSOY, 1991a.

Montgomery, L. M.: Runotyttö maineen polulla. Alkuteos Emily Climbs (1925) Suom. I. K. Inha. WSOY, 1991b.

Punajuurikeittoa ja täytekakkua

Tein tänään isänpäivälounaaksi fetajuustokerman kanssa tarjoiltavaa punajuurisosekeittoa. Ohje löytyy uusimman Yhteishyvä-lehden ruokaliitteestä, mutta se vaikutti niin kelvolliselta, että kirjoitin sen ylös itsellenikin.

400 g punajuurta

3  perunaa ( n. 200 g)

1 sipuli

2 rkl voita tai öljyä

1 l vettä

2 kasvisliemikuutiota

1-2 rkl viinietikkaa tai sitruunamehua

1 tl suolaa

1 tl timjamia

¼ tl rouhittua mustapippuria

½ prk ranskankermaa

Fetajuustokerma:

100 g fetajuustoa

½ prk ranskankermaa ( á 150 g)

1 pieni valkosipulinkynsi

ripaus rouhittua mustapippuria

 

 

 

 Kuori ja pilko punajuuret ja perunat. Kuori ja hienonna sipuli. Kuumenna rasva kattilassa ja kuullota sipulit. Lisää punajuuret ja perunat ja anna niiden pehmitä hetken. Lisää vesi, liemikuutiot ja viinietikka tai sitruunamehu. Keitä miedolla lämmöllä kannen alla noin 30 minuuttia tai kunnes punajuuret ovat pehmeitä. Mausta keitto ja lisää joukkoon ranskankerma. Soseuta sauvasekoittimella. Hienonna fetajuusto haarukalla. Sekoita joukkoon ranskankerma ja mausta murskatulla valkosipulilla ja ripauksella pippuria. Tarjoa keiton kanssa.       

  

            Kuten ehkä aikaisemmista kirjoituksistanikin voi päätellä, olen melkoisen innostunut kokkailemaan kasvissosekeittoja. Sotkuisen juureksen maineessa olevaa punajuurta sen sijaan olen käyttänyt melko harvoin, yleensä vain jokajouluiseen rosolliin, ja silloinkin tyydyn valmiiksi kypsennettyihin etikkapunajuuriin. Punajuuri on kieltämättä maineensa veroinen: kumiset kertakäyttökäsineet ja leikkuulautaa suojaava leivinpaperi osoittautuivat hyvin tarpeellisiksi kasviksia kuutioidessa – tai ainakin ruoanlaiton jälkiä siivotessa. Täytyy lisäksi todeta, ettei puolen tunnin keittoaika riitä punajuurten kohdalla ollenkaan, vaikka koetin silputa juurekset mahdollisimman pieniksi. Peruna toki kypsyy suhteellisen nopeasti, mutta punajuuri vaati lähes tunnin keittoajan, eivätkä kuutiot sittenkään olleet erityisen pehmeitä. Valmiista keitosta tuli hyvin sakeaa, samettista ja pehmeää – varsin erikoisen makuista, mutta silti herkullista. Keittoon lisätty puolikas purkillinen ranskankermaa teki ruoasta täyteläisen ja täyttävän, mikä ei pääruokakeitossa ole mielestäni ollenkaan huono asia. Jos haluaa kevyemmän version, ranskankerman ja muut maitotuotteet voi jättää varmasti poiskin, mutta maku saattaa muuttua melko erilaiseksi. Itsetehdyltä tuorejuustolta maistunut fetajuustokerma kruunasi koko komeuden, ja se maistui ihanalta myös leivän päällä. Voin suositella fetajuustokermaa esimerkiksi illanistujaisissa patonkien levitteenä; jos ei valkosipulista satu pitämään, sen voi korvata vaikka yrteillä tai muilla mausteilla.

          Olen jo pitkän aikaa silloin tällöin ajatellut venäläistä ruokaa ja miettinyt, että olisi mukavaa esimerkiksi kaveriporukalla kokkailla borssikeittoa ja blinejä, ja syödä niitä sitten vaikka suolakurkkujen, sienisalaatin ja hapankaalin kera. Tai jotain sinnepäin. Oikeastaan en kovin paljon edes tiedä venäläisestä ruoasta, mutta ajatus jonkinlaisista ”teemaillallisista” kuulostaa hauskalta. Ja taustalla voisivat soida vaikkapa neuvostoliittolaiset käännösiskelmät… Punajuurikeittoni ei ollut borssikeittoa, mutta venäläisyys tuli väistämättäkin mieleeni ranskankermasta, joka lienee hyvinkin itäeurooppalaisen smetanan kaltaista. En oikeastaan tiedä, onko näillä kahdella kovinkaan suurta eroa, happamia maitotuotteita kun ovat molemmat.

