Elämää koulutien päätepisteessä?

Ajatus lähestyvästä syksystä saa mieleni hieman levottomaksi ja hämmentyneeksi. Heinäkuu vaihtuu pian vääjäämättä elokuuksi, loppukesän illat hämärtyvät aina vain aikaisemmin ja ihmiset suuntaavat kesälaitumilta takaisin työpaikoilleen. Kesän taittuminen syksyn puolelle merkitsee monille myös palaamista opinahjojensa pariin: mainoslehdet ovat jo jonkin aikaa esitelleet tämän hetken uusimpia reppuja, vihkoja, kyniä ja kalentereita, joita jokaisen koulutielleen lähtevän olisi syytä itselleen hankkia. Minulle alkava syksy on poikkeuksellinen, sillä ensimmäistä kertaa yli kahteenkymmeneen vuoteen – lukion jälkeen vietettyä yhtä välivuotta lukuun ottamatta – en palaa koululuokkaan tai luentosaliin. Kaikkien näiden opintiellä aherrettujen vuosien jälkeen tuntuu perin kummalliselta luopua konkreettisesti opiskelijan statuksesta, josta ehti jo tulla hyvin olennainen osa minua. Elämäntapaopiskelijaksi ei kuitenkaan voi ryhtyä, joten nyt viimeistään on pakko suunnata katse tulevaan ja kysyä itseltään: mikä minusta tulee isona?

          Lapsena ja vielä yläasteikäisenäkin tuntui aivan itsestäänselvyydeltä, että parikymppisenä elämän tulisi asettua tiettyyn, normaaliksi opittuun uomaansa, johon kuuluivat ammatti ja oman perheen perustaminen. Silti nyt melkein kymmenen vuotta lukion jälkeen olen edelleen joiltain osin alkupisteessä, enkä oikein vieläkään tiedä mitä haluaisin tai mitkä tulevaisuuden haaveistani ovat realistisia toteutettaviksi. Lapsena kaikki oli paljon selkeämpää. Olen usein viime aikoina miettinyt, millaisia ammattihaaveita ja –suunnitelmia nykyajan lapsilla on: ovatko niin sanotut perinteiset ammatit kadonneet toivelistalta työelämän pirstoutumisen ja monimutkaistumisen myötä –työpaikkailmoituksia lukiessaan kun ei ymmärrä puoliakaan niissä mainituista ammattinimikkeistä – vai tahtooko tämän hetken varttuva sukupolvi edelleen opettajiksi, leipureiksi, poliiseiksi ja sairaanhoitajiksi.

          Lapsuuden toiveammatit muodostuvat varmasti suurimmaksi osaksi siitä, mitä lapsi kasvuympäristössään näkee ja oppii pitämään tavanomaisena. Muistan itse haaveilleeni ainakin opettajan ja perhepäivähoitajan ammateista, mutta kotona leikin usein myös kodinhoitajaa, joka pukeutui mustaan huiviin ja esiliinaan sekä kantoi mukanaan nahkaista työlaukkua. Kodinhoitajana nimeni oli Riikka Rantanen – olin ihastunut tähän satukirjasta löytämääni nimeen niin kovasti, että halusin ainakin leikkieni ajaksi tulla kutsutuksi nimellä, joka ainakin minun mielestäni oli paljon kauniimpi kuin omani. Kodinhoitajaleikkien ohella pidin pientä ruokakauppaa, jossa myin valkoiseen paperiin käärittyjä pikkuautoja makkaroina. Avokätisenä kauppiaana annoin kovalla vaivalla ostoksille houkutelluille asiakkaille, vanhemmilleni siis, aina takaisin paljon enemmän vaihtorahaa kuin olin sitä heiltä saanut. Huoneeni toimi toisinaan myös sairaalana, jossa hoidin kehitysvammaisia lapsia – toisin sanoen nukkejani, joiden kasvoihin olin teipannut kiinni villalankaa nenämahaletkun virkaa ajamaan. Leikit ja ammattihaaveet kertovat aika paljon siitä, mitä olin tottunut jokapäiväisessä elämässä näkemään. Näiden hoivaamiseen, kodinhoitoon ja kasvattamiseen perustuvien, ja sillä tavoin hyvin naiselliseksi miellettyjen ammattien lisäksi oli kuitenkin eräs poikkeuksellinen ammattitoive, joka ei millään lailla liittynyt perheemme arkipäivään: olin hyvin kiinnostunut dinosauruksista. Televisiossa ja kirjoissa muinaisia luita rapsuttelevat tutkijat näyttivät minun silmissäni eräänlaisilta sankareilta, aivan kuin arkeologitkin. Vaikka en aivan täysin voinut käsittääkään tiedemiesten ja –naisten puuhia, pidin heidän tekemäänsä työtä aina hieman mystisenä, jännittävänä ja ehdottomasti kunnioitettavana. Isona minäkin haluaisin matkustella ympäri maailmaa ja tehdä mielenkiintoisia löytöjä, jotka mullistaisivat tietämystämme siitä, mitä joskus muinaisuudessa on ollut olemassa.

           Olen kuopannut lapsuuteni toiveammatit jo vuosia sitten, sillä jossain vaiheessa taisi käydä niin, että minusta tuli epärealistinen haihattelija – aloin haaveilla taiteesta ja sisustamisesta, kaikesta luovasta ja inspiroivasta! Sairaanhoitajana, opettajana tai vaikkapa siivouspalveluja tarjoavana yrittäjänä työllisyystilanteeni olisi varmasti paljon parempi kuin nyt suoritettuani humanistisen korkeakoulututkinnon. Siinä missä vielä isovanhempani ovat kuuluneet siihen ikäpolveen, jossa jo pelkkä valkolakki merkitsi menestyksen porttien avautumista, nykyään edes akateeminen tutkinto ei takaa minkäänlaista tulevaisuuden turvaa tai lupausta työllistymisestä – paitsi että näyttäähän se tietysti hienolta paperilla. Menneinä vuosikymmeninä, jolloin koulutus oli vain harvojen etuoikeus ja avain menestyksekkään uran luomiseen, en olisi varmastikaan ollut ylioppilaiden, saati sitten akateemisten opiskelijoiden joukossa. Tilanne on jossain määrin ristiriitainen. Olen aina potenut jonkinsorttista syyllisyyttä akateemiseen maailmaan tunkeutumisesta – vaikkakin vain opiskelijana – mutta nyt huomaan, että haluan sinne yhä enemmän: tahdon tietää ja tutkia, tuottaa jotain uutta. Löydän edelleen itsestäni sen tytön, joka halusi tietää dinosauruksista kaiken. Ja jos haluaa tietää, täytyy tutkia.

