Kukkakaalia ja intialaisia makuja

Huomaan jo muutaman ruoka-aiheisen blogitekstini perusteella, että en ole kovin mielikuvituksellinen ja monipuolinen kokki. Käytän melkein aina samoja raaka-aineita, kuitenkin niitä jonkin verran varioiden. Joskus sentään innostun kokeilemaan jotain ihan uuttakin: tällä kertaa niinkin tuttua ja perinteistä raaka-ainetta kuin kukkakaalia. En ole koskaan ollut oikein kukkakaalin ystävä, mikä johtunee siitä, että ajatuksissani kukkakaali on aina yhdistynyt kahteen ruokalajiin, joita en voi sietää, nimittäin kesäkeittoon ja kasvisgratiiniin. Kasvissyöjänä en yleensä nyrpistä nenääni millekään kasvisruoalle, mutta näitä kahta välttelen jos vain suinkin voin. Häissä ja muissa juhlatilaisuuksissa kasvisruokailijan vakiovaihtoehto on kasvisgratiini, jonka raskaan ja venyvän juustokuorrutuksen alta on vaikeaa kasviksia löytää – paitsi ehkä niitä kukkakaalin palasia ja porkkanoita. Kesäkeitto perunoiden, porkkanoiden, herneiden, kukkakaalin ja kuuman maidon (!) yhdistelmänä nyt vain muuten on niin käsittämätön sekamelska, että siitä on vaikeaa sanoa mitään positiivista. Vasta viime aikoina olen tajunnut, että kukkakaali ei itsessään ole pahaa, vaan aivan kelvollinen ja herkullinen aines ruoanlaittoon. Olen vain tottunut ajattelemaan sitä ainoastaan gratiinissa ja kesäkeitossa käytettäväksi, minkä vuoksi en ole edes halunnut kuvitella syöväni sitä missään muodossa.

          Pidän intialaisesta ruoista, joissa käytetään usein voimakkaita mausteita, mutta niiden vastapainoksi lisätään jogurttia lievittämään tulisuutta. En ole mikään asiantuntija intialaisen ruoan suhteen, mutta ravintolassa olen pari kertaa syönyt riisin kanssa tarjoiltavaa currykastiketta tai -”muhennosta”, jossa on sekä perunaa että kukkakaalia. Ajattelin itse kokeilla jotain vastaavaa, nimenomaan curryn ja jogurtin höystämänä. Resepti on omasta päästä tekaistu ja hyvin yksinkertainen. Keitin isossa kattilassa perunakuutiot ja kukkakaalin nuput kypsiksi noin parinkymmenen minuutin ajan, jonka jälkeen laitoin ne siivilään jäähtymään. Tämän jälkeen kuullotin samaisessa kattilassa silputun punasipulin ja lusikallisen punaista currytahnaa, sekä lisäsin mukillisen vettä ja puolikkaan kasvisliemikuution. Jonkin aikaa mausteista sipulilientä keiteltyäni heitin kattilaan vielä silputtua purjoa ja pari valkosipulinkynttä (kyllä, pidän suuresti erilaisista sipuleista, joten niitä saa ruoissani aina olla vaikka useampaa sorttia) sekä pippurisekoitusta. Sipulin pehmennyttyä lisäsin purkillisen maustamatonta jogurttia sekä siivilässä valuneet kukkakaalit ja perunat. Annoin vielä hautua kattilassa hetken, jotta mausteet ja kastike olisivat imeytyneet kasviksiin kunnolla.

          Kaikissa hienoissa ruokablogeissa on aina herkulliselta näyttäviä valokuvia, jotka saavat veden herahtamaan kielelle. Tämä ei ole kuitenkaan sellainen ruokablogi, ja lisäksi täytyy sanoa, ettei valmistamani ruoka ollut millään muotoa valokuvauksellinen, joten jätin suosiolla sen ikuistamatta. Curryperunani näyttivät beigeltä mössöltä (johtuen kukkakaalin ja perunoiden liian pitkästä kypsymisajasta), josta pilkisti violetteja punasipulinpaloja. Ei ollut edes nättiä persiljantupsua koristeeksi. Mutta ei se mitään, ruoka maistui kuitenkin. Vaikka se ei ollut lähelläkään ravintolaherkun veroista, olin silti maistavinani häivähdyksen Intiaa, ja ainakin minun mielestäni se päihitti kasvisgratiinit ja kesäkeitot mennen tullen.