          Iltapäiväkahvin kanssa syötiin täytekakkua isänpäivän kunniaksi. Leivoin kakun jo perjantai-iltana, koska minulla oli eilen syntymäpäivät, ja kakun tarkoituksena olisi siis juhlistaa kahta tapahtumaa. Tein perinteisen sokerikakun kananmunista, sokerista ja jauhoista – helppoa ja nopeaa. Ehkä vähän liiankin nopeaa, sillä kakkupohjan päällys paloi uunissa liian korkeassa lämpötilassa, mutta sisus jäi löysäksi, sillä kakku oli pakko ottaa ulos jo parinkymmenen minuutin jälkeen. Vahingosta viisastuneena paistoin toisen kakkupohjan alemmassa lämpötilassa ( 175 astetta), mutta pidin sitä uunissa pidemmän aikaa, yli puoli tuntia. Pilalle menneen kakun reunaa maistaessani saatoin todeta, että epäonnistuminen olikin ollut onni onnettomuudessa: olin vahingossa laittanut taikinaan desilitran verran liikaa sokeria. Ilmankos maistuikin niin makealta…

            Kakun päällystäminen tuotti tällä kertaa päänvaivaa, sillä olisin halunnut kokeilla jotain uutta, mutta en kerta kaikkiaan keksinyt mitään. Laitan täytteeksi aina appelsiinimehua, hilloa, banaania ja kermavaahtoa. Tällä kertaa hillo oli itsetehtyä omenahilloa ja kermavaahdon joukkoon sekoitin sitruunalla maustettua rahkaa, mutta olisin kaivannut kakun päällekin jotain muuta kuin iänikuista suklaarouhetta. Mutta mitä? Tähän aikaan vuodesta on aika turha haaveillakaan tuoreista kotimaisista marjoista ja hedelmistä, ja vaikka pakastemarjat käyvät vallan mainiosti kakun väliin kostukkeeksi, ne ovat liian vetisiä päällysteeksi. Hedelmäkarkit olivat lapsena aivan ehdottoman parhaita kakun päällä, mutta jostain syystä ajatus ei enää tässä iässä kuulosta niin houkuttelevalta… Ja niinpä päädyin taas suklaarouheeseen ja appelsiininpaloihin. Tein lisäksi vesihauteessa sulatetusta suklaasta ja cashewpähkinärouheesta pieniä suklaapalleroita reunustamaan kakkua, sillä tällä kertaa en viitsinyt ryhtyä pursottamaan kermaa reunoille – se nimittäin tuppaa olemaan vähän sotkuista puuhaa.

           Näin isänpäivän iltana täytekakku alkaa olla jo muisto vain; hyvin se ainakin tuntui kaikille maistuvan. Sen sijaan punajuuria on jääkaapissa vielä puoli pussillista. Ehkäpä teen siitä jonain päivänä raastetta ja laitan linssikastikkeen joukkoon.

Himoneulojan mietteitä

Blogini on ollut olemassa jo lähes puoli vuotta, enkä ole vielä kertaakaan kirjoittanut villasukista tai muihinkaan käsitöihin liittyvistä aiheista. Tämä on oikeastaan aika yllättävää, sillä minusta on parin viime vuoden aikana tullut suorastaan himoneuloja, joka ei innostuksen iskettyä malta pitää näppejään erossa puikoista sitten millään. Neulomisharrastus on kuitenkin kausiluonteista: kesähelteillä ei juurikaan tee mieli tarttua hiostaviin lankoihin, mutta syysiltojen pimetessä ja joulun lähestyessä alkavat taas kauppojen lankahyllyt houkutella luokseen ja kaappien kätköistä on pakko kaivaa aikaisempien vuosien jämälangat siltä varalta, että niille keksisi jotain kivaa käyttöä. Olin oikeastaan jo etukäteen päättänyt, etten tänä vuonna tekisi lahjaksi yksiäkään lapasia enkä sukkia, mutta kuinkas sitten kävikään: löysin kaupan poistomyyntikorista pari kerää Novitan kuvioitua Punatulkku-lankaa, enkä voinut vastustaa kiusausta.

          Pidän itseäni villasukkien neulojana vielä aikalailla amatöörinä. Neuloin ensimmäiset sukkani ala-asteella koulun käsityötunnilla, mutta sittemmin sukantekoyritykseni kaatuivat aina – kuten monen muunkin osalta – kantapäähän, jota en kerta kaikkiaan oppinut tekemään ohjeista ja sukulaisten neuvoista huolimatta. Opin oikeasti neulomaan sukat vasta muutamia vuosia sitten, kun eräänä hiljaisena työpäivänä otin töihin mukaan valmiiksi neulotun sukanvarren ja työkaverini alkoi opettaa minulle kantapään neulomista kädestä pitäen – hitaasti, vaihe vaiheelta, kärsivällisyyttä koetellen. Molempien hermoja kiristäneen opetustuokion päätteeksi opetin vastavuoroisesti työkaverini virkkaamaan neliöitä, ja kotiin päästyäni kirjoitin itselleni rautalangasta väännetyn ohjeen kantapään neulomisesta, jotta en sitä enää ikinä unohtaisi. Tähän en aio villasukkaohjetta kirjoittaa, sillä perusteelliset ohjeet mittataulukoineen löytyvät Novitan verkkosivuilta sekä lankakerien vyötteistä. Lisäksi kirjalliset käsityöohjeet vaikuttavat minusta aina melko monimutkaisilta, ja parhaiten olenkin oppinut ihan itsekseni kokeilemalla tai suullisten neuvojen avulla. Minun silmissäni neuleohjeet näyttävät matemaattisilta kaavoilta, joita en yksinkertaisesti osaa lukea: lapsen villapaitaa neuloessani ongelmallisinta oli pääntien kavennusten toteuttaminen, sillä keksin heti kolme erilaista tapaa tulkita ohjetta – joista tietenkin vain yksi oli se ainoa oikea.