            Nyt opintojen päättymisen jälkeen tulevaisuus näyttää ehkä negatiivisessa mielessä tyhjältä – vaiko sittenkin avoimelta, mahdollisuuksia täynnä olevalta? Tänä kesänä en ole myynyt asiakkaille pääsylippuja ja kahvia, kertonut ihmisille tarinoita menneisyydestä, suunnitellut näyttelyitä, laatinut sopimuksia, luetteloinut asiakirjoja, opettanut lapsille värioppia, paikkaillut kehyksistään repeilleitä taideteoksia tai siivonnut vessoja. Ensimmäinen kesä ilman museotyötä ties kuinka moneen vuoteen tuntuu omituiselta, mutta jollain lailla helpottavalta. Ehkä kaikella on aikansa. Ellen vielä totaalisesti museoidukaan, niin minne muualle tieni voisi viedä? Käsitöillä, taiteella tai millään muullakaan luovalla työllä tuskin koskaan tulen elättämään itseäni tai ansaitsemaan juuri mitään, mutta en silti raaski luopua tekemisestä – uskottelen itselleni vieläkin, että osaan tehdä mielenkiintoisia ja kauniita asioita, vaikka epäilenkin sitä päivittäin. Vai olisiko sittenkin niin, että uuden luomisen edellytyksenä onkin ennen kaikkea into ja palava tekemisen halu sekä usko omaan itseen, ei täydellinen osaaminen?

           Luovuus, kunnianhimo, periksiantamattomuus ja ahkeruus ovat voimia, jotka auttavat suuntaamaan tulevaan ja etsimään palapelin puuttuvia palasia – minun omaa paikkaani tässä elämässä. Kunpa vain saisin myönteisen uskon itseeni vaikuttamaan myös niihin lukuisiin päiviin, joina tulevaisuus ammottaa tyhjyyttään.

Berliinissä II – menneisyyttä etsimässä ja ehkä vähän nykyaikaakin

          Berliinin historia viimeisen sadan vuoden ajalta on rikas mutta traaginen. Ensimmäisen maailmansodan jälkeisiä vuosia aina 1930-luvun alun kansallissosialismin nousuun kutsutaan Saksan historiassa Weimarin tasavallan ajaksi, jolloin maa elpyi sodan tappioista ja vaurastui taloudellisen nousukauden myötä. Berliinistä oli kasvanut suuri eurooppalainen metropoli, jossa näyttämötaiteet teattereineen ja kabareineen kukoistivat, ekspressionismi antoi leimansa elokuville ja avantgarde järisytti vallinneita käsityksiä taiteesta. Nopeus ja tehokkuus määrittivät kaupunkilaista arkea: raitiovaunujen ja linja-autojen lisäksi matkat taittuivat uudenaikaisilla metroilla ja kaupunkijunilla, joista muodostui nopeasti uuden kaupunkilaisen elämäntavan symboleja. Urbaani elämä reklaameineen ja mainosvaloineen ei tuntunut pysähtyvän koskaan – rajaton tuntui olevan myös sodan jälkeisen nuoren, huvituksia kaipaavan jazzsukupolven elämänjano. Suurkaupungin syke oli sitä nykyaikaa, jota muun muassa Olavi Paavolainen kävi eurooppalaisissa metropoleissa etsimässä – mukaan lukien Berliinissä.

           Kiiltävällä kolikolla on epäilemättä myös kääntöpuolensa. On selvää, että modernia yhteiskuntaa manifestoinut ulkokuori peitti alleen monenlaisia varjopuolia, mutta tästä huolimatta 20-luvun Berliinin maine on edelleen legendaarinen, niin myös omissa mielikuvissani. Weimarin tasavallan ”kultaisten vuosien” kontrasti Saksan ja eritoten Berliinin myöhempään historiaan on valtava. Kansallissosialistien totalitarismi, toisen maailmansodan tuhot, miehitykset ja lopulta Berliinin jako muurilla kylmän sodan keskeiseksi näyttämöksi löivät kaupunkiin pysyvän leimansa vuosikymmeniksi. Berliini on muuttunut vuosien saatossa suuresti, eikä merkkejä Weimarin tasavallan kukoistuksen päivistä voi nähdä enää juuri muuten kuin museoituna tai postikortteihin painettuina valokuvina. Kaupungin kuuluisasta päärautatieasemasta Anhalter Bahnhofista on jäljellä ainoastaan julkisivu, puhumattakaan ennen niin vilkkaista Alexanderplatzin ja Potsdamer Platzin aukioista, joiden menneisyydestä muistuttavat enää niiden ennallaan olevat nimet. Siinä missä Alexanderplatz tuli 60-luvun lopulla tunnetuksi jaetun kaupungin itäberliiniläisestä televisiotornista, edustaa Potsdamer Platz lasiseinäisine pilvenpiirtäjineen nykyään moderniakin modernimman arkkitehtuurin saavutuksia. Jos lähtee etsimään kaupungista menneiden vuosikymmenten Berliiniä, joutuu todennäköisesti pettymään. Berliiniläissyntyiselle Hollywood-tähdelle omistettu Marlene Dietrich Platz keskellä betoni- ja lasirakennelmien valloittamaa Potsdamer Platzia vaikuttaa kerrassaan oudolta – kylttiin on painettu nimi, joka tuntuu eksyneen aivan väärään paikkaan, aikaan ja todellisuuteen.

          Berliinin kaupunki kärsi mittavista aineellisista vahingoista toisessa maailmansodassa. Toinen merkittävä rakennuskantaan ja liikenneyhteyksiin – puhumattakaan asukkaiden elämään – vaikuttanut tekijä oli kaupungin jakaminen sodan jälkeen miehitysvyöhykkeisiin, mikä huipentui 60-luvun alussa kaupungin jakaneen muurin rakentamiseen. Vielä vuosia muurin murtumisen jälkeenkin idässä näyttää erilaiselta kuin lännessä, ja kaupunkikuva ylipäätään on uudenaikainen. Mukulakivikatuisia kujia pittoreskeine taloineen ja raatihuoneineen on Berliinistä turha etsiä.

