Elokuvalavasteiden ja modernin kaupungin lumoissa

Helsingin kaupunginmuseossa päättyi viime sunnuntaina 1930–1960 –luvuilla Helsingissä kuvattujen elokuvien lavastuksia ja arkkitehtuuria esittelevä näyttely, Enemmän funkista, Reino!. Lavastaja Minna Santakarin kuratoima näyttely kuului osana designpääkaupunkivuoden ohjelmaa, ja se oli avoinna lähes koko viime vuoden, mutta itse havahduin näyttelyn olemassaoloon vasta lauantaina, päivää ennen tapahtuman päättymistä – siis auttamatta aivan liian myöhässä, jotta olisin ehtinyt itse paikan päälle. Myönnän, että olin hyvin harmistunut ja jouduin jopa nielaisemaan muutaman pettymyksen kyyneleen: tämä nimittäin oli oikeasti jotain sellaista, jonka olisin tahtonut omin silmin nähdä. Vanhoista elokuvista kiinnostuneena entisenä museotyöntekijänä olen myös vakuuttunut siitä, että tällaisen näyttelyn kokoaminen on aiheeseen perehtyneelle kuraattorille oikea unelmatehtävä, löytöretki menneen maailman visuaaliseen todellisuuteen ja utopioihin.

          Elokuvalavastusta on Suomessa tutkittu toistaiseksi vielä suhteellisen vähän – ainakin historiantutkimuksen saralla. Johtuisiko tämä osaksi siitä, että lavasteet on nähty elokuvan kerronnan ja juonen kannalta ikään kuin luonnollisina ja kyseenalaistamattomina tapahtumaympäristöinä, toissijaisena rekvisiittana, jotka ”vain” kuvittavat filmille tallennettuja tapahtumia ja toimintaa? Näin ei kuitenkaan ole, sillä suomalaisten elokuvien lavastukset ovat kertoneet (ja kertovat edelleen) kiinnostavalla tavalla muun muassa siitä, millaisissa asunnoissa kaupunkilainen herrasväki tai toisaalta työväestö ovat eläneet. Lavastusten välityksellä on lisäksi tuotettu käsityksiä erilaisista väestöryhmistä ja ympäröivästä maailmasta liioittelemalla ja muuntelemalla sitä, minkä katsojat kokivat arkitodellisuutena – tästä syystä lavasteita tai kuvattua miljöötä ei voida sinänsä pitää ”todellisen menneisyyden” todisteina tai peileinä, vaan ehkä ennemminkin kommentoijina.

          Omaa graduaihettani, vuonna 1937 valmistunutta Juurakon Hulda – elokuvaa, tutkin pääasiassa analysoimalla yhteiskuntaluokkaan ja sukupuoleen liittyviä teemoja, mutta aivan alun perin kiinnostukseni kyseiseen elokuvaan lähti liikkeelle täysin toisenlaisesta näkökulmasta, nimittäin miljöökuvauksesta ja lavastuksesta. Muistan nähneeni Juurakon Huldan ensimmäistä kertaa televisiosta kouluikäisenä vuosikausia sitten, enkä tuolloin jaksanut keskittyä elokuvan juoneen, eikä se huonosta kuvan- ja äänenlaadusta johtuen olisi kovin helposti onnistunutkaan. Puolihuolimattomasti kuvaa seuranneena silmääni pisti kuitenkin eräs merkittävä ja kiinnostava asia: mustavalkoinen elokuva oli selvästi hyvin vanha, mutta se näytti jollain lailla samanaikaisesti tuoreelta ja uudenaikaiselta. Elokuvan tapahtumapaikkana oli helsinkiläisen kansanedustajan, tuomari Kaarle Soratien ja hänen tätinsä Connyn asunto, joka oli sisustettu loisteliaasti ja hyvin modernisti: salia koristivat mitä muodikkaimmat ja uudenaikaisimmat sisustuselementit, ja funktionalistisen moderni, avara keittiö hohti valkoisuuttaan lattiasta kattoon. Vanhoja kotimaisia elokuvia olin toki nähnyt televisiossa aikaisemminkin, mutta en koskaan mitään niin kiehtovalla tavalla uudenaikaista.