Keskikesän juhlaa veden äärellä

Monille suomalaisille juhannus on yksi vuoden kohokohdista. Grillataan makkaraa, saunotaan, uidaan, pelataan pelejä ja istutaan ulkona hyttysten syötävänä. Yhä useammalle perinteinen juhannus merkitsee kaupungin pölyjen karistamista jaloista ja matkustamista mökille – joko omalle, vuokratulle tai ystävien ja sukulaisten kanssa jaetulle. Mikäpä paremmin vastaisi käsitystä suomalaisesta kansallisromanttisesta kesäidyllistä kuin mökki rantasaunoineen, veneineen ja koivuineen – kaukana kaikesta kiireestä, hälystä ja melusta.

            Minä en ole oikeastaan koskaan viettänyt juhannusta. Lapsuudenkodissani juhannusaatto on ollut aina kuin mikä tahansa muu kesäinen päivä, tai ehkä oikeastaan vielä hieman kurjempi kuin tavallinen arkipäivä. Juhannus herätti minussa jo lapsena vähän kateutta, sillä tajusin, että ”kaikki” muut ovat jossain ja tekevät jotain: grillaavat, mökkeilevät, uivat, pitävät yhdessä hauskaa. Voi niitä ryökäleitä, joilla oli varaa omistaa tai vuokrata kesämökki! Tai niitä onnekkaita, jotka tunsivat ihmisiä, joilla oli mökki, ja pääsivät heidän luokseen nauttimaan kesän riemuista. Minä tiesin, että meillä ei ollut sellaista mahdollisuutta.

          Kotona ei juuri ikinä grillattu, tai jos grillattiinkin, niin korkeintaan kerran kesässä. Hartaasti odotetut makkarat syötiin kypsentämisen jälkeen sisällä, sillä meillä ei ollut ulkokalusteita, eikä kukaan halunnut maassakaan istua. Jossain vaiheessa vanhempani keksivät, että makkarat lämpenevät aivan yhtä hyvin mikroaaltouunissa (itse kyllä protestoin asiaa pitkään ja äänekkäästi, sillä hyi, mikromakkarasta tulvahtavaa lemua ei voi verratakaan oikeiden grilliruokien ihanan savuiseen tuoksuun), joten miksi turhaan nähdä kaikki se vaiva sytytysnesteiden ja hiilten kanssa, kun ruoan voi valmistaa ja syödä keittiössäkin. Sen jälkeen ei taidettu koskaan grillatakaan. Myöhempinä vuosina olin usein juhannuksena töissä. Vaikka juhannusaatto aina olisi vapaa ollutkin, seuraavana aamuna työt kutsuivat. Kaikenlaisille juhannussuunnitelmille – joita tuskin olisi ollut muutenkaan – sai heittää hyvästit.

           Mutta tänä vuonna tapahtui ihme: meidät kutsuttiin mökille. Olin aivan innoissani ajatuksesta. Vihdoinkin! Eksotiikkaa lisäsi ehdottomasti se, että kuulin mökin olevan meren äärellä, ja että päästäkseen perille täytyi matkustaa lyhyt matka veneellä. Viikko sitten tapahtui kuitenkin jotain, joka sai minut kiristelemään hampaitani monta päivää ja lähes pilasi tulevan juhannuksen. Olin matkustamassa junalla Tampereelta kotikaupunkiini, mutta kaikki ei mennyt aivan suunnitelmien mukaan, sillä rautatievirkailijalle sattuneen ”pienen” virheen seurauksena kotimatkani venyi paljon suunniteltua pidemmäksi – ja kalliimmaksi. Päätin, että en matkusta enää ikinä minnekään! Murjotin pari päivää ja ajattelin, että en todellakaan lähde juhannuksena mihinkään mökille, en ainakaan siinä tapauksessa, jos pitäisi taas haaskata vähäisiä rahojaan julkisiin kulkuvälineisiin. Ja niin, raahata miljoona kiloa tavaraa repuissa, kasseissa, pusseissa ja nyssyköissä! Näin tosiaan oli tarkoitus tehdäkin, sillä isäntäväki oli matkannut mökille jo päivää aikaisemmin. Kun sitten lopulta aurinkoisena juhannusaattona raahauduimme kamojemme kanssa linja-autoasemalle, laitureille ja täpötäyteen bussiin rinkkojensa ja muiden matkatavaroidensa kanssa ahtautuneet ihmiset näyttivät iloisilta ja hyväntuulisilta – kaikki muut paitsi minä. Bussimatka tuntui kestävän ikuisuuden ja mietin epätoivoisena, miten jaksaisin olla mökillä kokonaisen vuorokauden. En ollut ottanut mukaani kirjaa tai muutakaan tekemistä, saati sitten syömistä tai juomista, ja sekös vasta kismittikin.