           En silti koe, että menneisyys olisi täysin riisuttu kaupungista pois, päinvastoin. Historia näkyy paitsi muistomerkeissä, museoissa ja muissa kulttuurintuotteissa, osittain myös konkreettisesti katukuvassa. Kaiken päälle ei ole rakennettu uutta, vaan merkittäviksi koettuja kohteita on sodan jäljiltä myös entisöity tai rakennettu uudelleen. Brandenburger Tor, uusklassismia edustava kaupunkiportti 1700-luvun lopulta sekä viime vuosisadan alussa rakennettu, Euroopan suurimpiin ja komeimpiin kuuluva tavaratalo Kaufhaus des Westens eli KaDeWe, on kunnostettu vanhaan loistoonsa. Läntisen Berliinin ydinkeskustassa sijaitseva Kaiser-Wilhelm-Gedächtnis-Kirchen pommitettu tornintynkä töröttää edelleen paikallaan ikään kuin muistuttamassa sodan tuhoista, jotka eivät koskaan voi unohtua.  Raunioitunut torni sai myöhemmin viereensä modernin, sinisenä hohtavan lasikirkon. Erikoisesta parivaljakosta on muodostunut yksi Berliinin kuuluisimmista nähtävyyksistä, jota keskeisen sijaintinsa puolesta harva kaupungissa vierailevista välttyy näkemästä.

          Berliinistä saattaa saada kuitenkin sellaisen vaikutelman, että kaupunki on yhtä suurta rakennustyömaata. Muistan, että ainakin Potsdamer Platz, jonka nimellä oli mielenkiintoinen ja hohdokas kaiku, osoittautui suureksi pettymykseksi. Valtavan suuri aukio, tyhjyyttä, tylyn näköisiä lasitaloja ja nostureita. Berliinin jälleenrakentaminen jatkuu edelleen vilkkaana, vaikka kaupungin yhdistymisestä on kulunut jo parikymmentä vuotta aikaa.

          Kaupungissa vierailevaa turistia ohjaavat matkallaan paitsi matkaoppaiden luomat mielikuvat siitä, mitä perillä ollessa tulisi nähdä, myös henkilökohtaiset toiveet, odotukset ja mielenkiinnonkohteet. Minä en löytänyt Berliinin kaduilta mieltäni kiehtovaa 20-lukua, mutta löysin valtavan paljon kaikenlaista muuta. Ja kaikesta huolimatta päällimmäiseksi ajatukseksi jäi se, että aika todellakin on kerrostunutta: menneisyyden, nykyhetken ja tulevaisuuden visioiden yhtäaikainen läsnäolo tekee kaupunkielämästä mielenkiintoista ja jännittävää.

Elokuvahetkiä 2: Onni pyörii (1942)

Toivo Särkkä ohjasi vuonna 1942 Suomen Filmiteollisuudelle elokuvan Onni pyörii, jonka käsikirjoitus on Mika Waltarin käsialaa ja pääosaa tähdittää Tauno Palo. Tarinan innoittajana toimi Matti Jurvan ja Tatu Pekkarisen kuuluisa iskelmäkappale ”Väliaikainen”, jonka pohjalta – mutta osittain laulun sanoituksia muuttaen – Waltari laati käsikirjoituksensa. Tauno Palo esittää orpokodissa asuvaa, rikkaasta ja paremmasta elämästä haaveilevaa nuorukaista Kaukoa, jonka johtajatar päättää lähettää kaupunkiin rouva Emmi Kankkusen (Siiri Angerkoski) liikeapulaiseksi. Jättäessään hyvästejä orpokodille uskollinen ystävätär Ulla antaa Kaukolle muistoksi kirjaillun nenäliinan ja vannoo pitävänsä nuorukaisen ikuisesti mielessään. Kauko on vihdoin saanut tilaisuuden kokeilla siipiään, mutta innokkaan nuoren miehen uusi elämä ei ala lupaavasti, sillä hän on kovin kokematon: pikkupuodin ankaran omistajattaren valvovien silmien alla elävä Kauko ei oikein tiedä, kuinka hänen tulisi asiakkaita palvella. Onnettomien sattumien kautta ja sinisilmäisyytensä vuoksi nuorukainen joutuu lisäksi tappeluun ja sen seurauksena putkaan, josta saapuu seuraavana aamuna työpaikalleen silmä mustana. Salaa juopotteleva kauppias Kankkunen (Yrjö Tuominen) pihistää kassasta viinarahoja, mutta Kaukoon luottamuksensa menettänyt rouva uskoo nuorukaisen olevan syyllinen ja antaa tälle lähtöpassit.

           Kauko ei tunnu olevan syntynyt onnellisten tähtien alla. Hän erehtyy suutelemaan tyttöjä väärässä paikassa ja väärään aikaan, joutuu viettämään yönsä Pelastusarmeijan majassa ja päätyypä vielä rikollisjengin mukaan epäonniselle ryöstökeikalle. Kaukolla on kuitenkin eräs valttikortti: hän osaa laulaa. Erään taiteilijan luona nuorukainen tutustuu mallina poseeraavaan vuorineuvoksetar Heimonheimoon (Hanna Taini), jonka kauneuteen ja eleganssiin hän päätä pahkaa ihastuu. Varakas seurapiirirouva käyttää hyväkseen suhteita järjestääkseen lahjakkaalle nuorukaiselle esiintymistilaisuuden juhlassa, jossa yleisö kyynelehtii liikutuksesta kuullessaan ”Väliaikaisen”. Rakastunut Kauko kokee kuitenkin karvaan pettymyksen, kun rakkaus osoittautuukin yksipuoliseksi, eikä naimisissa oleva vuorineuvoksetar missään tapauksessa olisi valmis jättämään sosiaalista asemaansa ja rikkauksiaan Kaukon tähden. Nuorukainen ymmärtää, että maallinen mammona ja seurapiirielämä, mutta toisaalta myös alamaailman elämä juonitteluineen, edustavat valheellisuutta ja väliaikaisia hetkiä elämässä. Tästä syystä vuorineuvoksettaren muotokuvan paljastustilaisuuteen esiintymään kutsuttu Kauko laulaa ”Sörkän sällin” ja ”Väliaikaisen” uhmakkaana ja juovuksissa, lopen kyllästyneenä seurapiirielämän pinnallisuuteen. Hän muistaa lopulta Ullan antaman nenäliinan ja päättää palata sinne mistä on tullutkin, orpokotiin tyttöään noutamaan. Elokuva päättyy Ullan ja Kaukon häihin kohtaukseen, jossa hääpari ja paikalle saapuneet vieraat esittävät vielä kerran yhteislauluna ”Väliaikaisen.”