          Langat ovat ehdottomasti tärkeä osa käsitöiden viehätystä. Käytän itse melkein aina Novitan Seitsemää veljestä, vahvaa ja suosittua peruslankaa, jonka laaja värivalikoima aina vaihtelee jonkin verran sesonkien mukaan. Pidän oikeastaan lähes kaikista väreistä lukuun ottamatta räikeää turkoosia ja hempeän hailakkaa vaaleanpunaista – jotka tosin nekin saattaisivat sopia hyvin tehosteväreiksi maanläheisempien sävyjen joukkoon. Aivan erityisesti olen ihastunut raita- ja kuviolankojen alati kasvavaan valikoimaan, sillä erikoislangoista saa aikaan helposti näyttävää jälkeä, vaikka niistä toki joutuukin maksamaan hieman yksivärisiä lankoja enemmän. Luonnonmukaisesta värimaailmasta kertovat myös itse langat, joista monet ovat saaneet nimensä joko vuodenaikojen tai lintulajien mukaan. Neulomissani Punatulkku-sukissa vuorottelivat valkokirjavat, harmaat ja ruosteenpunaiset raidat.

          Tein kuviolangasta ja yksivärisestä punaisesta Seitsemän veljeksen kerästä kaksi paria aikuisen sukkia. Neulon aina varteen vähintään kymmenen kierroksen mittaisen resorin, jonka jälkeen jatkan väljempää joustinneuletta nilkkaan ja kantalappuun asti. Jalkaterän teen yleensä kirjoneuleella esteettisistä syistä, mutta myös siksi, että sukasta tulee siten joustavampi ja istuvampi. Vaihtoehtoja on kuitenkin lukemattomia, ja esimerkiksi tekemällä pieniä palmikoita sukan varteen ja jalkaterän päälle sukista saa helposti napakammat kuin neulomalla pelkkää oikeaa.

           Käsitöiden tekeminen on nykyään hyvin suosittua ikään tai sukupuoleen katsomatta, minkä luulen johtuvan sekä vanhojen kädentaitojen arvostuksen noususta että materiaalien ja tekniikoiden monipuolistumisesta. Monille käsityöt ovat varmasti myös nopea tapa rentoutua hetkeksi arjen keskellä; onhan kudin helppo ottaa käsiin vaikkapa televisiota katsellessa. Minulla itselläni on hieman kaksijakoinen suhtautuminen neulomisen rentouttavaan vaikutukseen, sillä neulon melko nopeasti, ja mieluiten haluaisin keskeneräisen työn valmiiksi yhdeltä istumalta. Lasten sukkapari valmistuu yhdessä illassa ja aikuisen vuorokaudessa, mikäli vain työtä jaksaa ja voi tehdä suhteellisen keskeytyksettömästi. Lopulta sormiin sattuu, hartioita kivistää, päätä särkee… mutta seuraavana aamuna on taas pakottava tarve jatkaa. Neulomiseen iskee todellakin himo!

 

 

 

            Olen neulonut viime vuosina monta paria villasukkia sukulaisille, ystäville ja heidän lapsilleen, yleensä syntymäpäivä- ja joululahjoiksi. Tänä vuonna olen aiheellisesti päättänyt hillitä tyrkyttämistäni, sillä kaapissani on muovikassillinen itsetehtyjä, käyttämättömäksi jääneitä lasten villasukkia sekä tarpeeton villapaita. Niin mukavaa kuin neulominen onkin, ei ole järkevää tuottaa sukkiakaan ylen määrin, ellei niitä voi oikeasti antaa kenellekään. Villasukkakassissa kiteytyy ehkä jollain lailla myös haikeus ja pieni surukin siitä, ettei ole – eikä todennäköisesti tule olemaankaan – sukulais- tai kummilapsia, jotka sukkia koskaan käyttäisivät. Toisaalta tiedän, että on olemassa lapsia, joilla olisi varmasti sukille käyttöä. Kierrätys ei ole ollenkaan huono vaihtoehto, vaikka en vielä olekaan raaskinut käsitöitäni laittaa eteenpäin.

          Villasukista voisi loihtia mitä upeimpia luomuksia, oikeita taideteoksia. Periaatteessa minua kiinnostaisi kokeilla uusia malleja, tekniikoita ja materiaalejakin, mutta samalla olen varsin tyytyväinen siihen, että sukkien neulominen on suhteellisen mekaanista, helppoa puuhaa vailla suorituspaineita ja siihen liittyvää epäonnistumisen pelkoa. Keskinkertaisuus on ihan riittävän hyvää. On lisäksi jollain lailla lohdullista ajatella, että vaikka elämässä pärjääminen olisi kuinka rajoitettua, vaikeaa tai mahdotontakin, voi valmistaa omilla käsillään jotakin, jota potentiaalisesti joku ihminen jossain tarvitsee.

Elokuvahetkiä 5: SF-paraati (1939)

Viime viikolla Anttilan levyosastolla käydessäni ostoskoriini tarttui kolmen DVD:n kokoelma ohjaaja Yrjö Nortan elokuvia. Suomalaisista vanhoista elokuvaohjaajista Nortan nimi on jäänyt minulle varsin vieraaksi, vaikka jo pikainen vilkaisu Elonetin tekijätietoihin paljastaa, että kyseessä on ollut paitsi varsin tuottelias ohjaaja, myös muuten monipuolinen osaaja suomalaisen elokuvan saralla. Turkulaisen Lahyn-elokuvayhtiön jo 1920-luvulla perustanut Norta edesauttoi erityisesti kotimaisen äänielokuvan syntyä ja kehittymistä. DVD-kokoelma pitää sisällään kolme 1940-luvulla valmistunutta elokuvaa: Keittiökavaljeerit (1948, Fenno-Filmi Oy), Jos oisi valtaa (1941, Suomen Filmiteollisuus Oy) ja SF-paraati (1940, Suomen Filmiteollisuus Oy). Päädyin ostamaan kokoelman viimeksi mainitun elokuvan vuoksi, sillä en ollut koskaan aikaisemmin nähnyt SF-paraatia, mutta tiesin sen olevan suomalaisen elokuvan klassikko – eikä vähiten elokuvaa tähdittävän näyttelijäparin, Tauno Palon ja Ansa Ikosen vuoksi.