         Perille päästiin ennen pitkää ja isäntäväki oli vastaanottamassa meitä pysäkillä, jonka liepeiltä lähdimme taittamaan viimeistä etappia moottoriveneellä. Paha tuuleni katosi loppumatkalla kuin taikaiskusta: aurinko välkkyi kauniisti veden pinnassa ja lempeä merituuli puhalsi kasvoihin. Kaislikossa ui joutsen, valkoiset lumpeet olivat täydessä kukassa ja kiukkuinen marttyyriakka oli – onneksi! – kadonnut heti kulkuneuvon vaihduttua bussista moottoriveneeseen. Elämäni alkoi vihdoin hymyillä ja kaikilla muillakin tuntui olevan mukavaa.

          Mökki oli rakennettu loivaan rinteeseen vehreällä tontille ja se oli suurten, vanhojen puiden ympäröimä. Hieman kauempana pihan laidalla, jossa maisema muuttui jo metsäiseksi, oli toinenkin mökki. Me saimme sen käyttöömme. Pihalla oli myös ulkohuussi ja varasto, sekä päämökin yhteyteen rakennettu sauna. Sähköä ja vesijohtoa ei tietenkään ollut, joten illalla tunnelmoitiin mökin sisällä kynttilänvalossa ja tarvittavat pesuvedet haettiin ämpärillä laiturin vierestä. Melkoista eräretkeilyä ainakin minun mielestäni.

          Aurinkoinen ja kaikin puolin kaunis juhannusaatto grillaamisineen, veneajeluineen ja saunomisineen vaihtui juhannuspäivän pilvisumppuun. Koko päivän taivaalta ripsi vettä enemmän tai vähemmän jatkuvasti, ei kuitenkaan onneksi silloin, kun veneilimme ”ison tien” varteen ja kävimme pikkumarketissa ostoksilla. Vaikka lähes koko päivän satoikin, minulla ei ollut enää mikään kiire takaisin kaupunkiin, sillä en kaikista ennustuksistani huolimatta ollut kuollut nälkään (vaikka omia eväitä ei mukana ollutkaan), eikä minulla oikeastaan ollut vielä ehtinyt olla yhtään tylsää. Päätimme jäädä mökille vielä toiseksikin yöksi.

          Sateista päivää rytmitti ruoan odottelu, kerran tunnissa radiosta tulleet uutiset ja tupakkatauot terassilla, jonne lähdin melkein aina mukaan, vaikka en itse poltakaan. Vaatimattomissa olosuhteissa ja kaikkien nykyajan mukavuuksien puuttuessa elämä alkaa pyöriä perustarpeiden ympärillä. Syömisestä, nukkumisesta, lämpimänä pysymisestä ja jopa tarpeiden tekemisestä taisivat puhua kaikki, vaikka varsinkin jälkimmäinen on ”normaalielämässä” suuri tabu keskustelunaiheeksi. Kuitenkin huomasin, että nämä perustarpeethan vasta mielenkiintoisia ovatkin! Kotona ruoan valmistaminen on melko vaivatonta, jos vain kodinkoneet toimivat. Mökillä kaiken eteen täytyy nähdä rutkasti enemmän vaivaa ja käyttää paljon aikaa. Maissit ja lihat kypsennettiin grillissä, mutta perunat keitettiin ja kesäkurpitsat paistettiin avotulella mökin takassa. Kuulostaa todella kliseiseltä, mutta luulen, minun lisäkseni on monia muitakin, jotka ovat unohtaneet että ilman tulta ruoka ei valmistuisi eikä mikään pysyisi lämpimänä. Tuli on pelottava ja vaarallinen, mutta samalla tuiki tarpeellinen elementti, joka voi sekä tappaa että pelastaa. Oli todella jännittävää ja kiehtovaa katsoa perunoiden kiehumista avotulella – aikansa siinä poristuaan ne todella pehmenivät syöntikelpoisiksi!

          Minun täytyy myöntää, että omassa unelmamökissäni (josta kieltämättä aika usein haaveilen) olisi perinteinen suomalainen rantasauna veneineen ja laitureineen, mutta myös sähköt ja juokseva vesi. Ei oikeastaan siksi, etteikö ihminen vallan mainiosti vaatimattomammissakin oloissa pärjäisi, mutta sen vuoksi, että mökille voisi vetäytyä pidemmäksikin aikaa ja myös kylmempinä vuodenaikoina, minkä uskon vaativan vähintäänkin hyvät lämmitysmahdollisuudet. Vaatimattomuudessa minua sen sijaan kiehtoo itse tekeminen, jonkinlainen perusasioiden ääreen palaaminen. Niin naiivilta kuin saattaa vaikuttaakin, mustikoita ja sieniä poimiessa tulee tunne siitä, että on tekemässä jotain ihmiselle hyvin ”luonnollista” – näin ihmiset ovat aina tehneet elättääkseen itsensä ja jälkeläisensä. Vaikka harva nykyään enää ainakaan Suomessa kerää marjoja ja sieniä varsinaisesti nälkäänsä, tunne ja yhteys johonkin menneeseen on säilynyt, tosin ehkä haparoiden. Olisin melko avuton ilman nykyajan mukavuuksia, mutta ihminen on kuitenkin sopeutuvainen – pakon edestä löytyy keinoja ratkaista eteen tulevia ongelmia, joista ensimmäisiä ovat perustarpeiden tyydyttäminen.