          Onni pyörii jää ennen kaikkea mieleen toinen toistaan seuraavien tapahtumien ja kohtausten epämääräisenä sotkuna. Kertomuksessa on juoni, muttei oikein mitään eheää kokonaisuutta, eikä tarina jaksa pitää yllä mielenkiintoa alusta loppuun asti. Elokuvassa nähdään melkoinen kavalkadi suomalaisen elokuvan tutuimpia kasvoja ja suurimpia tähtiä aina Regina Linnanheimosta, Aku Korhosesta, Elsa Rantalaisesta ja Hugo Hytösestä Siiri Angerkoskeen, Tauno Paloon, Hanna Tainiin ja Jalmari Rinteeseen, mutta heidän esittämänsä roolihahmot jäävät suurimmalta osalta melko pinnallisiksi. Elokuvan valmistumishetkellä reilusti yli kolmekymppinen Palo oli ehtinyt tehdä jo monen vuoden ajan aikuisen miehen rooleja ja tuntuu kaikin puolin olevan orpokodissa kasvaneen nuorukaisen osaan aivan liian vanha.  Suomen Kansallisfilmografiaan valikoitujen lehtikritiikkien perusteella myöskään aikalaisyleisö ei oikein lämmennyt elokuvalle: katsojat odottivat jonkinlaista aikuisille suunnattua satuelokuvaa, lennokasta fantasiaa, mutta kokivat saavansa vain naiivin, äitelän ja sekavan tosikertomuksen. Kriitikoiden syyttävät sormet osoittivat Waltarin kehnoksi haukuttua käsikirjoitusta kohti – käsikirjoitusta, jonka sanottiin sortuvan alkeelliseen ja helppoon komiikkaan niin pahasti, ettei se pystynyt tyydyttämään edes keskitason katsojan tarpeita. Muutamien kritiikkipoimintojen perusteella kiitosta niitti ainoastaan Tauno Palo, joka nähtiin aivan liian hyvänä näyttelijänä lapselliseen rooliinsa.

          Elokuvakäsikirjoituksen laatiminen iskelmäkappaleeseen pohjautuen ei näytä väkinäisestä lopputuloksesta päätellen olleen ongelmatonta. ”Väliaikaista” ei varta vasten tehty elokuvaa ajatellen, vaan se oli sävelletty, sanoitettu ja levytettykin jo joitakin vuosia aikaisemmin. Sanoituksia kuitenkin muutettiin osittain teemaan sopivaksi, sillä elokuvassa kappaleesta kuullaan virallisen version lisäksi myös erilaisia variaatioita. Onni pyörii valmistui vuonna 1942 Suomen käydessä jatkosotaa. Olen joskus miettinyt, että sota-ajan ilmiöitä ja tapahtumia tulee helposti tarkasteltua pelkästään sodan kautta. Sota on epäilemättä vaikuttanut syvästi ihmisten tekemiin valintoihin ja ratkaisuihin sekä elämään ylipäätään, mutta liian suorien yhtäläisyysmerkkien vetäminen ja yleistysten tekeminen olisi ehkä harhaanjohtavaa. On kuitenkin ilmeistä ja usein tutkimuksissakin todettua, että suomalaisessa suurelle yleisölle suunnatussa elokuvakulttuurissa sota näkyi monella tavalla, vaikkakaan ei suorina representaatioina. Onni pyörii kertoo yksilön kamppailuista onnenpotkuineen ja tappioineen, yrityksestä löytää omaa paikkaansa kovassa maailmassa, mutta tarina ei sinänsä suoraan viittaa oman aikansa yhteiskunnallisiin oloihin – muuten kuin vertauskuvallisesti. ”Sota, köyhyys, nälkä ja ahdistus, se on vain väliaikainen. Pula, sairaus, puute ja kaipaus, sekin on väliaikainen:” Näissä alkuperäisiin sanoituksiin liitetyissä lauseissa välittyy selvästi kuva oman aikansa suomalaisesta elämässä, jossa kaikki edellä mainitut seikat olivat arkipäivää. Siinä missä ilo, onni, rakkaus ja nuoruus katoavat, niin häviävät tuska ja murhekin – väliaikaista kaikki on vaan. Kappaleen on voinut kuvitella saavan vastakaikua aikalaisiltaan ja siten jo aikaisemmin sävelletyn iskelmän uusiokäyttö valkokankaan suosituimman sankarin esittämänä epäilemättä hyödytti myös äänilevyteollisuutta. Ajankohtaisella sanomallaan se on tuonut muistutuksen elämän hauraudesta ja katoavaisuudesta, mutta on toisaalta myös antanut lohtua arjen kamppailuihin – kaikki kurjuus loppuu aikanaan ja koittaa parempi aika.

          Onni pyörii ei ollut kovin suuri yleisömenestys, eikä se yltänyt läheskään SF:n tuottamien Kulkurin valssin ja Kaivopuiston kauniin Reginan katsojalukuihin. Myös minulle katsomiskokemus jäi mieleen sekavana ja hieman kyllästyttävänä, sillä elokuvan henkilöhahmot olivat aivan liian ohuita kannattelemaan heppoista kertomusta. Toisaalta täytyy myöntää, että huomasin pari kertaa elokuvan aikana jopa hieman liikuttuvani – mutta vain ”Väliaikaisen” ansiosta. Sanoma kaiken katoavaisuudesta ja siitä, että elämässä kannattaa tarttua hetkestä kiinni, ei ole riippuvainen ajasta ja paikasta, vaan on yhtälailla totta nykyhetken eläjille kuin menneisyyden ihmisille. Väliaikaista kaikki on vaan.  

Lähteet:

ELONET, Suomen kansallisen audiovisuaalisen arkiston verkkotietokanta

Suomen Kansallisfilmografia 3, 1993.

