Keskikesän juhlaa veden äärellä

Monille suomalaisille juhannus on yksi vuoden kohokohdista. Grillataan makkaraa, saunotaan, uidaan, pelataan pelejä ja istutaan ulkona hyttysten syötävänä. Yhä useammalle perinteinen juhannus merkitsee kaupungin pölyjen karistamista jaloista ja matkustamista mökille – joko omalle, vuokratulle tai ystävien ja sukulaisten kanssa jaetulle. Mikäpä paremmin vastaisi käsitystä suomalaisesta kansallisromanttisesta kesäidyllistä kuin mökki rantasaunoineen, veneineen ja koivuineen – kaukana kaikesta kiireestä, hälystä ja melusta.

            Minä en ole oikeastaan koskaan viettänyt juhannusta. Lapsuudenkodissani juhannusaatto on ollut aina kuin mikä tahansa muu kesäinen päivä, tai ehkä oikeastaan vielä hieman kurjempi kuin tavallinen arkipäivä. Juhannus herätti minussa jo lapsena vähän kateutta, sillä tajusin, että ”kaikki” muut ovat jossain ja tekevät jotain: grillaavat, mökkeilevät, uivat, pitävät yhdessä hauskaa. Voi niitä ryökäleitä, joilla oli varaa omistaa tai vuokrata kesämökki! Tai niitä onnekkaita, jotka tunsivat ihmisiä, joilla oli mökki, ja pääsivät heidän luokseen nauttimaan kesän riemuista. Minä tiesin, että meillä ei ollut sellaista mahdollisuutta.

          Kotona ei juuri ikinä grillattu, tai jos grillattiinkin, niin korkeintaan kerran kesässä. Hartaasti odotetut makkarat syötiin kypsentämisen jälkeen sisällä, sillä meillä ei ollut ulkokalusteita, eikä kukaan halunnut maassakaan istua. Jossain vaiheessa vanhempani keksivät, että makkarat lämpenevät aivan yhtä hyvin mikroaaltouunissa (itse kyllä protestoin asiaa pitkään ja äänekkäästi, sillä hyi, mikromakkarasta tulvahtavaa lemua ei voi verratakaan oikeiden grilliruokien ihanan savuiseen tuoksuun), joten miksi turhaan nähdä kaikki se vaiva sytytysnesteiden ja hiilten kanssa, kun ruoan voi valmistaa ja syödä keittiössäkin. Sen jälkeen ei taidettu koskaan grillatakaan. Myöhempinä vuosina olin usein juhannuksena töissä. Vaikka juhannusaatto aina olisi vapaa ollutkin, seuraavana aamuna työt kutsuivat. Kaikenlaisille juhannussuunnitelmille – joita tuskin olisi ollut muutenkaan – sai heittää hyvästit.

           Mutta tänä vuonna tapahtui ihme: meidät kutsuttiin mökille. Olin aivan innoissani ajatuksesta. Vihdoinkin! Eksotiikkaa lisäsi ehdottomasti se, että kuulin mökin olevan meren äärellä, ja että päästäkseen perille täytyi matkustaa lyhyt matka veneellä. Viikko sitten tapahtui kuitenkin jotain, joka sai minut kiristelemään hampaitani monta päivää ja lähes pilasi tulevan juhannuksen. Olin matkustamassa junalla Tampereelta kotikaupunkiini, mutta kaikki ei mennyt aivan suunnitelmien mukaan, sillä rautatievirkailijalle sattuneen ”pienen” virheen seurauksena kotimatkani venyi paljon suunniteltua pidemmäksi – ja kalliimmaksi. Päätin, että en matkusta enää ikinä minnekään! Murjotin pari päivää ja ajattelin, että en todellakaan lähde juhannuksena mihinkään mökille, en ainakaan siinä tapauksessa, jos pitäisi taas haaskata vähäisiä rahojaan julkisiin kulkuvälineisiin. Ja niin, raahata miljoona kiloa tavaraa repuissa, kasseissa, pusseissa ja nyssyköissä! Näin tosiaan oli tarkoitus tehdäkin, sillä isäntäväki oli matkannut mökille jo päivää aikaisemmin. Kun sitten lopulta aurinkoisena juhannusaattona raahauduimme kamojemme kanssa linja-autoasemalle, laitureille ja täpötäyteen bussiin rinkkojensa ja muiden matkatavaroidensa kanssa ahtautuneet ihmiset näyttivät iloisilta ja hyväntuulisilta – kaikki muut paitsi minä. Bussimatka tuntui kestävän ikuisuuden ja mietin epätoivoisena, miten jaksaisin olla mökillä kokonaisen vuorokauden. En ollut ottanut mukaani kirjaa tai muutakaan tekemistä, saati sitten syömistä tai juomista, ja sekös vasta kismittikin.

         Perille päästiin ennen pitkää ja isäntäväki oli vastaanottamassa meitä pysäkillä, jonka liepeiltä lähdimme taittamaan viimeistä etappia moottoriveneellä. Paha tuuleni katosi loppumatkalla kuin taikaiskusta: aurinko välkkyi kauniisti veden pinnassa ja lempeä merituuli puhalsi kasvoihin. Kaislikossa ui joutsen, valkoiset lumpeet olivat täydessä kukassa ja kiukkuinen marttyyriakka oli – onneksi! – kadonnut heti kulkuneuvon vaihduttua bussista moottoriveneeseen. Elämäni alkoi vihdoin hymyillä ja kaikilla muillakin tuntui olevan mukavaa.

