Käsityöläishaaveita

Olen viettänyt viime päivinä lukuisia tunteja askarrellen ja voisin melkein sanoa olevani inspiraation vallassa. Se että jaksaa tehdä samaa asiaa monta tuntia putkeen ja useana peräkkäisenä päivänä – unohtaen melkein kokonaan syömisen ja kahvitauot – vaatii mielestäni aika paljon innokkuutta, tarmoa ja suunnitelmallisuutta, jota varsin harvoin ainakaan opiskelujen parissa löytyi. Siis ainakaan niin, ettei tentti- tai gradukirjojen lukemisen lomassa olisi äkillisesti tullut tarvetta siivota kylpyhuonetta tai juoda kupillista kahvia.

          Nyt olen kuitenkin edelleen innostunut pari viikkoa sitten löytämästäni siirtokuvatekniikasta, joka monipuolisuudessaan vaikuttaa äärimmäisen kiehtovalta ja käyttökelpoiselta. Aivoni tuntuvat raksuttavan koko ajan yrittäessään keksiä uusia käyttötapoja vanhoille lehtileikkeille ja valokuville, joita sitten lakan avulla pystyisin kopioimaan erilaisille puupinnoille. Ideoita minulla on jo runsaasti, mutta toisaalta koitan myös toppuutella innokasta mieltäni, sillä tiedän, että liian suuressa mittakaavassa tekeminen tai monen työn ollessa samanaikaisesti keskeneräinen, asiat tuppaavat jäädä roikkumaan. Mistään ei tule valmista, into lopahtaa, puolivalmiit tekeleet unohtuvat jonnekin muiden rojujen taakse. Sitä en todellakaan halua. Tein neljä lasinalusta, jotka mielestäni onnistuivat kohtalaisen hyvin, joten miksen tekisi niitä lisää? Ja kyllä, lisää olen niitä tehnytkin. Tekeminen tuntuu ja näkyy minussa: kämmenissä on maalitahroja ja käsivarret ovat kipeytyneet vanerilevyjen sahaamisesta. Lisäksi tekniikka on osoittautunut melko haasteelliseksi, mikä on saanut minut taas kerran pohtimaan motiiveja tekemiselleni.

          Annan mielelläni ystäville ja sukulaisille itsetehtyjä syntymäpäivä- ja joululahjoja. Askarteluun ja muihin kädentaitoihin minua innoittaa siis yleensä halu ilahduttaa toisia, antaa heille jotain hieman erilaista ja omalla tavallaan ainutlaatuista. Aina en ole suinkaan varma, miten nämä tarkoitusperäni ymmärretään; olen äärimmäisen epävarma ja melko itsekriittinen, enkä voi mitenkään varmasti tietää, mitä ihmiset oikeasti heille lahjoittamistani tekeleistä ajattelevat. Ja niin, se mitä muut ajattelevat, merkitsee minulle ikävä kyllä aivan valtavan paljon. Minussa on kuitenkin myös toinen puoli, joka uskoo paitsi pääni tuottamiin ideoihin, myös omiin kykyihini toteuttaa niitä. Senpä vuoksi jossain taka-alalla jatkuvasti kolkuttelee ajatus tekeleideni tuotteistamisesta, suoraan sanoen siis myymisestä eteenpäin. Olen harkinnut myymistä varsinkin piirtämieni muotokuvien ja muutamia vuosia sitten maalaamieni kangaskassien, mutta nyt myös näiden uusien lasinalusten osalta.

          Mutta kuten kaikki käsityöläiset tai sellaisiksi haluavat tietävät, asia ei ole aivan yksinkertainen, sillä rahalla – tai oikeastaan käsintehdylle tuotteelle määritellyllä arvolla – on oma merkittävä roolinsa siinä, kannattaako omia tuotteitaan ylipäätään yrittää myydä. Työhön käytettyihin lukuisien tuntien ja materiaalikulujen perusteella käsityöt ovat suhteellisen arvokkaita, mutta kuinka moni on oikeasti valmis maksamaan kunnollista hintaa? Tiedän että asia on kaksipiippuinen: kalliista hinnoista purnaaminen ei välttämättä johdu periaatteellisesti siitä, että kaikkea pitäisi saada samalla hinnalla kuin marketista, vaan oikeasti siitä, ettei käsitöihin tai ns. ylellisyystuotteisiin ja –palveluihin, kuten kampaajalla käymiseen, ole oikeasti varaa. Toisaalta itsekin käsillä tekevänä ihmisenä tiedän varsin hyvin, että käsityö on paljon enemmän kuin siihen käytetty materiaali: valmis tuote on suunnitelmien, materiaalien, kovan työn ja usein lukuisien työtuntien summa. Sen vuoksi muotokuvapiirustuksesta tarjottu kymmenen euron summa panee miettimään, tekisikö sitä oikeasti mitään muuta työtä – sanotaanko nyt alle euron tuntipalkalla. Toisaalta minulla on ollut aina ollut myös tapana olla kiitollinen ihan pelkästään siitä, jos vain joku suostuu vastaanottamaan tekeleeni. Niin surullista kuin se ehkä onkin, todistan sillä itselleni kelpoisuuteni ihmisenä. Tästä syystä on mennyt myös pitkiä aikoja, että en oikeastaan ole edes ajatellut mitään rahallista hyötyä – pääasia, että tuotteeni kelpaavat. Samalla saan ehkä jonkinlaisen huteran syyn uskoa hetken siihen, että myös minä kelpaan muille.

          Luulen että suurin osa tähän mennessä aikaansaamani käsityöt, mukaan lukien piirustukset ja maalaukset, ovat sellaisia, joista olisi hankalaa tehdä myytäviä tuotteita. Syy on nimenomaan siinä, että ne vaativat liian suuria resursseja, ennen kaikkea aikaa. Tekemiseen käytetty aika ei kuitenkaan konkreettisesti näy lopputuloksessa, joten valmista työtä ei voi hinnoitella työtuntien mukaan. Ihanteellisinta olisi tietysti valmistaa tuotetta, joka olisi osittain helposti monistettavissa – ei alusta loppuun asti käsintehtyä – mutta kuitenkin persoonallisella tavalla uniikki, oman luovuuden tulos, joka myös tuottaisi tekijälleen rahallisia ansioita. Siitä kai kaikki käsityöläiset haaveilevat, mutta vain harvat onnistuvat.