          Tauno Palo ja Ansa Ikonen olivat esiintyneet ensimmäisen kerran yhdessä Valentin Vaalan Suomi-Filmille vuonna 1935 ohjaamassa romanttisessa komediassa Kaikki rakastavat.  Palosta ja Ikosesta tuli eittämättä kotimaisen elokuvan kuuluisin parivaljakko, jonka yhteistyö jatkui vielä vuosia (ja vuosikymmeniä) senkin jälkeen, kun side Suomi-Filmiin oli katkennut. Suomen Filmiteollisuuden eli SF:n leipiin kumpainenkin oli siirtynyt vuosikymmenen lopulla, ja myös uusi tuotantoyhtiö ryhtyi tehokkaasti hyödyntämään kuuluisien näyttelijöidensä valovoimaa. SF-paraati kuvattiin Helsingissä kesällä 1939, mutta talvisodan syttymisen vuoksi se sai ensi-iltansa vasta seuraavan vuoden toukokuussa. Elokuva on miljöökuvauksensa ansiosta myös nostalginen ja haikea dokumentti kaupungista sellaisena kuin monet sen halusivat muistaa – aurinkoisena, modernina, tulevaisuudenuskoisena ja eloisana – mutta jollainen se ei enää pitkään aikaan sodan tuhojen jälkeen voinut olla.

          SF-paraatia voisi luonnehtia yksinkertaisesti musiikkipainotteiseksi viihde-elokuvaksi. Se nojautui oman tuotantoyhtiön näyttelijöiden vetovoimaan nimeämällä roolihenkilöt mahdollisimman paljon vastaamaan heitä esittävien näyttelijöiden oikeita nimiä. Musikaalinen taksikuski Tanu Paalu (Palo) ihastuu Helsingin kaupungin turistioppaaseen Ansa Koskeliin (Ikonen), mikä herättää mustasukkaisia tunteita niin ikään kaunottaren perään haikailevassa opaskollegassa, Jopi Rinteessä (Joel Rinne). Ei mene aikaakaan, kun Ansa-neito saa työstään potkut ja vieläpä varsin vähäpätöisestä syystä: hänen epäillään varastaneen erään turistibussissa istuneen rouvan rannekorun, vaikka onkin oikeasti löytänyt maahan pudonneen korun kadulta. Jopi on tietoinen Ansan syyttömyydestä, mutta ei mustasukkaisuutensa vuoksi puolusta tätä esimiehen edessä. Ansan ei auta muuta kuin lähteä etsimään uutta työpaikkaa, ja uusi pesti löytyykin tuota pikaa makeisia, tupakkaa ja mehua myyvästä elintarvikekioskista. Kioskilla Ansa kohtaa sattumalta uudelleen Tanun, jolla on myös ollut epäonnea työrintamalla: sen lisäksi että keikkamuusikon ura ravintolassa on päättynyt potkuihin, miehen taksi on asetettu ajokieltoon. Tanu ei kuitenkaan unohda musiikkia, vaan alkaa kehitellä päässään uutta sävelmää, johon Ansa laatii sanat – näin syntyy Nuoruuden sävel, iloinen ja kepeä iskelmäkappale, joka iskeytyy kansan sydämiin parin päästessä esittämään laulun radioon. Kappaleesta tulee niin suosittu, että pari palkataan esittämään sitä asiakaspulasta kärsivään ravintola Sensationiin. Epävireinen esitys on kuitenkin fiasko, joka johtaa – jälleen kerran – potkuihin. Monista epäonnisista käänteistä huolimatta sekä Ansa että Tanu saavat omat turistioppaan ja taksikuskin työpaikkansa takaisin, mutta Sensation on jälleen menettänyt asiakkaita musikaalisen tähtiparin lähtemisen jälkeen. Ravintolan johtajat Suoni (Antero Suonio) ja Anger (Kaarlo Angerkoski) lähtevät etsimään paria ympäri Helsinkiä – lopulta siinä onnistuen. Elokuva huipentuu musikaaliseen loppukohtaukseen ravintolan esiintymislavalla, jossa Ansa ja Tanu esittävät uudelleen Nuoruuden sävelen, tällä kertaa harmonisesti ja sopusoinnussa.

          SF-paraati on kepeä ja hyväntuulinen elokuva, jonka juoni on varsin ohut ja osin ontuva – tosin tämä lienee ollut tarkoituskin. Elokuvalla oli useampikin työnimi, kuten Laulu tulee kaupunkiin, Laulava Helsinki, SF-Revyy ja Lauluvillitys, jotka hyvin valottavat filmin tavoittelevan hilpeää musiikillista ilottelua, ei mitään sen ”syvällisempää”. Kansainvälisestikin katsoen aikakausi oli musikaaleille tai musiikkipainotteisille elokuville otollinen; olihan 1930-luku äänielokuvan ensimmäinen kokonainen vuosikymmen. Uuden tekniikan ansiosta elokuvallinen ilmaisu muutti muotoaan paitsi näyttelijöiden verbaalisen työn osalta, myös laajemmin äänimaailman hyödyntämisen kautta, mikä näkyi eritoten Hollywood-musikaalien laajamittaisena tuotantona ja suurena suosiona. Musiikin ja elokuvan yhdistäminen edisti myös äänilevyjen myyntiä niin ulkomailla kuin Suomessakin. SF-paraatin tunnuskappaleet Nuoruuden sävel ja Potkut sain ovat molemmat aikansa huippusuositun säveltäjän ja muusikon Georg Malmstenin käsialaa, ja laulut henkilöityivät valkokankaalla romanttisista rooleista tunnetussa Ikonen-Palo –parivaljakossa. Palo ja Ikonen lauloivat myös monissa muissa elokuvarooleissaan, sillä Ikonen oli alkuperäiseltä ammatiltaan musiikinopettaja, ja Palo teki näyttelijäntyönsä ohella merkittävän uran levyttävänä artistina.