          Kaksi vuorokautta luonnon helmassa ei ollut liikaa, mutta kuitenkin aivan tarpeeksi. Oli mukavaa palata kotiin, jossa odotti lämmin suihku ja pesukone, jonne mökillä ryvettyneet vaatteet lensivät hetimiten. Huomasin kuitenkin mökkielämässä vielä yhden positiivisen piirteen: pipo alkoi löystyä ja pystyin jollain lailla unohtamaan oman peruskiukkuisen luonteeni. Olin tyytyväinen olooni. Isäntäväen vieraanvaraisuuden ja autolla nopeasti taittuneen kotimatkan jälkeen en oikein edes muista ja tajua, miksi alun perin olin niin kauhean vihainen.

Ich wollte… ich will Deutsch lernen!

Tahtoisin oppia saksaa. Ajatus putkahtaa mieleeni aina silloin tällöin, mutta viime aikoina se on kolkutellut takaraivossa yhä useammin. Syy lienee osittain ainakin siinä, että olen herätellyt henkiin vanhaa innostustani 1920-luvun Berliiniin ja muutenkin monet kiinnostuksenkohteeni sattuvat jollain lailla liittymään Saksaan tai saksalaiseen kulttuuriin. Mutta ei ole olemassa kulttuuria ilman kieltä: tavalla tai toisella törmään aina siihen ongelmaan, etten pysty käyttämään alkuperäiskieltä haluamallani tavalla. Osaan saksaa kyllä jotenkuten ja haparoiden – ikivanhasta koulusaksasta on aivoihini tallentunut jotain muistijälkiä, kuten hyvin suppea sanavarasto ja peruslauserakenne sekä yksittäisiä muistisääntöjä jostain kielioppikikkailuista, joita saksan kielessä on enemmän kuin tarpeeksi. Mutta kun kielen opiskelusta ja sen aktiivisesta käyttämisestä on kulunut kymmenen vuotta aikaa, on selvää, etteivät kaikki asiat enää ole päässäni kovin kirkkaina muistikuvina. Prepositiot sekä sanojen suvut ja taivutukset ovat asioita, joita ainakaan minun kielikorvani ei kerro, vaan ne vaativat ulkoa opettelua ja aktiivista käyttämistä. Jos kieltä ei käytä, se rappeutuu ja unohtuu. Näin on valitettavasti käynyt myös minun saksalleni.

            Halu oppia saksaa on ristiriidassa sen tosiasian kanssa, että en ole ollenkaan luonteeltani kieltenopiskelija. Yläaste- ja lukiovuosiltani muistan, että ruotsi ja saksa olivat vahvimpia kieliäni, mutta en koskaan erityisemmin nauttinut oppitunneista. Suorastaan inhosin kielistudion hikisiä kuulokkeita, loppumattomilta tuntuvia kielioppiläksyjä ja ikäviä paritehtäviä. Lisäksi tunnille sai aina mennä sydän pamppaillen, sillä läksyt tarkastettiin riveittäin. Toki ne minulla lähes aina olivat tehtyinä, mutta pelkäsin aivan hirvittävästi väärin vastaamista. Tunnin jälkeen sai huokaista helpotuksesta; selvisinpäs taas tästäkin kerrasta. Kokemukset oppitunneista eivät kuitenkaan olleet kovin positiivisia, enkä siis voi sanoa, että kielten opiskelu olisi ikinä ollut kovin hauskaa.

          Mutta pitäisikö sitten tuloksia saada ilman suuria ponnisteluja? En oikeastaan tarkoita sitäkään, sillä olen ehdottomasti sitä mieltä, että kielioppitehtävillä, sanaston pänttäämisellä sekä erilaisilla sanarimpsuilla, joiden tarkoitus oli auttaa oppimaan erinäisiä kielioppikoukeroita, on oma tärkeä paikkansa. Niistä on kielen käyttämisen kannalta paljon konkreettista hyötyä, sillä kouluopetuksen tarkoitus on tietenkin opettaa käyttämään kieltä mahdollisimman oikein ja kieliopin mukaisesti. Teoriapainotteiset opetusmetodit eivät kuitenkaan osoita oppilaalle sitä, miten opittuja asioita voisi käytännössä hyödyntää. Päinvastoin: kieliopin ja sanaston epätäydellinen ja puutteellinen hallinta voi aiheuttaa sen, ettei käytännön tilanteessa – esimerkiksi matkalla – kieltä uskalla käyttää ollenkaan.