Elokuvahetkiä: Eteenpäin elämään (1939)

Olen ilokseni huomannut, että vanhan kotimaisen elokuvan valikoima aivan tavallisten markettien hyllyillä on viime vuosina kasvanut runsaasti. Tässä asiassa on erityisesti kunnostautunut Oy Suomen Filmiteollisuus (SF), joka 1930-luvun puolivälistä lähtien kilpaili maamme suurimman ja menestyksekkäimmän elokuvayhtiön asemasta jo yli viisitoista vuotta aikaisemmin perustetun Suomi-Filmi Oy:n kanssa. Nämä oman aikansa suuryhtiöt ovat lakanneet valmistamasta elokuvia jo aikoja sitten, mutta niiden tuotantoa voi katsella edelleen – muutoinkin kuin kirjaston ikivanhoilta, puhkikulutetuilta vhs-nauhoilta, tai televisiosta alkuiltapäivän uusintoina. Suomi-Filmin elokuvia alettiin myydä digitaalisessa muodossa vasta pari vuotta sitten ja ikävä kyllä varsin suppeassa mittakaavassa, mutta SF:n menestyksekkäimmät elokuvat, merkittävimmät ohjaajat ja elokuvatähdet ovat jo varsin hyvin edustettuina myös dvd-valikoimissa. Suomen kenties tunnetuin näyttelijä Tauno Palo sai oman seitsenosaisen dvd-kokoelmansa vuonna 2008, jolloin filmitähden syntymästä tuli kuluneeksi sata vuotta. Suomi-Filmissä elokuvauransa aloittanut Palo, joka teki suurimmat läpimurtonsa Valentin Vaalan ohjaamissa romanttisissa komedioissa 1930-luvulla, siirtyi vuosikymmenen lopulla kilpailevan yhtiön leipiin.  Palon näyttelijänura Suomen Filmi-teollisuudessa oli pitkä ja tuottelias pitäen sisällään laajan skaalan hyvinkin erityyppisiä rooleja.

          Valitsin ostamaltani toiselta dvd-kokoelmalta katsottavaksi Toivo Särkän ja Yrjö Nortan ohjaaman SF-elokuvan Eteenpäin elämään (1939), joka perustuu Juhani Tervapään kaksi vuotta aikaisemmin kirjoittamaan Justiina-näytelmään. Todellisuudessa Juhani Tervapäätä ei ollut olemassakaan, vaan salanimen takaa paljastui virolaissuomalainen kirjailija Hella Wuolijoki, joka ei herättämiensä poliittisten epäluulojen takia voinut esiintyä julkisuudessa omalla nimellään. Wuolijoki tunnettiin henkilönä, jolla oli sekä vasemmistolaisia intressejä että yhteyksiä Neuvostoliittoon. Hän oli myös ollut naimisissa sosialidemokraattisen puolueen kansanedustajan Sulo Wuolijoen kanssa. Suomalaisessa 1930-luvun yhteiskunnassa, jossa vallitseva kulttuurinen ja poliittinen ilmapiiri olivat varsin oikeistolaisia, Wuolijoen radikaaleja ajatuksia ja vasemmistosympatioita ei aina katsottu hyvällä. Hänen näytelmänsä saivat varsinkin oikeistolaisilta tahoilta osakseen kovaa kritiikkiä ja herättivät kysymyksiä kulttuurin moraalisista arvoista, mutta toisaalta ne saavuttivat suuren suosion niin teatterien lavoilla kuin elokuvayhtiöiden valkokankaille tuottamina versioina. Näytelmäkirjailijan todellinen henkilöllisyys ei poliittisesta varovaisuudesta huolimatta pysynyt pitkään salaisuutena: jo pari vuotta ennen Eteenpäin elämään – elokuvan ilmestymistä alkoi olla selvää, että yleisö tiesi Wuolijoen olevan Tervapää-nimen taustalla. Justiina-näytelmä oli kuitenkin julkaistu Juhani Tervapään nimissä, joten Tervapää myös mainittiin elokuvan alkuteksteissä muiden tekijätietojen ohella.

          Hella Wuolijoki käsitteli usein näytelmissään vahvoja, itsemääräämisoikeutensa puolesta kamppailevia naisia sekä yhteiskunnallisia kysymyksiä kärjistyneiden luokkaristiriitojen muodossa. Justiina-näytelmään perehtymättömänäkin on helppo todeta, ettei Eteenpäin elämään tee tässä suhteessa poikkeusta. Elokuvassa senaattorin veljenpoika Robert Harmaalahti (Tauno Palo) ajautuu suhteeseen setänsä taloudessa työskentelevän kotiapulaisen, Justiinan (Regina Linnanheimo), kanssa. Robert muuttaa kesän jälkeen Helsinkiin luodakseen poliittista uraa, mutta Justiina huomaa olevansa raskaana ja joutuu häpeillen jättämään senaattorin talouden vailla tietoa omasta ja syntymättömän lapsensa kohtalosta. Kielletty suhde Robertin ja Justiinan välillä ei ole kuitenkaan jäänyt talon väeltä huomaamatta: kiusallisen salaisuuden paljastumista pelkäävä senaattorin rouva lupaa, että Justiina saa palata taloon vastasyntyneen poikansa kanssa, kunhan vannoo koskaan olla mainitsematta mitään lapsen isästä. Justiinan elämä senaattorin perheen uskollisena palvelijattarena jatkuu ennallaan ja hänen pojastaan Olavista varttuu opinhaluinen nuorukainen, joka työskentelee Harmaalahden kartanossa puutarhurina. Robert sitä vastoin on vuosien saatossa päässyt kansanedustajaksi, menestynyt virassaan ja perustanut perheen oopperalaulajatar Hildan (Emmi Jurkka) kanssa. Hilda on hilpeä ja varsin yliampuva karikatyyri säätyläisrouvasta, jonka päivät täyttyvät seurapiirielämän huveista, alati vaihtuvista kavaljeereista ja vaurauden tuomista nautinnoista. Hella Wuolijoella oli tapana pilkata rajustikin sivistyneistöä ja hän teki sen kuvaamalla eritoten säätyläisnaisia tyhjäpäisinä, rahanahneina kanoina, jotka käyttivät varakkaita miehiään häikäilemättömästi hyväkseen. Emmi Jurkka on roolissaan loistava: kylmä, kova, laskelmoiva, säkenöivä ja temperamenttinen nainen, jonka teräviä kommentteja säestävät koppavat naurunpurskahdukset. Hilda on käynyt tuhlailevalla elämäntyylillään rasitteeksi myös Robertille, joka on lisäksi jo vuosien ajan saanut seurata vierestä vaimonsa syrjähyppyjä.

