Kapiokirstun uusi elämä?

Vanhempieni autotalliin ilmestyi viikko sitten vanha kapiokirstu. Muistan kirstun lapsuudestani, jolloin sitä säilytettiin isovanhempieni kerrostaloasunnon verkkokellarissa. Puinen laatikko kiinnosti minua jo silloin, mutta koskaan en päässyt kurkistamaan sen sisälle, sillä arkku oli täyteen ahdetun varastokopin nurkassa, mattokasan alle hautautuneena. Verkkokellarista kirstu muutti pari vuotta sitten tädilleni, joka ei kuitenkaan keksinyt mitä tehdä kannesta pahoin kuluneelle laatikolle, joten hän päätti antaa sen eteenpäin. Ja nyt se on sitten autotallissa, jälleen kaikenlaisen enemmän ja vähemmän tarpeellisen tavaran ympäröimänä.

          Eilen koitti vihdoin se jännittävä hetki, jolloin pääsin ensimmäistä kertaa avaamaan puuarkun raskaan kannen. Arkun sisältä tulvahti raskas vanhan puun tuoksu, mutta muutoin laatikko ammotti tyhjyyttään, samoin kuin arkun oikeassa yläkulmassa oleva pienempi kannellinen lokero. Kannen sisäpuolelle lyijykynällä vuosikymmeniä sitten raapustettu nimi osoitti, että kirstu oli kuulunut äitini isoäidille, joka mitä todennäköisimmin oli säilyttänyt laatikossa liinavaatteita – kauniisti kirjailtuja lakanoita ja pyyhkeitä, jotka nuoren vaimon tuli avioiduttuaan tuoda mukanaan uuteen kotiinsa. Pienemmässä lokerossa lienee pidetty huiveja, hiusneuloja, ehkäpä neulatyyny ja muuta pientä tarpeellista tavaraa. Nykyhetken materiaalisessa yltäkylläisyydessä tuntuu hurjalta ajatella, että yhteen laatikkoon – vaikkakin melko suureen sellaiseen – on mahtunut yhden ihmisen lähes koko maallinen omaisuus.

          Olen aikaisemmin nähnyt kapioarkkuja, joista monet ovat olleet varsin koristeellisia kaiverruksineen, kukkakuvioisine maalauksineen ja muine krumeluureineen. Usein kannen sisä- tai ulkopintaan on lisäksi maalattu tai kaiverrettu omistajansa nimikirjaimet ja vuosiluku, jolloin arkku on valmistettu. Äitini isoäidin kirstu on varsin pelkistetty ja koristelematon, eikä siihen ei ole lyijykynämerkintöjen ohella kirjoitettu tai maalattu mitään muuta. Kansi on kiinnitetty puunauloin ja kummassakin päädyssä on kapeat, jo hieman ruostuneet rautaiset kantokahvat, mutta lukko on aikojen saatossa mennyt rikki ja kadonnut jonnekin. Kirstu on aikanaan ollut väriltään ruskea, mutta nyt maali on kauttaaltaan haalistunut ja kannesta kulunut täysin pois. Äitini lapsuudenkodissa kirstua pidettiin ullakolla ja sen sisällä säilytettiin kesäaikaan talvitakkeja. Kannen kuluminen ei liene ihmekään, sillä sen päällä sai kuulemma huoletta istuakin.

 

 

          Tällä hetkellä arkun pohja on vielä hieman likainen, hiekan ja pölyn tahrima, mutta olen ilahtunut huonekalun muuten niin hyvästä kunnosta. Kirstua on aina säilytetty sisätiloissa – vaikkakin viimeiset vuosikymmenet varastossa ja autotalleissa – joten se ei onneksi ole kärsinyt kosteusvaurioista. Rahallinen arvo vanhalla, hyvinkin tavanomaisella talonpoikaiskirstulla ei ole kovin suuri, mutta sitäkin tärkeämpi huonekalu on tunnearvoltaan: se on osa sukuni historiaa ja samalla myös osa minua, yksi harvoista menneisyyden säilyneistä esineistä. Voin kuvitella kirstun olleen mummini lapsuudenkodissa jossain tuvan nurkassa, vaikka en tuosta paikasta juuri mitään tiedäkään. Mummi ei ollut koskaan kovin halukas puhumaan lapsuudestaan, ei vaikka olisin kuinka sinnikkäästi yrittänyt tietoja lypsätä. Koskaan hän ei valittanut köyhyydestä, mutta sen toki ymmärsin, että niukkaa suurperheessä oli ollut. Päivisin sisaruskatras leikki pihalla käpylehmillä ja rikkoutuneiden posliiniastioiden sirpaleilla, öisin nukkui tuvassa siskonpedissä. Minun oli nuorempana vaikeaa ymmärtää, ettei kaikilla sen ajan lapsilla ollut omia kenkiä.

           Toivon että jonain päivänä vanha kapiokirstu pääsee taas arvoiselleen paikalle, sillä autotalliin tai varastoon se ei kuulu. Sitä ennen sen sisäpuoli kaipaa puhdistusta, kansi uutta maalipintaa. Ymmärrän tietenkin, että vanhaa huonekalua entisöidessä tulee muistaa käyttää vanhoja työmenetelmiä ja materiaaleja, eikä siksi öljymaalilla alun perin maalattua pintaa ole syytä ryhtyä tärvelemään millään uudenaikaisilla tököteillä, vaan se täytyy puhdistamisen jälkeen maalata uudelleen öljymaalilla.  Aivan hetken mielijohteesta ei urakkaan siis kannata ryhtyä, mutta toisaalta: mikä kiire tässä edes on? Kapiokirstu on ollut niin monta vuosikymmentä hylättynä varaston kätköihin, että ehkä se voi vielä hetken odottaa – jonain päivänä sillekin koittaa uusi elämä.