          Toivoisin että kielten opiskelussa hyödyn ja huvin voi yhdistää. Voin tietenkin aivan itsenäisesti katsella saksankielisiä televisio-ohjelmia ilman tekstitystä ja lukea vaikkapa lehtiä saksaksi. Tuntuu kuitenkin siltä, että en saa niistä mahdollisimman suurta hyötyä, koska en enää hallitse peruskielioppia tarpeeksi hyvin. Minun pitäisi siis mennä kielikurssille esimerkiksi työväenopistoon: kielioppia, läksyjä, tehtävien tarkistamista riveittäin, vääriä vastauksia. Umpikuja. Vai pitäisikö vain lähteä Saksaan puhumaan saksalaisille saksaa? Kaikista parhaimmat kielikokemukseni olen saanut silloin, kun minun on ollut pakko kysyä neuvoa saksaksi henkilöltä, joka ei ole osannut englantia kovin hyvin. On kuin pienen lottovoiton saisi, kun tulee ymmärretyksi puutteellisillakin taidoilla. Toisaalta tällä hetkellä saksankieleni on hyvin yksinkertaista turistisaksaa; olisi silkkaa hulluutta hakea esimerkiksi työharjoitteluun maahan, jonka kieltä ei kunnolla hallitse.

          Mutta oppia ikä kaikki. Tärkein peruste kielen oppimiselle on kuitenkin oma halu oppia kieltä, sisältä löytyvä motivaatio, jota minulta ei puuta. Kun vain vielä löytäisin ripauksen rohkeutta lähteä kohti tavoitettani, niin mikäpä minua enää estää?

Käsityöläishaaveita

Olen viettänyt viime päivinä lukuisia tunteja askarrellen ja voisin melkein sanoa olevani inspiraation vallassa. Se että jaksaa tehdä samaa asiaa monta tuntia putkeen ja useana peräkkäisenä päivänä – unohtaen melkein kokonaan syömisen ja kahvitauot – vaatii mielestäni aika paljon innokkuutta, tarmoa ja suunnitelmallisuutta, jota varsin harvoin ainakaan opiskelujen parissa löytyi. Siis ainakaan niin, ettei tentti- tai gradukirjojen lukemisen lomassa olisi äkillisesti tullut tarvetta siivota kylpyhuonetta tai juoda kupillista kahvia.

          Nyt olen kuitenkin edelleen innostunut pari viikkoa sitten löytämästäni siirtokuvatekniikasta, joka monipuolisuudessaan vaikuttaa äärimmäisen kiehtovalta ja käyttökelpoiselta. Aivoni tuntuvat raksuttavan koko ajan yrittäessään keksiä uusia käyttötapoja vanhoille lehtileikkeille ja valokuville, joita sitten lakan avulla pystyisin kopioimaan erilaisille puupinnoille. Ideoita minulla on jo runsaasti, mutta toisaalta koitan myös toppuutella innokasta mieltäni, sillä tiedän, että liian suuressa mittakaavassa tekeminen tai monen työn ollessa samanaikaisesti keskeneräinen, asiat tuppaavat jäädä roikkumaan. Mistään ei tule valmista, into lopahtaa, puolivalmiit tekeleet unohtuvat jonnekin muiden rojujen taakse. Sitä en todellakaan halua. Tein neljä lasinalusta, jotka mielestäni onnistuivat kohtalaisen hyvin, joten miksen tekisi niitä lisää? Ja kyllä, lisää olen niitä tehnytkin. Tekeminen tuntuu ja näkyy minussa: kämmenissä on maalitahroja ja käsivarret ovat kipeytyneet vanerilevyjen sahaamisesta. Lisäksi tekniikka on osoittautunut melko haasteelliseksi, mikä on saanut minut taas kerran pohtimaan motiiveja tekemiselleni.

          Annan mielelläni ystäville ja sukulaisille itsetehtyjä syntymäpäivä- ja joululahjoja. Askarteluun ja muihin kädentaitoihin minua innoittaa siis yleensä halu ilahduttaa toisia, antaa heille jotain hieman erilaista ja omalla tavallaan ainutlaatuista. Aina en ole suinkaan varma, miten nämä tarkoitusperäni ymmärretään; olen äärimmäisen epävarma ja melko itsekriittinen, enkä voi mitenkään varmasti tietää, mitä ihmiset oikeasti heille lahjoittamistani tekeleistä ajattelevat. Ja niin, se mitä muut ajattelevat, merkitsee minulle ikävä kyllä aivan valtavan paljon. Minussa on kuitenkin myös toinen puoli, joka uskoo paitsi pääni tuottamiin ideoihin, myös omiin kykyihini toteuttaa niitä. Senpä vuoksi jossain taka-alalla jatkuvasti kolkuttelee ajatus tekeleideni tuotteistamisesta, suoraan sanoen siis myymisestä eteenpäin. Olen harkinnut myymistä varsinkin piirtämieni muotokuvien ja muutamia vuosia sitten maalaamieni kangaskassien, mutta nyt myös näiden uusien lasinalusten osalta.

