Laakson taloon oli ”joka paikasta
pari kilometriä”, kuten Maywoodin asukkaat sanoivat. Se sijaitsi vehmaassa
notkelmassa eikä näyttänyt lainkaan rakennetulta kuten muut talot; se tuntui
kasvaneen maasta kuin iso ruskea tatti. Taloon johtava tie oli nurmettunut, ja
ympärillä kasvava nuori koivikko kätki rakennuksen melkein kokonaan, eikä
notkoon näkynyt ainoatakaan toista taloa. Ellen Greene sanoi, että
yksinäisempää paikkaa ei ollut maailmassa; hän vakuutti ettei suostuisi jäämään
sinne päiväksikään ellei hänen tulisi surku lasta. (Montgomery 1965, 5.)
Edellä siteeraamani lauseet aloittavat
erään kaikkien aikojen suosikkikirjoistani, Pienen
runotytön. Vaikka edellisestä lukukerrasta onkin jo vierähtänyt vuosia, muistan
sanat vielä lähes ulkoa, sillä kahlasin teoksen läpi kouluaikoinani useaan
kertaan. Kanadalaisen kirjailijan L. M. Montgomeryn (1874–1942) vuonna 1923 kirjoittama
Pieni Runotyttö (Emily of New Moon ) sai muutamaa vuotta myöhemmin jatkoa vielä
kahdesta teoksesta, Runotyttö maineen
polulla ( Emily Climbs, 1925) ja Runotyttö etsii tähteään ( Emily´s Quest, 1927), jotka hankin
itselleni ihastuttuani trilogian ensimmäiseen osaan. Kirjasarjasta muodostuu
eräänlainen kasvukertomus, jossa nuorena orvoksi jäänyt, herkkä ja
kirjoittamista syvästi rakastava Emilia Starr varttuu aikuiseksi sukulaistätiensä
hoivissa. Kaikkien aikansa konventioiden ja sovinnaisten sukupuoliroolien
vastaisesti Emilia kokee voimakasta sisäistä paloa ja kunnianhimoa toteuttaa
kirjallisia lahjojaan ammatikseen. Emilian polku maineeseen, menestykseen ja
aikuisuuteen on kivikkoinen, pettymysten, ikävän, sydänsurujen ja yksinäisyyden
kalvama, mutta samalla täynnä onnea, rakkautta, toivoa ja kauneutta.
En ole koskaan ollut mikään
lukutoukka. Minua on aina jotenkin hävettänyt tunnustaa sitä, ja tunnenkin
itseni hieman sivistymättömäksi moukaksi, sillä en ole perinpohjaisesti
paneutunut maailmankirjallisuuden klassikoihin tai tutustunut
nykykirjallisuuden uusimpiin virtauksiin. Lukeminen on minusta aina tuntunut
jollain lailla työläältä, ja varsinkin opiskeluvuodet ovat saaneet aikaan sen,
että tuntuu hankalalta tarttua mihinkään kirjaan, edes kaunokirjalliseen
teokseen, ilman muistiinpanovälineitä – ikään kuin lukemisen itsessään kuuluisi
olla työntekoa, ponnisteluja vaativaa oppimista. On paljon helpompaa kuvailla
visuaalisia asioita sanallisesti kuin muuttaa tekstejä mielikuviksi. Mutta vaikka en suhtaudukaan lukemiseen
intohimoisesti, ja vaikka varsinkin nykyään luen kaunokirjallisuutta
hirvittävän harvoin, ei se tarkoita sitä, ettenkö tarpeen mukaan osaisi
uppoutua kirjojen maailmaan. Ala- ja yläasteikäisenä koululaisena luin monien
muiden ikäisteni tyttöjen lailla paljon seikkailu- ja hevoskirjoja, mutta
kaikista rakkaimpia kirjoja olivat tietenkin ne, joiden pariin halusin palata
yhä uudelleen ja uudelleen, eli Anni Polvan Tiina-kirjoihin
ja Montgomeryn Runotyttöihin. Nuortenkirjallisuuden
ehdottomiin klassikoihin lukeutuva L. M. (Lucy Maud) Montgomery on niittänyt
maailmanmainetta etenkin Anna-kirjasarjallaan,
mutta jostain syystä nämä teokset ovat jääneet minulle aina hieman etäisiksi:
ainoa loppuun asti lukemani Anna-kirja
on ollut Kotikunnaan Rilla ( Rilla of Ingleside, 1921), mutta se ei
varsinaisesti kerro enää Vihervaaran vallattomasta Annasta, vaan hänen
lapsistaan, seuraavasta sukupolvesta. On varmasti niinkin, että yksinäinen,
haaveileva ja runoja rustaava Emilia oli minulle aina luontevampi
samaistumiskohde kuin vilkas ja spontaani Anna, sillä vaikka pidinkin Annaa viehättävänä
ja sympaattisena, en päässyt oikein sisään hänen maailmaansa. Suomessakin hyvin
suosituiksi tulleita Runotyttö- ja Anna-sarjoja on usein luonnehdittu
rakastetuiksi tyttökirjoiksi. Nimitys on
mielestäni sikäli osuva, että se ottaa huomioon pintapuolisemman suosion ohella
myös lukijan tunteisiin vetoavan samaistumisen kirjojen henkilöihin. Vaikka
Montgomeryn kuvaama aikakausi on jo melko kaukaista historiaa, johon
nykylukijalla ei juurikaan ole kosketuspintaa, on kirjailija onnistunut
tavoittamaan teostensa hahmojen kautta jotain ajatonta, jotain jota on hyvin
helppo tuntea omakseen. Koin ainakin itse nuorempana voimakasta yhteneväisyyttä
Emilian kanssa, mutta toisaalta pidin häntä esikuvana, kauniina ajatuksena
toteutuneista unelmista.