          SF-paraati vaikutti mielestäni paikoin varsin naiivilta, myötähäpeän tunteita aiheuttavalta elokuvalta, jonka juoni oli liiankin ennalta-arvattava. En silti haluaisi leimata elokuvaa huonoksi, saati sitten ei-mielenkiintoiseksi. Suomalainen aikalaisyleisö 1930-luvulla ei vielä eritellyt erilaisia elokuvia tietyn genrejaon mukaan, mutta elokuvat luokiteltiin silti karkeasti kolmeen ryhmään: historiallisia tapahtumia kuvaaviin prestiisielokuviin, yhteiskunnallisia teemoja käsitteleviin niin kutsuttuihin ongelmaelokuviin sekä kolmantena komedioihin ja farsseihin. Historiallisia elokuvia arvostettiin yleensä eniten, sillä ne koettiin kansallisesti merkittävinä, kun taas komedioita ja farsseja pidettiin usein kevyenä, halpana viihteenä (ks. Laine, 1999). Huomaan omassa näkökulmassani osittain samoja piirteitä, sillä lähtökohtaisesti pidän mielenkiintoisina yhteiskunnallisesti kantaaottavia elokuvia, joissa usein tuntuu olevan enemmän ”sisältöä” kuin komedioissa. Tämä ei silti tietenkään merkitse sitä, etteivätkö komediatkin voisi olla merkitysrakenteiltaan monimutkaisia, saati sitten sitä, että ne olisivat jotenkin ”huonompaa” kulttuuria kuin ns. vakavammat elokuvat.  Pyrin ajattelemaan, että jokaisella elokuvalla on kulttuurinen itseisarvo, ja että jokainen elokuva voi olla tutkittavana aiheena mielenkiintoinen – riippumatta siitä, pitääkö itse kyseisestä elokuvasta. Mieltymykseni tietynlaisiin elokuviin ei myöskään tarkoita sitä, ettenkö olisi nähnyt monia hyviä komedioita ja musikaaleja (jälkimmäisistä pidän paljonkin), mutta tällaisessa vapaamuotoisessa kirjoituksessa voin sanoa, ettei SF-paraati vastannut odotuksiani hyvästä viihteestä.

          Aikalaisyleisö sen sijaan otti optimistisen ja elämäniloisen elokuvan vastaan suhteellisen myönteisesti, vaikka juuri päättynyt talvisota varmasti vaikuttikin vastaanottoon. SF-paraati filmattiin ennen sotaa, ja sen päällisin puolin keveää ilmapiiriä varjostaa poliittisesti kiristyvä tilanne: alussa nähdään välähdys Helsingin kaduilla marssivista sotilaista ja saloissa liehuvista hakaristilipuista, sekä seurataan ylioppilaiden varainkeruuta armeijan hyväksi. Ansa Koskeli esittelee Helsingin turistioppaana pääkaupungin kauniit ja monumentaaliset kasvot paitsi elokuvan saksalaisturisteille, myös koko Suomen kansalle valkokankaan välityksellä. Olympiastadionin torni – funktionalistinen ylpeydenaihe – siintää hohtavan valkoisena vasten kirkasta taivasta ennakoiden tulevia arvokisoja, jotka kuitenkin toteutuivat vasta yli vuosikymmen myöhemmin. Katsojat johdatellaan tietenkin myös parlamentin kotiin Arkadianmäelle, katselemaan kerrostalon ikkunasta Ansa Koskelin silmin urbaania maisemaa yli helsinkiläisten kattojen ja osallistumaan kaupunkilaiseen, huvittelevaan elämäntapaan ravintolaorkesterin soittaessa jazz-musiikkia.  SF-paraatia voi siten luonnehtia paitsi romanttiseksi musiikkielokuvaksi, myös kokoillan matkailumainokseksi – se on tärkein syy siihen, miksi kaikesta huolimatta voisin joskus katsoa elokuvan uudelleenkin.

 

Lähteet:

ELONET

Laine, Kimmo:”Pääosassa Suomen kansa.” Suomi-Filmi ja Suomen Filmiteollisuus kansallisen elokuvan rakentajina 1933–1939. Suomalaisen Kirjallisuuden Seura 1999.

Vaalea kasvissosekeitto ja porkkanaleivokset

Syksyllä kotimaiset juurekset ovat parhaimmillaan. Tein tänään päivälliseksi kasvissosekeittoa sekä jälkiruoaksi porkkanaleivoksia, joihin löysin ohjeen viime viikolla ostamastani syntymäpäiväkortista. ”Nipsun porkkanamuffinsit” kuulostivat hauskalta, vaikka minua on aina jokseenkin epäilyttänyt ajatus porkkanasta makeassa leivoksessa, eivätkä muffinssit ylipäätään ole suosikkileivonnaisiani. Kortin ohje vaikutti kuitenkin niin kivalta ja yksinkertaiselta, että päätin kokeilla.