          Rauhallinen maalaiselämä Harmaalahdessa mullistuu, kun vanha senaattori juuri ennen kuolemaansa päättää testata kartanon veljenpojalleen Robertille, joka vaimonsa Hildan ja tyttärensä Riikan kanssa pian muuttaakin tilalle. Kaupunkilaiselämään ja seurapiireihin tottunut Hilda suhtautuu senaattorin lesken palvelijattarena edelleen työskentelevään Justiinaan huvittuneen ylimielisesti, eikä Robertkaan aivan äkkipäätä tunnista vanhaa rakastettuaan. Totuus paljastuu kuitenkin varsin pian Robertille, joka saa tavata aikuiseksi kasvaneen poikansa. Robert lupaa kustantaa Olavin koulutuksen ja antaa tämän jäädä Harmaalahteen, mutta isäksi Olavi ei Robertia saa kutsua muuten kuin heidän ollessaan kahden kesken. Avioton poika on edelleen häpeällinen asia, josta ei sovi julkisesti puhua – salaisuutta yritetään jälleen säilyttää rahan voimalla.

          Luokkaristiriidat kärjistyvät Robertin perheen muutettua Harmaalahteen. Justiina tahtoisi hakeutua tehdastyöhön ja jättää kartanon, sillä Hildasta on tullut Robertin vaimona talon itseoikeutettu valtiatar, eikä talossa ole tilaa kahdelle voimakastahtoiselle naiselle. Kartanon maille pienempään taloon muuttanut senaattorin leski haluaa kuitenkin pitää kiinni uskollisesta kotiapulaisestaan, ja Justiina jää, vaikkakin vastentahtoisesti. Olavin on kuitenkin tehtävä valinta: hänen on lähdettävä seuraamaan joko äitinsä jalanjälkiä ja kasvettava työläiseksi tai ottaa vastaan isänsä varallisuuden suomat mahdollisuudet koulutukseen ja parempaan elämään. Hildan valovoimaisuudesta ja laulusta, kulttuurista ja kaupunkilaisuudesta sokaistunut nuorukainen päätyy jälkimmäiseen, mutta joutuu samalla luopumaan työläisen identiteetistä – ja eräällä tavalla myös äidistään, joka ei enää asu kartanossa. Uudessa vaaleassa pikkutakissaan Olavi mietiskelee haikeasti, ettei voi enää vierailla äitinsä luona nyt kun hänen vanhat nuhjuiset työvaatteensa on lahjoitettu muonamiehille. Kahden hyvin erilaisen maailman yhteensovittaminen tuntuu mahdottomalta niin kauan kunnes Olavista tulee Harmaalahden perheelle muutakin kuin häpeällinen salaisuus ja ikävä velvollisuus, josta huolehditaan rahallisesti ainoastaan siksi, että näin saadaan helpotettua kolkuttelevaa omaatuntoa. Justiinan ja Robertin kahdenkeskisessä keskustelussa kylmäkiskoinen ja katkeroitunut kotiapulainen halveksuu miestä, joka janosi vain ruumiillisia nautintoja piittaamatta ollenkaan lemmenyön mukanaan tuomasta vastuusta. Robert alkaa vihdoin osoittaa katumusta, ei ainoastaan suojellakseen perheensä kunniaa, vaan ymmärtämällä sekä Justiinaa että poikaa kohtaan tekemänsä vääryyden.

            Elokuvan loppuratkaisu on vähintäänkin yllättävä. Katala Hilda viettelee hyväuskoisen Olavin, joka ei voi vastustaa laulajattaren vetovoimaa, vaan suutelee tätä juuri kun Riikka sattumalta saapuu huoneeseen – ja tietenkin näkee kaiken. Katuva Olavi yrittää epätoivoisesti päättää päivänsä hyppäämällä veteen jyrkältä kalliolta, mutta jää henkiin. Hildan taru sen sijaan alkaa olla lopussa, sillä ilkeän vaimonsa juonitteluihin läpeensä kyllästynyt Robert haluaa naisesta lopullisesti eroon ja antaa tälle lähtöpassit Harmaalahdesta. Robert päätyy moraalisesti kunnialliseen ratkaisuun tunnustamalla Olavin pojakseen ja ottamalla kumppanikseen todellisen rakkautensa, Justiinan.

          Hella Wuolijoen tekstit kokivat monenlaisia muutoksia sensuurin hampaissa, ja useimmiten nämä muutokset koskivat poliittisen sisällön karsimista varsinkin näytelmien pohjilta tehdyissä elokuvaversioissa. Justiina-näytelmää tuntematta on mahdotonta sanoa, miten hyvin Wuolijoen sanoma toteutui Eteenpäin elämää – elokuvassa, mutta on selvää, ettei näytelmätekstiä ainakaan sellaisenaan ole siirretty valkokankaalle. Kaikkia romaaneihin ja näytelmiin perustuvia elokuvia muutettiin ainakin jonkin verran, varsinkin jos kyse oli poliittisesti värittyneestä materiaalista, oli kyse sitten oikeistolaisuudesta tai vasemmistolaisuudesta. Taustalla vaikuttivat tietenkin myös ohjaajien henkilökohtaiset intressit sekä elokuvayhtiön linja, joka varsinkin Suomen Filmiteollisuudella oli konservatiivinen ja kansallismielinen.  Eteenpäin elämään saa elokuvana välillä varsin saippuaoopperamaisia piirteitä, eikä näytelmäkään kuulunut Wuolijoen menestyksekkäimpiin. Tästä huolimatta elokuvan päättyminen ratkaisuun, jossa säätyläisrouva menettää asemansa ja palvelijatar kohoaa yhteiskunnallisessa statuksessaan varakkaan miehen vaimoksi, on harvinaista nimenomaan valkokankaalla – Wuolijoen teksteissä sen sijaan luokkarajojen koettelu ja rikkominen oli tyypillisempää. Keskeisinä teemoina esiintyvien vahvojen naisten ja luokkaristiriitojen ohella olen huomannut, että Wuolijoki rinnastaa usein vanhaa ja uutta yhteiskuntaa parodioimalla säätyläisiä modernien yksilöiden vastapainona. Eteenpäin elämään – elokuvan alussa eletään vielä autonomian aikaa: vanha senaattori vaimoineen ovat sääty-yhteiskunnan kasvatteja, joille perheen maine ja kunnia sekä staattisina pysyvät luokkarajat ovat kaikki kaikessa. Varakkaiden perheiden miesten ja poikien syrjähypyt palvelijattarien kanssa olivat tavanomaisia ja hyvin tiedettyjä, mutta samalla häpeällisiä, julkisia salaisuuksia. Harmaalahden kartanon väki ei tee tässä poikkeusta: vastuusta ja häpeällisen totuuden julkitulemisen pelosta koetetaan pyristellä irti rahan voimalla. Olavin jo hieman vartuttua senaattori muistuttaa kotiapulaiselle, että: ”Justiinan lapsi kasvatetaan työläiseksi, Justiinan säätyyn.” Ero herran ja työläisen välillä on kuvattu korostetun voimakkaasti. Justiina ja lapsi ovat senaattorin silmissä aina toisarvoisia suhteessa herrasväkeen, eivätkä he koskaan voi nousta samalle tasolle, sillä syntyperä oli määritellyt heidän elämänkulkunsa noudattamaan kaavaa, jossa työläinen oli työläinen syntymästä kuolemaan asti.