          Suomalaisen studioelokuvan kultakautena pidetään 1930-lukua, jolloin maan suurimmat elokuvayhtiöt Suomi-Filmi Oy ja Suomen Filmiteollisuus (SF) kilpailivat keskenään alan herruudesta. Yhtiöiden tuotannolliset linjat poikkesivat toisistaan siten, että eritoten Juurakon Huldan tuottanut Suomi-Filmi valmisti elokuvia, jotka sijoittuivat nykyajan urbaaniin ympäristöön ja esittelivät modernia elämäntapaa myös arkkitehtuurin ja interiöörien muodossa. Valentin Vaalan ohjaaman Juurakon Huldan voi yhteiskunnallisesta sisällöstään huolimatta luokitella moderniksi komediaksi, joka loihti ympäri Suomea asuvan elokuvayleisön silmien eteen kuvia uudenaikaisesta pääkaupungista sekä siitä loisteliaasta elämäntavasta, jota kaupunkilaisen sivistyneistön oletettiin viettävän.

          Elokuvan lavastuksesta vastasi suomalaisen elokuvan ja teatterin monitoimimies Ossi Elstelä (1902–1969), joka toimi paitsi käsikirjoittajana ja studiopäällikkönä, myös ohjaajana ja näyttelijänä. Juurakon Huldassa Elstelä nähtiin kunnallisneuvos Ali-Lehtosen roolissa maalaisliittolaisena kansanedustajana ja tuomari Soratien kollegana. Lavastajana hän seurasi aikansa muotivirtauksia käyttämällä Juurakon Huldan interiööreissä funktionalistisia elementtejä ja koristeellista art decoa. Tuomari Soratien asunnossa on kaikesta uudenaikaisuudesta huolimatta myös elementtejä, jotka liittävät tilan menneisyyteen: onhan kyseessä kahden eri sukupolven edustajan – nuoren tuomarin ja hänen iäkkään tätinsä – jakama koti, jossa moderni maailma ja sääty-yhteiskunta kohtaavat. Yhdistämällä salin sisustuksessa arvokkaan näköisiä tyylihuonekaluja, modernia taidetta ja art decon geometrisia muotoja takan kuvioinnissa Elstelä onnistuu mielestäni luomaan toimivan yhdistelmän vanhaa ja uutta, joka on samalla sekä perinteistä että huikean uudenaikaista.

            Millaisena sitten aikalaisyleisö koki elokuvan lavastuksen? Jo ennen elokuvan ensi-iltaa Juurakon Huldan loistokkaita interiöörejä esiteltiin ylpeinä yhtiön oman julkaisun, Suomi-Filmin Uutisaitan, kuvareportaaseissa. Oman yhtiönsä elokuvia markkinoiva lehti tietenkin piti yllä positiivista julkisuuskuvaa, mutta sanomalehtien arvosteluissa oli sijaa myös kriittisille äänenpainoille.  Aikalaisnäkemyksen mukaan Juurakon Huldan lavasteet olivat kaikessa upeudessaan hieman yliampuvia ja jopa mauttomia, kuten tässä Hufvudstadsbladetin kriitikon arviossa käy ilmi: ”Ossi Elstelä svarade för de mera pompösa än egentligen smakfulla interiörerna…” ( Hbl 18.10.1937). Edellä siteerattu lause hyvän ja huonon maun rajapinnalla häilyvästä lavastuksesta paljastaa sen, että Juurakon Huldaa katsoessaan ainakin osa yleisöstä koki katsovansa valkokankaalla jotain, jota ei tosielämässä ollut totuttu näkemään – ja tästä syystä lavasteet saattoivat vaikuttaa epäuskottavilta. Näin oli etenkin Juurakon Huldan kaltaisessa elokuvassa, jolta katsojat odottivat realistista kuvaustapaa.

          Juurakon Hulda tapahtumamiljöö ei rajoitu ainoastaan tuomari Soratien Kaisaniemenkadulla sijaitsevaan asuntoon, vaan levittäytyy ympäri kaupunkia aina eduskuntatalolta Esplanadille ja Sörnäisten työväenopistolta Suomenlinnan kallioille. Elokuvaa katsoessa mielenkiintoista ei ole ainoastaan tarkastella sitä, millä tavoin miljöötä on lavasteiden keinoin rakennettu, vaan myös roolihenkilöiden tapaa käyttää erilaisia tiloja, niin interiöörejä kuin kaupunkitilaa rakennusten ulkopuolella. Kaupunkitila ja siellä olevat paikat rakennuksineen kantavat nykyäänkin monenlaisia, käyttäjistään riippuvaisia merkityksiä siten, että etenkin kaupunginosat ja lähiöt jakautuvat ihmisten mielissä herkästi niin sanottuihin hyvä- ja huonomaineisiin. Kuitenkin 1930-luvun Suomessa monet kaupunkitiloihin liittyvät käsitykset ja sosiaaliset käytännöt olivat nykyistä vielä hyvin paljon kärjistyneempiä ja ehdottomampia. Esimerkiksi kun maalta kaupunkiin saapunut Hulda sattuu istuutumaan iltamyöhällä Esplanadin penkille, tulee hän tietämättään leimautuneeksi ”huonomaineiseksi naiseksi”. Sivistyneistö piti itsestään selvänä sitä, ettei kunniallinen nainen liikkunut prostituoitujen reviirinä tunnetulla Esplanadilla yksin – ei varsinkaan keskiyöllä! Maineen tahraantumisen vaara oli olemassa heti, jos vain sattui näyttäytymään väärässä paikassa väärään aikaan, ja tämän myös Hulda saa karvaasti kokea menetettyään kansanedustajaehdokkuutensa porvarisrouvien levittämien ilkeiden huhupuheiden vuoksi.

          Huldan kokemista vastoinkäymisistä huolimatta elokuva osoittaa, että modernissa kaupungissa (ainakin ideaalitilanteessa) jopa työväenluokkaisella naisella on mahdollisuus yhteiskunnalliseen nousuun. Työväenopistossa ja yhteiskunnallisessa korkeakoulussa opiskelleen Huldan kohennut sosiaalinen asema vaikuttaa konkreettisesti siihen, miten hän alkaa ottaa kaupunkitilaa haltuunsa ja laajentaa elinpiiriään työläisten kaupunginosana tunnetun Sörnäisten sekä tuomari Soratien asunnon ulkopuolelle. Hulda viettää oikeastaan eräänlaista kaksoiselämää: kodin sisäinen elämä ikään kuin kahlitsee Huldan siihen hierarkkiseen maailmaan, jossa palvelusväki tulee sisälle keittiön kautta, nukkuu yönsä pikkuruisessa keittiönpuoleisessa kamarissa ja on tiukasti sitoutunut noudattamaan talon normeja. Elämä Soratien talouden ulkopuolella on sen sijaan paljon vähemmän rajoitettua – Hulda liikkuu kaupunkitilassa kuin kuka tahansa nykyaikainen nuori ja vapaa nainen. Opintojensa päättymistä Hulda juhlistaa opettajansa tohtori Alisen kanssa sivistyneistön suosimassa ravintola Pörssissä, mikä sääty-yhteiskunnan aikaan olisi ollut vallan tavatonta työläisnaiselle. Olemalla ja liikkumalla kaupunkitilassa, sekä toimimalla yläluokkaisen ravintolan ja korkeakoulun kaltaisissa julkisissa instituutioissa, Hulda rikkoo sekä luokka- että sukupuolirajoja. Hän käyttää rakennettua ympäristöä omien päämääriensä mukaisesti tullakseen moderniksi yksilöksi.