Runotytön maailmassa luonto ja
mielikuvitus kietoutuvat yhteen. Keskustelut
metsässä liehuvan Tuulen tytön ja huojuvien puiden kanssa saavat joskus
seurakseen ”leimahduksen” – hetken, jota Emilia kuvaa mahdollisuutena ikään
kuin raottaa verhoa taivaaseen, nähdä jotain sanoinkuvaamattoman kaunista.
”Leimahdukset” syntyvät luonnon taianomaisista hetkistä, ne tulevat aina
yllättäen ja odottamatta, eikä leimahduksen tuloa voi pakottaa tai estää. Olen
itse kokenut vastaavanlaisia hetkiä katsellessani kirkkaalla taivaalla lentäviä
lintuja tai lentokoneita, sellaista valtavaa hetkellistä hyvänolontunnetta,
jota ei oikein voi selittää. Minulle näissä hetkissä ei ole koskaan ollut
mitään uskonnollista, enkä ole kutsunut niitä millään nimellä, mutta Pienen runotytön luettuani olin varma,
että näissä jo vuosia kokemissani hetkissä oli kyse samasta ilmiöstä kuin
Emilian ”leimahduksissa”. Olin onnellinen siitä, että joku toinen oli kokenut
jotain samanlaista.
Varhain orvoksi jäänyt Emilia
lähetetään isänsä kuoleman jälkeen asumaan jo aikaisemmin edesmenneen äitinsä
sisarusten Lauran, Elisabetin ja Jimmy-serkun luokse Uuteen Kuuhun. Emilian
kirjailijanhaaveita turhanpäiväisenä haihatuksena pitävä Elisabet-täti pyrkii
koulimaan ankaralla kädellä siskontytöstään kunniallisen nuoren naisen, mutta
sydämelliseltä Laura-tädiltä ja Jimmy-serkulta taiteellinen tyttö saa osakseen
sympatiaa ja kannustusta. Emilia purkaa ikäväänsä ja yksinäisyyttään isälleen
kirjoittamiinsa kirjeisiin, runoihin ja päiväkirjoihin, ihastuu luonnon
ihmeisiin Korkean Johnin metsiköstä ja löytää koulusta sydänystäväkseen
temperamenttisen papin tyttären, Ilse Burnleyn. Ystävykset tutustuvat koulussa
muuan lupaavaan taiteilijanalkuun Teddy Kentiin, joka herättää pian Emiliassa
enemmänkin kuin toverillisia tunteita. Teddy asuu Pietaryrttimäellä
mustasukkaisesti poikaansa suhtautuvan, öljylamppuonnettomuuden runtelemia
kasvojaan häpeävän äitinsä kanssa. Jo melko varhaisessa vaiheessa vaikuttaa
selvältä, että Teddy on Emilialle se ” ainoa oikea” rakkaus, sielunkumppani,
jota todella voi ymmärtää vain toinen taiteilijaluonne. Aikuisuuden kynnyksellä
Emilian tunteet vain syvenivät:
Teddy pysähtyi äkkiä ja kääntyi
minuun päin. Hän katsoi sillä tavoin, että luulin hänen aikovan suudella minua,
niin todella luulin. Ja tunsin suloista heikkoutta. En tiedä, mitä olisin
tehnyt, ellen olisi voinut sulkea silmiäni… Tahtoisin tietää, oliko hän liian
ujo suudellakseen minua – vai eikö hän tahtonut. (Montgomery 1991b, 303.)