Porkkanamuffinssit

2 kananmunaa

2 dl sokeria

2 dl vehnäjauhoja

2 tl leivinjauhetta

1 tl kanelia

1 tl vaniljasokeria

1 dl öljyä (tai esimerkiksi juoksevaa margariinia)

3 dl raakaa porkkanaa raastettuna

 

Vatkaa munat ja sokeri vaahdoksi. Sekoita kuivat aineet keskenään ja lisää vaahtoon varovasti käännellen. Lisää joukkoon myös öljy ja porkkanaraaste. Kaada taikina vuokiin (noin puoleen väliin). Paista 175 asteessa n. 20 minuuttia.

Tuorejuustokuorrutus

60 g pehmeää voita

5 dl tomusokeria

1 tl vaniljasokeria

1 rkl sitruunamehua

100 g maustamatonta tuorejuustoa

 Sekoita ainekset keskenään. Koristele levittämällä tai pursottamalla kuorrutus jäähtyneiden muffinsien päälle.

 Ennakkoluuloni porkkanaraasteen ja makean taikinan yhdistelmää kohtaan hälvenivät heti, kun olin maistanut valmista seosta – ihan kuin piparkakkutaikinaa! Tai ehkei sentään aivan, mutta maku oli karamellimaisen mausteinen, todella herkullinen. Hyvältä maistuivat myös valmiit leivokset tuorejuustokuorrutuksen ja nonparellien kera. Mutta entäs sitten ulkonäkö? Nykyään on suosittua leipoa amerikkalaistyylisiä, kuohkean koristeellisia ja muhkeita cupcake-leivoksia. Tavallisista muffinsseista ne poikkeavat kai eniten siinä, että ne ovat runsaasti erilaisilla kuorrutteilla päällystettyjä. Omista porkkaleivoksistani tuli litteän lässähtäneitä aivan kuten kaikista aikaisemminkin tekemistäni muffinsseista. Sokerinen tuorejuustokuorrute oli tarkoitus pursottaa kauniiksi kiehkuroiksi leivosten päälle, mutta seos oli hurjasta sokerimäärästä huolimatta niin löysää, että se valui yli muottien. Metalliset tai silikoniset muffinssivuoat pitäisivät varmasti leivokset kasassa paremmin kuin paperiset kupit, joissa taikina pääsee leviämään, mutta en tiedä, tulisiko niistä silloinkaan kovin kuohkeita. Luulen kuitenkin, että ohjetta voisi hyvin soveltaa myös pellillä tai uunivuoassa leivottaviksi porkkanaruuduiksi – silloinhan lässähtäminen ei olisi edes mikään ongelma, kun valmiin leivoksen voisi jäähdyttämisen jälkeen leikata suoraan annospaloiksi. Ulkonäöstä huolimatta muffinssit maistuivat herkullisilta, vaikkakin hyvin makeilta.

          Niin, entäs sitten itse pääruoka, vaalea kasvissosekeitto? Kehittelin reseptin joskus alkukesällä, kun innostuin tekemään kukkakaaliruokia. Keitto on mielestäni oikein herkullinen ja siinäkin mielessä kätevä, että ylimääräiseksi jäänyt ruoka on helppo säilöä annospurkkeihin pakastimeen niiden päivien varalle, kun ei ehdi tai jaksa laittaa ruokaa.

 5 perunaa

1 iso sipuli

½ purjoa

3-4 varsisellerin vartta

½ kukkakaalia

2 valkosipulinkynttä

1 kasvisliemikuutio

1 l vettä

n. 2 tl mustapippuria

n. 1 rkl maustamatonta tuorejuustoa, esim. Valio Viola

Kuullota hienonnettu sipuli öljyssä. Lisää noin litra vettä, kasvisliemikuutio ja pieneksi kuutioidut perunat. Pienennä kukkakaali ja huuhtele siivilässä huolellisesti, jonka jälkeen lisää kaalinpalat perunoiden ja sipulin joukkoon kiehuvaan veteen. Lisää hieman myöhemmin pilkotut sellerinvarret ja purjosilppu sekä viimeiseksi pieneksi murskatut valkosipulinkynnet. Anna kiehua n. 20-30 minuuttia tai niin kauan kunnes perunat ja kukkakaalit tuntuvat kypsiltä. Soseuta keitto sauvasekoittimella, mausta pippurilla ja tuorejuustolla.  Kiehauta vielä liedellä ja anna mausteiden imeytyä hetki ennen tarjoilua.

 

 

Voin myös suositella mausteeksi tilliä, joko kuivattua tai tuoretta. Mutta miksi ihmeessä olen kirjoittanut ohjeeseen 2 teelusikallista pippuria? Se on ihan liikaa. Yksi lusikallinen riittää, jottei pippurisuus peitä liiaksi alleen kasvisten hentoja makuja. Ja estetiikkaa unohtamatta: parhaimmalta kasvissosekeitto maistuu tietenkin Arabian vanhalta, kauniilta kukkalautaselta.

Selleripihvit Waldorfin tapaan

Kauniin lokakuisen sunnuntain kunniaksi päätin tehdä lounaaksi jotain aivan uutta ja ihmeellistä, nimittäin selleripihvejä Waldorfin tapaan. Löysin ohjeen jokin aika sitten uusimmasta Pirkka-lehdestä, ja se vaikutti niin houkuttelevalta ja helpolta, että halusin ehdottomasti kokeilla sitä viikonloppuruoaksi. Ohjeessa minua kiehtoi eritoten uudenlainen tapa tehdä kasvispihvejä, joiden valmistamisessa en ole koskaan ollut kovin taitava. Juuresraasteista tehdyt kasvispihvit ja –pyörykät jäävät minun käsittelyssäni usein joko raaoiksi tai sitten ne kärventyvät kuiviksi, mustuneiksi koppuroiksi, joita ei tee kenenkään mieli syödä. Falafeleja olen muutamaan kertaan valmistanut siten, että lopputulos on ollut onnistunut, mutta tekoprosessi on varsin hidas ja työläs – kikherneitä liotetaan yön yli ja seuraavana päivänä niitä keitellään pari tuntia ennen kuin edes varsinainen ruoanlaitto pääsee alkamaan. Pikaruokana tunnettu falafel ei siis varsinaisesti ole mitään pikaruokaa, mikäli pyörykät aikoo tehdä alusta loppuun asti itse.