          Mutta kuten kaikki käsityöläiset tai sellaisiksi haluavat tietävät, asia ei ole aivan yksinkertainen, sillä rahalla – tai oikeastaan käsintehdylle tuotteelle määritellyllä arvolla – on oma merkittävä roolinsa siinä, kannattaako omia tuotteitaan ylipäätään yrittää myydä. Työhön käytettyihin lukuisien tuntien ja materiaalikulujen perusteella käsityöt ovat suhteellisen arvokkaita, mutta kuinka moni on oikeasti valmis maksamaan kunnollista hintaa? Tiedän että asia on kaksipiippuinen: kalliista hinnoista purnaaminen ei välttämättä johdu periaatteellisesti siitä, että kaikkea pitäisi saada samalla hinnalla kuin marketista, vaan oikeasti siitä, ettei käsitöihin tai ns. ylellisyystuotteisiin ja –palveluihin, kuten kampaajalla käymiseen, ole oikeasti varaa. Toisaalta itsekin käsillä tekevänä ihmisenä tiedän varsin hyvin, että käsityö on paljon enemmän kuin siihen käytetty materiaali: valmis tuote on suunnitelmien, materiaalien, kovan työn ja usein lukuisien työtuntien summa. Sen vuoksi muotokuvapiirustuksesta tarjottu kymmenen euron summa panee miettimään, tekisikö sitä oikeasti mitään muuta työtä – sanotaanko nyt alle euron tuntipalkalla. Toisaalta minulla on ollut aina ollut myös tapana olla kiitollinen ihan pelkästään siitä, jos vain joku suostuu vastaanottamaan tekeleeni. Niin surullista kuin se ehkä onkin, todistan sillä itselleni kelpoisuuteni ihmisenä. Tästä syystä on mennyt myös pitkiä aikoja, että en oikeastaan ole edes ajatellut mitään rahallista hyötyä – pääasia, että tuotteeni kelpaavat. Samalla saan ehkä jonkinlaisen huteran syyn uskoa hetken siihen, että myös minä kelpaan muille.

          Luulen että suurin osa tähän mennessä aikaansaamani käsityöt, mukaan lukien piirustukset ja maalaukset, ovat sellaisia, joista olisi hankalaa tehdä myytäviä tuotteita. Syy on nimenomaan siinä, että ne vaativat liian suuria resursseja, ennen kaikkea aikaa. Tekemiseen käytetty aika ei kuitenkaan konkreettisesti näy lopputuloksessa, joten valmista työtä ei voi hinnoitella työtuntien mukaan. Ihanteellisinta olisi tietysti valmistaa tuotetta, joka olisi osittain helposti monistettavissa – ei alusta loppuun asti käsintehtyä – mutta kuitenkin persoonallisella tavalla uniikki, oman luovuuden tulos, joka myös tuottaisi tekijälleen rahallisia ansioita. Siitä kai kaikki käsityöläiset haaveilevat, mutta vain harvat onnistuvat.  

Paperikaaoksen keskellä – mietteitä keräilystä ja materiasta

Eilen tein asian, joka olisi pitänyt hoitaa jo aikoja sitten. Tyhjensin rohkeasti työpöytäni laatikot, papereita pursuavat epämääräiset muovitaskut, repeilleet kirjekuoret sekä täpötäydet mapit ja kansiot, ja ryhdyin lajittelemaan lattialle levinnyttä A4-arkkien tulvaa. Koko urakka – satojen papereiden saattaminen edes jonkinlaiseen järjestykseen – oli vaikuttanut alusta lähtien miltei mahdottomalta urakalta. Ja sitähän se lähestulkoon olikin. En varmasti olisi tähän epämiellyttävään hommaan nytkään ryhtynyt, ellei minulla olisi ollut siihen oikeasti tarvetta: tavoitteeni oli koota itselleni kaikki työ- ja koulutodistukseni sisältävä kansio. Minulle tämän kansion kokoaminen on merkinnyt eräänlaista myöhäistä, vaikkakin osittain vastenmieliseltä tuntuvaa astumista aikuisuuteen. Tämän kaikki tärkeimmät meriittini sisältävän violettikuorisen kansion kanssa on nyt sitten pakko uskaltautua maailmaan, jossa avoimista työpaikoista taistellaan kynsin hampain.