          Mökki oli rakennettu loivaan rinteeseen vehreällä tontille ja se oli suurten, vanhojen puiden ympäröimä. Hieman kauempana pihan laidalla, jossa maisema muuttui jo metsäiseksi, oli toinenkin mökki. Me saimme sen käyttöömme. Pihalla oli myös ulkohuussi ja varasto, sekä päämökin yhteyteen rakennettu sauna. Sähköä ja vesijohtoa ei tietenkään ollut, joten illalla tunnelmoitiin mökin sisällä kynttilänvalossa ja tarvittavat pesuvedet haettiin ämpärillä laiturin vierestä. Melkoista eräretkeilyä ainakin minun mielestäni.

          Aurinkoinen ja kaikin puolin kaunis juhannusaatto grillaamisineen, veneajeluineen ja saunomisineen vaihtui juhannuspäivän pilvisumppuun. Koko päivän taivaalta ripsi vettä enemmän tai vähemmän jatkuvasti, ei kuitenkaan onneksi silloin, kun veneilimme ”ison tien” varteen ja kävimme pikkumarketissa ostoksilla. Vaikka lähes koko päivän satoikin, minulla ei ollut enää mikään kiire takaisin kaupunkiin, sillä en kaikista ennustuksistani huolimatta ollut kuollut nälkään (vaikka omia eväitä ei mukana ollutkaan), eikä minulla oikeastaan ollut vielä ehtinyt olla yhtään tylsää. Päätimme jäädä mökille vielä toiseksikin yöksi.

          Sateista päivää rytmitti ruoan odottelu, kerran tunnissa radiosta tulleet uutiset ja tupakkatauot terassilla, jonne lähdin melkein aina mukaan, vaikka en itse poltakaan. Vaatimattomissa olosuhteissa ja kaikkien nykyajan mukavuuksien puuttuessa elämä alkaa pyöriä perustarpeiden ympärillä. Syömisestä, nukkumisesta, lämpimänä pysymisestä ja jopa tarpeiden tekemisestä taisivat puhua kaikki, vaikka varsinkin jälkimmäinen on ”normaalielämässä” suuri tabu keskustelunaiheeksi. Kuitenkin huomasin, että nämä perustarpeethan vasta mielenkiintoisia ovatkin! Kotona ruoan valmistaminen on melko vaivatonta, jos vain kodinkoneet toimivat. Mökillä kaiken eteen täytyy nähdä rutkasti enemmän vaivaa ja käyttää paljon aikaa. Maissit ja lihat kypsennettiin grillissä, mutta perunat keitettiin ja kesäkurpitsat paistettiin avotulella mökin takassa. Kuulostaa todella kliseiseltä, mutta luulen, minun lisäkseni on monia muitakin, jotka ovat unohtaneet että ilman tulta ruoka ei valmistuisi eikä mikään pysyisi lämpimänä. Tuli on pelottava ja vaarallinen, mutta samalla tuiki tarpeellinen elementti, joka voi sekä tappaa että pelastaa. Oli todella jännittävää ja kiehtovaa katsoa perunoiden kiehumista avotulella – aikansa siinä poristuaan ne todella pehmenivät syöntikelpoisiksi!

          Minun täytyy myöntää, että omassa unelmamökissäni (josta kieltämättä aika usein haaveilen) olisi perinteinen suomalainen rantasauna veneineen ja laitureineen, mutta myös sähköt ja juokseva vesi. Ei oikeastaan siksi, etteikö ihminen vallan mainiosti vaatimattomammissakin oloissa pärjäisi, mutta sen vuoksi, että mökille voisi vetäytyä pidemmäksikin aikaa ja myös kylmempinä vuodenaikoina, minkä uskon vaativan vähintäänkin hyvät lämmitysmahdollisuudet. Vaatimattomuudessa minua sen sijaan kiehtoo itse tekeminen, jonkinlainen perusasioiden ääreen palaaminen. Niin naiivilta kuin saattaa vaikuttaakin, mustikoita ja sieniä poimiessa tulee tunne siitä, että on tekemässä jotain ihmiselle hyvin ”luonnollista” – näin ihmiset ovat aina tehneet elättääkseen itsensä ja jälkeläisensä. Vaikka harva nykyään enää ainakaan Suomessa kerää marjoja ja sieniä varsinaisesti nälkäänsä, tunne ja yhteys johonkin menneeseen on säilynyt, tosin ehkä haparoiden. Olisin melko avuton ilman nykyajan mukavuuksia, mutta ihminen on kuitenkin sopeutuvainen – pakon edestä löytyy keinoja ratkaista eteen tulevia ongelmia, joista ensimmäisiä ovat perustarpeiden tyydyttäminen.

          Kaksi vuorokautta luonnon helmassa ei ollut liikaa, mutta kuitenkin aivan tarpeeksi. Oli mukavaa palata kotiin, jossa odotti lämmin suihku ja pesukone, jonne mökillä ryvettyneet vaatteet lensivät hetimiten. Huomasin kuitenkin mökkielämässä vielä yhden positiivisen piirteen: pipo alkoi löystyä ja pystyin jollain lailla unohtamaan oman peruskiukkuisen luonteeni. Olin tyytyväinen olooni. Isäntäväen vieraanvaraisuuden ja autolla nopeasti taittuneen kotimatkan jälkeen en oikein edes muista ja tajua, miksi alun perin olin niin kauhean vihainen.