          Toistuvat epäonnistumiset kasvispihvien kanssa innostivat siis kokeilemaan jotain ihan uutta. Selleripihvit eroavat muista pihveistä siinä, että juures paistetaan pannulla leivitettyinä viipaleina, eikä mitään aineksia tarvitse silputa tai raastaa. Neljän hengen annokseen tarvitaan noin 700 g selleriviipaleita (puolen sentin paksuisia), jotka pehmennetään ensin keittämällä suolalla maustetussa vedessä parin minuutin ajan. Keittämisen aikana kannattaa ottaa esiin leivitykseen tarvittavan ainekset: toiselle syvälle lautaselle rikotaan yksi kananmuna, ja toiselle sekoitetaan yksi desilitra korppujauhoja, puoli teelusikallista suolaa ja ripaus mustapippuria.

           Kiehautetut ja siivilässä valutetut selleriviipaleet olivat tietysti ensin liian kuumia leivitettäviksi, joten kävin jäähdyttelemässä niitä hetken pihalla syksyisessä ulkoilmassa, ennen kuin ryhdyin valmistelemaan niitä paistamista varten. Täytyy myöntää, että leivittäminen oli minulle täysin vierasta puuhaa, vaikka varmasti monille lihansyöjille onkin itsestäänselvyys, että esimerkiksi pihvit kastellaan ensin kananmunassa ja sen jälkeen pyöritellään korppujauhoissa. Selleriviipaleet olivat sen verran pieniä, että niitä mahtui paistamaan pannulla kerrallaan kuudesta kahdeksaan kappaletta. Juurekset paistuivat kauniin ruskeiksi noin viidessä minuutissa, jonka jälkeen siirsin jo valmiit pihvit lämpimään uuniin odottelemaan perunoiden kysymistä ja toisen pihviannoksen valmistumista.

          Tein selleripihvien kanssa tarjottavaksi ohjeen mukaisesti kermaviilikastiketta, joka sai makunsa saksanpähkinöistä ja omenasta. En ole koskaan ollut suuri pähkinöiden ystävä (saati sitten rusinoiden ja muiden kuivattujen hedelmien), mutta viime aikoina olen alkanut varovaisesti käyttää joitakin pähkinälaatuja esimerkiksi salaateissa. Waldorfin kastike – kuten kermaviilikastikkeet yleensäkin – oli hyvin helppo valmistaa: kermaviilin joukkoon sekoitetaan hyvin pieneksi kuutioitu omena, desilitra murskattuja saksanpähkinöitä, puolikas ruokalusikallinen sitruunamehua sekä ripaus suolaa, mustapippuria ja sokeria.

          Tarjoilin selleripihvit ja kermaviilikastikkeen perunamuusin ja porkkanaraasteen kanssa. Lopputulos oli herkullinen ja raikkaan hedelmäinen, johtuen paitsi kastikkeen omenasta, myös mehevästä porkkanaraasteesta ja sen joukkoon lisäämistäni ananaspaloista. Pihvit olivat oikein rapeita ja maistuvia, ja ilokseni saatoin todeta, että ne olivat myös kypsiä. Sellerin miedosta ominaismausta johtuen luulen kuitenkin, että seuraavalla kerralla lisään korppujauhojen joukkoon hieman enemmän suolaa ja pippuria – tai miksei jotain muitakin mausteita.

 

Joulukortteja syyskuussa

Askartelin äsken tämän vuoden ensimmäisen joulukortin. Tämä saattaa näin keskellä syksyä vaikuttaa ja kuulostaa hieman omituiselta – sadonkorjuukausi on nyt parhaimmillaan, ja vasta viikko sitten keittelin omenahilloa talven varalle. Syksy on kuitenkin aina ollut minulle myös vuodenaika, joka on ikään kuin antanut ”luvan” ryhtyä odottamaan joulua. Pimenevinä iltoina on ihanaa poltella kynttilöitä ja laatia alustavia listoja niistä lahjoista, joita haluaisi ystäville ja läheisille hankkia. Joululahjojen suhteen en varmaankaan koskaan ole ollut ns. mattimyöhäinen, sillä joulun odotukseen minun kohdallani kuuluu sen huolellinen valmistelu. Olen ehkä perinyt ”jouluhenkisyyden” mummiltani, jonka tiesin joskus aloittaneen joululahjojen ostamisen edellisen vuoden tammikuun alennusmyyntien jälkeen. (Tosin toisinaan kävi myös niin, ettei kuukausia aiemmin ostettua lahjoja enää joulun tienoilla mistään löytynytkään – mummi kun oli autuaasti unohtanut sellaisia koskaan ostaneensakaan, eikä muistanut piilottaneensa pusseja ja nyssäköitä kaappien kätköihin) Lahjoja ostettiin lapsuudessani aina runsaasti ja niiden tuli olla laadukkaita, mutta koska ylettömään tuhlailuun ei ollut varaa, alennusmyynnit käytettiin tehokkaasti hyväksi. Samaa periaatetta olen huomannut noudattavani itsekin: nautin suuresti saadessani antaa ihmisille lahjoja, joilla heillä on oikeasti käyttöä, ja jotka eivät (ainakaan omasta mielestäni) ole turhia. Vaikka olenkin melkoisen pihi, ihmisten ilahduttaminen joululahjoilla saa minut höllentämään kukkaron nyörejä mielellään. Ja lisäksi teen paljon lahjoja myös itse – kaikenlaista käsitöistä ja käyttöesineistä kekseihin ja pipareihin.