          Paperikaaoksen keskeltä löytyi kymmenittäin maksettuja puhelinlaskuja, verolappusia monen vuoden ajalta, kuitteja sähkölaskuista, asumistukipäätöksiä, tiliotteita ja kaikkia varsin tavanomaisia opiskelijalle kuuluvia papereita. Olin lähes musertunut kaiken sen materiaalinen edessä: miten valtaisan paljon kirjallisia dokumentteja ihmiselle elämänsä aikana kertyykään? Ja ovatko ne kaikki tarpeellisia, voisiko jostain jo luopua? Minulle suhtautuminen materiaan on yleensä melko tunnepitoista. Kiinnyn esineisiin helposti, mutta toisaalta säilytän tarpeettomiakin tavaroita – ihan vain siksi, että uskon niille olevan jotain käyttöä joskus tulevaisuudessa. On selvää, että papereiden kohdalla tilanne on hieman toinen. En ole muodostanut mitään tunnesidettä puhelinlaskuihini – luojan kiitos! – tai usko niillä olevan mitään kovin suurta käyttötarkoitusta myöhemminkään, mutta ”varmuuden vuoksi”-mentaliteetti estää minua hävittämästä niitä. Mistä minä voin tietää, haluaako jokin byrokraattinen taho jonain päivänä tietää puhelinlaskuni summan elokuussa 2005? Tai tarvitaanko jossain vielä tietoja siitä, mitä olen tilannut Anttilan postimyynnistä kymmenen vuotta sitten? Järjellä ajatteleva puoleni on varma siitä, että näitä tietoja ei kukaan ikipäivänä tule kaipaamaan, mutta säästän maksukuitit silti. Ihan vain varmuuden vuoksi.

           Papereiden lisäksi kodistani löytyy varsin paljon tavaroita, mikä on usein saanut minut pohtimaan suhdettani materiaan. Ehkä pelkään unohtavani. Esineet, valokuvat, kirjat, astiat, postikortit ja muut asiat joita minulle on sattunut eniten kertymään, ovat ikään kuin muistini jatkeita, jotka kertovat elämästäni, menneisyydestä – ne ovat osa minua, omaa identiteettiäni. Luotan niiden olemassaoloon paljon enemmän kuin ihmisiin. Jokaisella ihmisillä on jonkinlainen suhde materiaan: kaikki eivät tarvitse juuri mitään pysyvää, vaan kokevat liiasta materiasta luopumisen vapautumisena rasittavasta painolastista. Voin sen hyvin ymmärtää, vaikka en itse ajattelekaan samalla tavalla.

           Materian hankkiminen ja säilyttäminen ei yleensä ole kuitenkaan hallitsematonta. Luulen, että monien ihmisten kohdalla sitä voi verrata periaatteeseen, jolla museot toimivat. Museot määrittelevät itse, millaista materiaalia mikäkin museo kerää ja tallentaa, sillä kyse on arvoista ja arvostuksesta. Museoiden tehtävänä on varjella ja säilyttää, mutta toisinaan esineitä – esimerkiksi hyvin huonossa kunnossa olevia – joudutaan poistamaan kokoelmista. En minäkään haali itselleni aivan mitä tahansa, vaan tietenkin asioita ja esineitä joista itse pidän. Minulla on kieltämättä astioita enemmän kuin yhden ihmisen tarpeisiin, mutta esimerkiksi laukkuja, kenkiä, meikkejä ja vaatteita varmasti paljon vähemmän kuin keskivertonaisella.

           Tavarapaljous johtuu varmasti myös siitä, että sitä ylipäätään on nykyään saatavilla niin paljon. Kaukana menneisyydessä ovat ne ajat, jolloin vähävaraiset ihmiset omistivat ainoastaan päällään olevat vaatteet. Tietyillä esineillä ja merkkituotteilla on edelleen korkeampi status kuin toisilla, mutta materian omistaminen ylipäätään ei välttämättä kerro mitään varallisuudesta. Ihmisen tuottaman materiaalin runsaus ja sen jatkuvasti kasvava määrä on epäilemättä ongelma, johon myös museot joutuvat vastaamaan – kaikkea ei yksinkertaisesti voida säästää ja tallentaa. Väistämättä jotkut asiat määritellään arvokkaammiksi kuin toiset.