Emilian ja Teddyn kyseinen kohtaaminen
metsässä osoittautuu kuitenkin Emilialle pettymykseksi, sillä Teddy kertoo
lähtevänsä pois – hän on saanut kahden vuoden stipendin piirustuskouluun
Montrealiin. Teddy kihlautuu sittemmin Ilsen kanssa, ja myös Emilialla on
vuosien varrella lukuisia kosijoita, joille nuori kirjailijatar yksi toisensa
jälkeen antaa rukkaset – kaikille muille paitsi keski-ikäiselle,
”pönttöseläksi” haukutulle Dean Priestille. Nuorempana minun oli jokseenkin
vaikeaa ymmärtää nuoren naisen ja rujon vanhemman miehen syvää, avioliittoa
enteilevää suhdetta, joka perustui enemmän lujalle ystävyydelle kuin
romantiikalle. Ymmärrän asian toki nyt paremmin, mutta nuorena en oikein
kyennyt näkemään rakkauden ja ihmissuhteiden monivivahteisuutta.
Montgomery kirjoitti Runotyttö-sarjan
1920-luvulla, mutta hän sijoittaa teostensa tapahtumat ilmiselvästi oman
nuoruutensa ja varhaisaikuisuutensa päiviin vuosisadan vaihteeseen. Samalla hän
mitä todennäköisimmin käsittelee kuvaamiensa hahmojen kautta omaa
henkilöhistoriaansa: yksinäisyyttä, sydänsuruja, varttumista ilman omia
vanhempia ja naiskirjailijan vaikeutta saada jalansijaa miehisenä pidetyssä
kirjailijoiden yhteisössä. Montgomeryn kuvaamassa Runotytön maailmassa naisilla
on leveälieriset hatut, korkealle napitetut röyhelökauluksiset paidat ja pitkät,
kapeahelmaiset hameet. Se maailma on tietyllä tavalla hyvin siveä ja viaton,
kaukana suurkaupunkien paheista ja maailman ongelmista. Äärimmäisen rikkaalla
ja seikkaperäisellä kielellä kuvailtu haaveiden täyttämä, unenomainen
vanhanaikaisuus viehätti minua lukijana suuresti, kuin myös se, että teokset
olivat hyvin romanttisia. Runotyttöjen
romantiikka on kuitenkin valtavan hienovaraista – ja hyvä niin. Kaikkea ei
tarvitse sanoa ääneen.
-
En
tiedä, huolisinko Ilsen hylkäämästä, Elisabet-täti huomautti.
Emilia katsoi Elisabet-tätiä
salamoiden kuin Starr ainakin.
-
Ilsen
hylkäämästä! Hyvänen aika, Teddy on aina kuulunut minulle ja minä hänelle.
Sydän, sielu ja ruumis, sanoi Emilia.
Elisabet-täti kohautti
olkapäitään. Tuollaista voi ihminen ehkä tuntea, mutta oli säädytöntä puhua
niistä. (Montgomery 1991a, 214.)
Kirjasarjan viimeinen osa, Runotyttö etsii tähteään, saa romanttisen
päätöksen Emilian ja Teddyn astuessa avioliiton satamaan lukuisien
väärinkäsitysten ja tukahdutettujen tunteiden täyttämien vuosien jälkeen. Kertomuksen
romanttisessa mielessä onnellisen lopun voisi tietenkin tulkita lahjakkaan ja
kunnianhimoisen naisen asettumisena niin kutsutusti perinteiseen vaimon ja
äidin rooliin, mutta en ole koskaan ajatellut näin: minulle Emilia oli
eräänlainen sankaritar, omaa tähteään etsinyt ja sen löytänyt kirjailija, jolle
oman itsensä ilmaiseminen ja toteuttaminen oli elinehto. On ehkä naiivia
kuvitella, että jokaisen ihmisen elämällä olisi jokin ennalta määrätty
tarkoitus, mutta tahtoisin ainakin uskoa tavoitteisiin – siihen oman tähden löytämiseen
ja saavuttamiseen siitäkin huolimatta, että välillä sattuisi eksymään matkalla
päämääräänsä.
Olin nuorena hyvinkin varma
omasta tähdestäni, nykyään epäilen sen olemassaoloa alituisesti. Minulla on
edelleen taiteellisia haaveita ja akateemisia tavoitteita, vaikka tuskin
uskallan niistä ääneen sanoakaan, sillä näen ympärilläni vain pilkallisia
katseita ja sääliviä hymyjä. Vai näenkö niitä sittenkin vain peilikuvassani? Tähteni
on tällä hetkellä hyvin pieni, mutta tahtoisin uskoa, että tuolla jossain se
vielä tuikkii. Ehkä jonakin päivänä uskallan Emilian lailla lähteä sitä jälleen
tavoittelemaan.
Lähteet:
Montgomery, L. M.: Pieni runotyttö. Alkuteos
Emily of New Moon (1921) Suom. I. K.
Inha. WSOY, 1965.
Montgomery, L. M.: Runotyttö etsii tähteään. Alkuteos Emily´s Quest (1927) Suom.
Laine
Järventaus-Aav. WSOY, 1991a.
Montgomery, L. M.: Runotyttö maineen polulla. Alkuteos Emily
Climbs (1925) Suom. I. K. Inha. WSOY, 1991b.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti