Matkakuumetta/ Berliini I

Matkakuume on tauti, johon sairastun säännöllisesti, vaikka sitä miten yrittäisin torjua. Aivan erityisen pahasti kärsin Berliini-kuumeesta, sillä olen jostain syystä kovasti ihastunut tuohon kaupunkiin, jossa olen pariin otteeseen lomaillut turistina ja kerran vieraillut pikaisesti ohikulkumatkalla. Olen käynyt vähän yli kymmenessä maassa, mikä ei ole Euroopan mittapuullakaan kovin paljon, saati sitten maailmanlaajuisesti ajatellen. Pallolta löytyisi siis vielä monen monta tutkimatonta kolkkaa, jotka vielä odottavat kävijäänsä – Egyptin pyramidit, Irlannin vihreät nummet, Japanin kirsikkapuut, Alppien huikeat vuoristomaisemat, Niagaran putoukset ja antiikin aikojen rauniot eteläisten oliivilehtojen katveessa tekevät matkakuumeisen pään levottomaksi kerta toisensa jälkeen. Mutta jos saisin juuri nyt mahdollisuuden hypätä lentokoneeseen ja lähteä ihan minne tahansa, saattaisi valintani kääntyä jälleen tutun ja turvallisen Berliinin puoleen.

          Berliini on kaupunki, joka herättää usein kävijöissään ristiriitaisia tunteita. Jotkut luonnehtivat sitä rumaksi, itäeurooppalaiseksi, tylsäksi ja epäystävälliseksi. Kävijäkokemuksia on aivan yhtä paljon kuin kävijöitäkin, ja jokaisen kokemus on subjektiivisuudessaan yhtä oikea. Omat kokemukseni Berliinistä ovat kauniita ja positiivisia: olen saanut nauttia kaupungista sen kylpiessä heinäkuisessa auringonvalossa, toukokuussa luonnon puhjettua täyteen vihreyteensä ja lokakuun leudossa säässä puunlehtien jo kellastuttua.

          Voisin kutsua itseäni melko tavanomaiseksi ja erittäin tunnolliseksi turistiksi. Matkalle ei missään tapauksessa voi lähteä ilman kameraa, sillä kaikki mahdollinen näkemisen arvoinen pitää saada dokumentoitua valokuvien muodossa ikään kuin todistusaineistoksi siitä, että on todella ollut jossain ja ihan oikeasti nähnyt jotain. Kalenteri on matkalla myös aivan ehdoton; ei siksi että minun yleensä pitäisi muistaa mitään tapahtumia tai menoja, vaan sen vuoksi, että lähimpien ystävien ja sukulaisten osoitetiedot löytyvät sen viimeisiltä sivuilta. Olisi vaikeaa kuvitella olla lähettämättä matkalta yhtäkään korttia – sehän olisi aivan kuin rikkoisi jonkin velvollisuuden. Nähtävyyksien kiertely opaskirjan mukaan, korttien lähettäminen ja valokuvaaminen tekevät tietenkin matkustuskokemuksesta hieman stressaavan. (Mihin postilaatikkoon nämä kortit voi pudottaa? Ei kai vain kameran akku ole lopussa? Voi ei, filmi on valottunut – no, tätä viimeistä ongelmaa tuskin näin digiaikana tulee enää tapahtumaan, mutta kerran jouduin Berliinissä ostamaan kertakäyttökameran juurikin kyseisestä syystä.)  Matkalla on yleensä tarkoitus olla lomalla, joten onhan pakonomainen käytös itse aiheutettuine velvollisuuksineen hieman nurinkurista. Toisaalta täytyy myöntää, että omalla tavallani myös nautin näistä turistin velvollisuuksista – se on minun tapani olla ja tutustua paikkoihin.

            Valokuvaamisen ja korttien lähettämisen lisäksi nautin siitä, että matkalla saa ihan luvan kanssa ostaa kaikenlaista pientä ja hölmöä, jota kotimaassa ei tulisi hankittua. Vaatteiden, kenkien, laukkujen ja muiden naisellisten asioiden päälle en valitettavasti ymmärrä juuri mitään, joten sellaisia en oikein koskaan ole matkoiltakaan ostanut. Mutta berliiniläisten luomukauppojen elintarvikkeet, jääkaappimagneetit, kosmetiikkatuotteet, heijastimet, postikortit (niitä täytyy tietenkin ostaa ”muutamia” kappaleita myös itselle, vaikka tietääkin niiden päätyvän vuosiksi pöytälaatikon pohjalle) ja kaikki museokaupoista löytyvät kivat tavarat ovat asioita, joita on vaikeaa vastustaa. Ja täytyypä myöntää – viime aikoina olen jopa alkanut suhtautua suopeammin matkamuistomyymälöihin, joiden antimille aikaisemmin vain vähän halveksuen tuhahtelin.