          Yllättäen modernin ja kriittisen yksilön rooliin kohoaa Tauno Palon esittämä Robert Harmaalahti, joka vuosien kuluttua on valmis taipumaan ja luopumaan totutuista tavoista ja vanhoista arvoista taatakseen pojalleen hyvän elämän – ja mikä tärkeintä – suoda tälle laillisen perimysoikeuden. Tässä vaiheessa elokuvaa eletään jo näytelmän ja elokuvan valmistumisajankohdan nykyaikaa, 1930-lukua, jota pidetään monessa mielessä ja vallinneesta arvokonservatismista huolimatta eräänlaisena modernin ajan rajapyykkinä. Vaikka elokuvan säätyläiset kuvataan Wuolijoelle tyypilliseen tapaan naurettavina, henkilöhahmot eivät ole mustavalkoisesti hyviä tai pahoja yhteiskunnalliseen asemaansa perustuen. Muutos on mahdollista puolin ja toisin, mutta ajattelutapojen muutos vaatii (modernilta) yksilöltä kykyä ajatella kriittisesti, kyseenalaistaa vanhoja arvoja ja kehittää itseään. Elokuvan ote ei ole luokkavihaa lietsova, sillä kansallisissa elokuvassa se ei olisi ollut mahdollistakaan, vaan sovitteleva ja kompromisseja hakeva. Lopulta paha saa palkkansa ja oikeus voittaa.

Nostalgiamatkalla mielenmaisemaan

Olen asunut nykyisessä asuinpaikassani lähes kymmenen vuotta. Vaikka alun perin muutin tänne opiskelupaikan perässä, enkä oikeastaan edes halunnut luoda vahvaa sidettä uuteen asuinpaikkaani, olen vuosien kuluessa kotiutunut tänne hyvin – niin hyvin, että voin kutsua tätä kotikaupungikseni, eikä minulla totta puhuakseni ole mitään suurempaa hinkua muuttaa pois ainakaan lähiaikoina. Toisaalta koen hyvin vahvasti, että minulla on juuret jossain muualla. Olen kotoisin maalta, pieneltä uusmaalaiselta paikkakunnalta, jossa elin aivan muutamaa ensimmäistä vuotta lukuun ottamatta siihen asti kunnes lähdin opiskelemaan. Eräällä tavalla hyvin tärkeäksi paikaksi muodostui myös kotipaikkakuntani naapurikaupunki, jossa perheeni asui silloin kuin olin ihan pieni. Maalle muuttamisen jälkeenkin yhteys kaupunkiin säilyi vankkana: siellä asuivat isovanhemmat ja viikonloppuisin käytiin aina ostoksilla kaupungissa, jossa hoidettiin muutenkin isommat asiat. Kaupungissa sijaitsi myös ala-asteen päättymisen jälkeen tulevat opinahjoni, yläaste ja lukio, joita pienessä maalaispitäjässä ei ollut.

              Isovanhempani asuivat aivan kaupungin keskustassa kerrostalokaksiossa, jonne olivat muuttaneet 70-luvun alussa kahden teini-ikää lähestyvän tyttärensä kanssa. Kun olin alle kolmevuotias, perheemme asui vastapäisessä kerrostalossa, ja muistan huudelleeni parvekkeelta sisäpihalla pyykkejä ripustavalle mummille. Vanhempieni epäsäännöllisten työaikojen vuoksi olin usein päivähoidossa mummin ja papan luona, ja niinpä ”mummolasta” – joksi en mummin ja papan asuntoa tosin ole koskaan kutsunut – tuli minullekin kuin toinen koti.

          Asunnon isossa olohuoneessa oli kaksi ikkunaa. Päätyikkunasta ei juuri ulos katseltu, sillä sen takana oli parveke, mutta toisesta ikkunasta avautuivat näkymät keskustan puoleiselle kadulle. Katua reunustivat eri puolilta linja-autoasema laitureineen, poliisilaitos sekä pieni viininpunainen kioski, jossa mummi myi makkaraa ja muita grilliherkkuja. Istuin joskus mummin työvuoron aikana kuuman ja rasvalta käryävän pikkukioskin takahuoneessa ja söin lihapiirakkaa. Ei siellä tietenkään lapselle mitään tekemistä ollut, mutta lihapiirakka maistui taivaallisen hyvältä. Tasakattoisesta, harmaista betonielementeistä rakennetusta linja-autoasemasta tuli myöhempinä vuosina lähes jokapäiväinen käyntipaikka, sillä maalla asuvan meluisan apinalauman koulumatkat taittuivat bussilla. Tönimistä, huutoa, etuilua. Ja odottamista, aina vaan odottamista. Ja jos ei ovesta sisään rynnätessään käyttänyt kyynärpäitään, pääsi mitä suurimmalla todennäköisyydellä nauttimaan mutkaisen tien maisemista seisomapaikalta käsin. Poliisilaitos näytti jollain lailla mukavan vanhahtavalta, mutta samalla ehdottomasti kunnioitusta herättävältä rakennukselta. Muistan käyneeni sisällä ainoastaan kerran passin hankkimista varten. Talon takapihalle katseltiin ikkunasta silloin, kun siellä käytiin huutokauppaa polkupyöristä.