          Olen saanut työssäni arkistoida eräälle yksityishenkilölle kuuluneita papereita. Kyseessä oli henkilö, joka oli halunnut säästää ja tallentaa aivan kaiken pienistä muistilappusista onnittelusähkeisiin, postikortteihin, kirjeisiin ja virallisimpiin asiakirjoihin. Paperivuoren keskellä huomasin, että aikana jolloin internetiä ei ollut, eivätkä matkapuhelimet olleet vielä yleistyneet, yhteydenpito ihmisten välillä jätti jälkeensä paljon enemmän konkreettisia todisteita. Tämä on eräällä tavalla itsestäänselvyys, mutta sitä on ollut hankalaa huomata, sillä asiat ovat tapahtuneet vähitellen. Muutos on näkynyt myös omassa elämässäni ja lähimenneisyydessäni. Nykyään yhä useampi hoitaa laskunsa ja veroasiansa verkossa, ja monesti syntymäpäiväonnittelut hoituvat tekstiviestein tai muuten virtuaalisesti. Olen itse ehdottomasti perinteisten syntymäpäiväkorttien kannalla, mutta myönnän, että en juuri koskaan nykyään kirjoita kirjeitä, vaikka vielä kymmenisen vuotta sitten kirjeenvaihto oli minulle tärkeä harrastus. Postin odottaminen ei ole enää positiivisella tavalla jännittävää, sillä A5-kokoiset valkoiset ikkunalliset kirjekuoret harvoin pitävät sisällään mitään kivaa. Muutoksella on kaksi puolta: pelkään hieman digitaalisessa muodossa olevien dokumenttien säilyvyyden puolesta, mutta toisaalta olen huojentunut siitä, että voin ottaa tärkeimmistä papereistani varmuuskopioita monin eri tavoin.

          Paperini eivät ole vieläkään täydellisessä järjestyksessä, tuskin tulevat koskaan olemaankaan. Olen tyytyväinen tilanteeseen, jossa tiedän edes suunnilleen, missä mikäkin lomake ja lappunen sijaitsee, ja että ne tarvittaessa ovat löydettävissä. Elämässä on tärkeämpiäkin asioita kuin puhelinlaskujen arkistoiminen.

Kaalimuhennosta tsatsikileipien kera

Tänään ruokakauppaan mennessäni päätin, että haluan kokkailla jotain herkullista, terveellistä ja edullista. Elintarvikkeiden hinta ohjaa usein ruokavalintojani, joten kaali tunnetusti edullisena raaka-aineena oli tähän tilanteeseen luonteva valinta. Lisäksi näin kesän tultua suosin muutenkin ehdottomasti kotimaisia kasviksia ja vihanneksia, joita löytyy hyvin ainakin omasta lähikaupastani. Tai vielä parempaa: kannattaa mennä torille! Torihinnat sopivat lähes jokaisen kukkarolle ja valikoimat ovat marketteihin verrattuina moninkertaiset. Tällä kertaa olin kuitenkin liian laiska lähteäkseni keskustaan, joten tyydyin pikkukaupan antimiin.

           Tein kaalimuhennoksen hyvin yksinkertaisista aineksista. Kuullotin sipulin ja kaalisilpun öljyssä, jonka jälkeen lisäsin tomaattimurskan, veden ja kasvisliemikuution. Jonkin aikaa niitä keiteltyäni heitin joukkoon vielä silputtua purjoa ja valkosipulia sekä mausteeksi meiramia, pippuria ja lorauksen sitruunamehua. Jotta ruoasta ei olisi tullut aivan liian kevyttä, lisäsin lopuksi pari kuutioitua perunaa, jotka olin keittänyt kypsäksi toisessa kattilassa. En ole ihan varma peruna-kaali –yhdistelmän toimivuudesta, mutta ei ruoasta missään nimessä pahaa tullut. Ensi kerralla taidan kuitenkin korvata perunan pavuilla ja kokeilla ehkä muitakin kasviksia. Ruokakermaa en lisännyt, sillä halusin tehdä terveellisen ja kevyen ruoan, jossa ei ole rasvaa sipulien kuullotukseen tarvittua öljytilkkasta lukuun ottamatta. Valmiin annoksen päälle laitoin kuitenkin pienen nokareen herkullista maustamatonta jogurttia, joka piristää ihmeesti tomaattipohjaisen ruoan makua.

           Koska minulla oli kaapissa bulgarianjogurttia, valkosipulia ja kurkkua, ajattelin valmistaa vielä tsatsikia raikkaaksi lisäkkeeksi. Teen tsatsikia aina välillä kaalisalaatin tai kasvispihvien lisukkeeksi, mutta se sopii myös mainiosti ruisleivän päälle levitteeksi. Valmistaminen on hirvittävän helppoa: jogurtti, puolikas raastettu kurkku ja pari murskattua valkosipulinkynttä sekoitetaan keskenään, jonka jälkeen seos maustetaan suolalla ja mustapippurilla – halutessaan voi lisätä sitruunamehuakin. Kannattaa kuitenkin muistaa, että mikäli ei halua syödä vetistä ja löysää tsatsikia, on jogurtista ja kurkkuraasteesta syytä valuttaa liiat nesteet pois esimerkiksi suodatinpaperin avulla. Kaalimuhennoksesta ja tsatsikista tuli kaiken kaikkiaan oikein mainiota arkiruokaa, josta riittää syömistä vielä pariksi seuraavaksikin päiväksi.