          Olen itsekin hämmästynyt siitä, miten paljon pidän berliiniläisestä suurkaupunkielämästä. En koe kaupungin vilkasta liikennettä mitenkään ahdistavana, vaikka esimerkiksi Helsingissä vaikutus on täysin päinvastainen. Sitä paitsi kaupungin kiireisestä sykkeestä pääsee halutessaan pakenemaan luonnon helmaan: keisarin metsästysmaina joskus muinoin palvellut Tiergarten on nykyäänkin vehreä, valtavan suuri puistoalue aivan kaupungin sydämessä, joka tarjoaa kulkijalle rauhallisen hengähdyspaikan.

           Yksi Berliinin parhaista puolista on ehdottomasti liikkumisen helppous. U-Bahn ja S-Bahn, maan alla ja päällä kulkeva junaverkosto, kattaa koko kaupungin. Suuntavaistoni on suoraan sanottuna kehno, eikä kartanlukutaitojanikaan oikein voi kehua. Mutta onneksi on metro! Raiteilla matkustaessa ei voi koskaan pudota kartalta, ja vaikka erehtyisikin kulkemaan väärään suuntaan, voi aina seuraavalla asemalla vaihtaa toiselle laiturille ja kääntyä takaisin. Sitä paitsi metroissa ja metrokartoissa on jotain maagista ja hämmästyttävää: vaikka eurooppalaiset suurkaupunkilaiset ovat kulkeneet maanalaisilla jo toista sataa vuotta, näyttää metroliikenteen tehokkuus, nopeus ja säännöllisyys maalaistytön silmissä ihmeelliseltä.

          Berliini-kuume on iskenyt jälleen, sillä tiedän siellä olevan kaunista tähän aikaan vuodesta. En kuitenkaan ehkä haluaisi enää millekään aivan tavanomaiselle turistimatkalle. Epäilemättä minulla olisi kaupungissa vielä valtavasti nähtävää ja koettavaa: museoiden ystävänä olen toki käynyt jo useissa, mutta vielä olisi monta monituista mielenkiintoista paikkaa näkemättä, joista jo viisi vuotta sitten tapahtuneella edellisellä matkallani jouduin haikeana toteamaan, että ne jäävät seuraavaan kertaan. Haluaisin silti tehdä kaupungissa jotain muutakin. 

          Viikon mittaisen tai jopa lyhyemmän lomareissun aikana ei ole mitenkään ehdi koluta noin suurta kaupunkia läpikotaisin, eikä sen yrittäminen ole edes järkevää. Liiallinen ahnehtiminen ja koko ajan tukka putkella juokseminen päättyy yleensä siihen, ettei matkan jälkeen muista kuin pienen osan lomastaan. Museokäynneistä ja muista nähtävyyksistä jää kenties dokumenteiksi pääsylippuja ja valokuvia, mutta ei muistoja – ja sehän ei oikeastaan voi olla matkan tarkoitus. Siksi olisi ihanteellista, jos matkalla voisi olla vähän pidemmän aikaa ja unohtaa hetkeksi turistin roolinsa.

          Matkustaminen on nykyään läsnä elämässäni enemmän haaveina ja muistoina kuin konkreettisina tekoina. En juurikaan oikeasti käy missään, sillä siihen ei ole enää varaa. Minusta olisi kuitenkin ihanaa, jos joskus voisin lähteä Berliiniin lomareissua pidemmäksi ajaksi, ehkäpä kuukaudeksi, jolloin kenties ehtisin saada kaupungista muutakin kuin pintaraapaisun. Pidän turistina olemisesta kaikkine asiaankuuluvine rituaaleineen, mutta tiedän kaipaavani myös kiireetöntä oleskelua, tutkiskelua ilman päämäärää, elämistä, aistimista.

          Berliini on siitä erikoinen kaupunki, että kuulemma suurin osa sen asukkaista on kotoisin jostain muualta kuin Berliinistä. Ulkomailta pysyvästi muuttaneen siirtolaisväestön osuus on suuri, mutta monet tulevat kaupunkiin myös tilapäisesti ja ilman aikeita sitoutua paikkaan lopullisesti. Ehkä juuri siksi Berliiniin on helppo mennä. Siellä on helppo sulautua joukkoon yhtenä anonyyminä maailmaa ja itseään etsivänä yksilönä.

          Ich habe noch einen Koffer in Berlin. Palaan vielä takaisin.