          Joulukortteja teen itse varsin vaihtelevasti. Joitakin vuosia sitten innostuin maalaamaan kortteja vesi- tai peiteväreillä, mikä tietenkin oli suhteellisen työlästä ja vei paljon aikaa, vaikka lopputuloksena olikin sitten uniikki ”taidekortti”. (Taiteellisuudesta voi toki olla montaa mieltä). Joskus olen ostanut kaikki kortit kaupasta, ihan vain helppouden vuoksi. Tänä vuonna päädyin jonkinlaiseen välimuotoon askartelemalla kortteja valmiina olevista materiaaleista. Valinta on luonnollinen ennen kaikkea siksi, että kirjoituspöytäni laatikot pursuilevat kaikesta sinne kertyneistä tarvikkeista ja aineksista: papereista, nauhoista, tarroista, helmistä, kankaista jne. ”Näillekin voi joskus olla jotain käyttöä” –periaatetta noudattavan ihmisen laatikot, kaapit ja kaikki muukin liikenevä säilytystila on epäilemättä kuin pommin jäljiltä, joten nyt on tullut huutava tarve raivata hieman lisää tilaa. Olen päättänyt, että jos nyt sitten aivan haluamani väristä kartonkia tai akryylimaalia ei itseltäni löydykään, täytyy suunnitelmia soveltaa ja käyttää niitä välineitä, joita minulla on. Aika paljon kaikenlaista löytyykin ihan omasta takaa.

          Askartelusta on tullut hurjan suosittua viimevuosina, eikä sitä ei mielletä enää ainoastaan lasten puuhasteluksi. Yhä useammat aikuiset hakevat vastapainoa kiireiselle elämänrytmille ja kokeilevat luovuuttaan harrastamalla askartelua, mikä näkyy epäilemättä myös kauppojen hyllyillä siten, että nykyään jopa marketeissa ja kirjakaupoissa on myynnissä vaikka mitä askartelutarvikkeita, eikä tarjonta rajoitu enää ainoastaan erikoisliikkeissä. Varmastikin materiaalien runsas kirjo ja niiden helppo saatavuus ovat madaltaneet ihmisten kynnystä ryhtyä kokeilemaan luovuuttaan yhdistämällä erilaisia materiaaleja. Itsetehdyt kortit ovat persoonallisia ja uniikkeja, mutta eivät välttämättä vaadi kovin paljoa aikaa tai ”taiteellista osaamista”, jonka monet kokevat kompastuskivenä.

          Tein itse tämän vuoden ensimmäisen korttini askartelukaupan valmiista kaksiosaisesta korttipohjasta, jonka päälle liimasin tekstisivun vanhasta, kirpputorilta aikanaan ostamastani ruotsinkielisestä naistenlehdestä. Vanhan lehden sivut ovat jo luonnostaan kauniisti ruskistuneet, mutta myös uudempaa paperia voi kätevästi patinoida sivelemällä pintaan vahvaa teetä. Minulla on entuudestaan aika paljon vintage-henkisiä jouluisia kuvia, joista tämänkertaisen joulupukin liimasin paksummalle kartongille maalattuani ensin kartonkiin kullanväriset reunukset akryylimaalilla. Kiinnitin pohjaan vielä pienet pahviset ”korokkeet”, jotta lopputulos kortin pintaan liimattuna näyttäisi kolmiulotteisemmalta. Paljaaksi jääneeseen vasempaan reunaan päätin liimata luonnonvaaleaa pitsiä, joka sointuu väritykseltään kortin ruskehtavan yleisilmeen kanssa. Lopuksi ompelin pitsiin vielä kiinni punaisia helmiä ja liimasin kullanvärisiä tähtitarroja – lähinnä harmonisen väriyhdistelmän vuoksi.

          ”Vain mielikuvitus on rajana” kuulostaa kieltämättä kliseeltä, mutta pitää korttien askartelussakin paikkansa. Ellei kuvia halua esimerkiksi itse maalata tai piirtää, yksinkertaisia korttipohjia voi halutessaan koristella vaikkapa kankaasta, lautasliinoista tai aikakauslehdistä leikatuilla kuvilla. Kanttinauhat, napit, helmet ja muut melkein jokaisen kodista löytyvät pienet ompelutarvikkeet soveltuvat oivallisesti somisteeksi. Materiaaleihin ei myöskään tarvitse välttämättä käyttää paljon rahaa – kukapa esimerkiksi estää liimaamasta siniselle kartongille lumitähtiä, jotka on leikattu valkoisella peitevärillä maalatusta sanomalehtipaperista?

         

           Tulen varmasti muissakin korteissani hyödyntämään ennen muuta pitsiä, helmiä, vanhoja sanomalehtiä ja vintage-kuvia, jotka ehkä vastaavat eniten ”omaa tyyliäni”. Toisaalta minua kiinnostaisi kokeilla myös jotain itselleni uutta, esimerkiksi sanomalehtien hyödyntämistä kollaasitekniikassa. Onneksi jouluun on vielä aikaa.