           Kun katsoi ulos olohuoneen ikkunasta, maisema horisontissa talojen takana rajautui lehtipuiden latvoihin, mutta kirkkaana talvipäivänä saattoi nähdä järvelle asti. Voin varmasti valehtelematta väittää, että olen katsellut tuota näkymää tuntikausia, useimmiten vain kuluttaakseni aikaa tylsinä hetkinä. Rehellisyyden nimissä on myös sanottava, etteivät ikkunasta avautuneet maisemat olleet kauniita kauempana siintävää rantaa lukuun ottamatta. Tylyn kuutiomaista linja-autoasemaa, poliisilaitosta ja pikkukioskia, jonka seinät oli päällystetty epämääräisen punaisella levyllä, voitiin tuskin kutsua suomalaisen arkkitehtuurin helmiksi, vaikka poliisilaitoksen keltaiseksi maalatut ja rapatut seinät aina jollain lailla silmääni miellyttivätkin. Ne kuitenkin kuuluivat olennaisena osana elinympäristöön, ne olivat aina läsnä sekä fyysisinä tiloina että asunnon sisältä nähtynä miljöönä.

          Aika ei välttämättä kultaa kaikkia muistoja, mutta sen uskon, että nostalginen muisti on valikoiva. Tietenkään en ole unohtanut koulumatkojen jokapäiväistä ankeutta, bussilippujen lunastamista tai kortin lataamista matkahuollon kahvilassa, odottamista, kiirehtimistä, epävarmaa seisoskelua, halua päästä jo kotiin. Tai toisaalta sitä, kun autokoulun pihasta peruuttaessani linja-autoaseman suuntaiselle kadulle opettaja alkoi karjua jo alkumetreillä. Ennen kaikkea muistan kuitenkin turvallisuuden, rutiinit, aurinkoiset kesäpäivät, sisäpihalla kukkivan omenapuun ja taivaalla kirkuvat pääskyset – sekä vaatimattoman pikkukaupunkilaisen maiseman, joka pysyi aina samanlaisena ja ennallaan, ainakin minun mielestäni.

           Nykyään poliisilaitoksen, kioskin ja linja-autoaseman paikalla on Prisma. Se näyttää kaikessa massiivisuudessaan jopa suuremmalta kuin muut kaltaisensa, ehkäpä siksi, että se tuntuu pieneen kaupunkitilaan ahtautuneena eksyneen aivan väärään ympäristöön. Isomman kadun puoleisessa päädyssä on matkahuolto bussilaitureineen ja tuon valtavan hallin sisältä voi hankkia melkein kaiken, mitä mieli halajaa. Tehokasta ja kompaktia. Prisman takana on rakennustyömaa. Sinne kohoaa uusia asuinkerrostaloja, joissa on lasitetut parvekkeet. Olen melko varma siitä, ettei järven olemassaoloa huomaa enää edes talvella. Prisman ja uusien kerrostalojen väliseltä kadunkulmalta voin katsoa ylös ikkunaan, josta niin monta kertaa olen itse luonut katseeni alas kadulle. Ikkunassa näkyy tyhjyys tai suljetut sälekaihtimet. Olen surullinen, sillä tiedän, että en voi enää koskaan katsoa alas. Ikkunasta katsoo nyt joku muu, uusi ihminen uutta maisemaa. Minulle ei tosin enää taitaisi olla mitään katsottavaakaan.

          Aika jättää jälkensä sekä ihmiseen että ympäristöön. Poliisilaitos muutti uudenaikaisempiin tiloihin lähemmäs rantaa ja grillikioski – no, sellaiset taitavat olla jo vähän menneen talven lumia. Kaupunkitila elää jatkuvassa muutoksessa tulematta koskaan täysin valmiiksi, ja tiedän kyllä, että muutokset ovat usein tarpeellisia ja välttämättömiäkin. En kuitenkaan pidä yhtään siitä, että muutoksilla siivotaan pois persoonallisuus, kaikki ne piirteet, jotka tekevät jostain paikasta tai kaupungista ainutlaatuisen. Enkä todellakaan haluaisi, että kaikkialla näyttäisi samalta: että jokaisessa Suomen kolkassa asuttaisiin samanlaisissa taloissa, käytäisiin samanlaisilla huoltoasemilla ja asioitaisiin aivan samanlaisissa supermarketeissa.

          Ikävöin joskus todella paljon tätä vanhaa kaupunkimaisemaa, joka säilyy varmasti mielessäni ikuisesti. Nykyään katselen ikkunastani paljon suuremman kaupungin katunäkymiä. Luulenpa, että jollain lailla tulen kaipaamaan sitäkin sitten kun muutan täältä pois.

Hankala naapuri

Minulla oli lapsena satukirja nimeltä ”Hankala naapuri”. Kirja kertoi eläimistä – pupuista, oravista vai hiiristä, en enää oikein muista, mutta sellaisista pyöreäpäisistä pörröisistä olennoista kuitenkin – jotka elelivät tyytyväisinä elämäänsä metsän siimeksessä. Eräänä päivänä tapahtui jotain, joka rikkoi kaikin puolin rauhallisen ja harmonisen elon luonnon helmassa: lähipuun kantoon muutti uusi naapuri, joka osoittautui innokkaaksi torvensoittajaksi! Uusi asukki töräytteli instrumenttiaan innokkaaksi päivin öin, kokonaan välittämättä siitä, kuinka paljon musisointi otti pannuun kaikkia muita.  En muista enää ihan tarkasti millä tavoin metsäneläimet ryhtyivät kapinoimaan ajattelematonta naapuriaan vastaan, mutta sellainen mielikuva minulla on, että jollain lailla naapuri sai maistaa omaa lääkettään. Tarina päättyi sopuisasti: naapuri ymmärsi lopulta, että yhteiselo vaati kompromisseja, eikä kukaan voi elellä täysin toisista piittaamatta ja toimia aivan oman mielensä mukaisesti. Torvea voi soittaa vaikka keskellä yötä siinä tapauksessa, että asuu erakkona autiomaassa, mutta ei silloin, jos haluaa olla osana yhteisöä. Hyviä tapoja ja normeja tulee noudattaa, silloin kaikilla on paljon mukavampaa.

          Pidin lapsena tästä sadusta ja muistan, että sitä luettiin useampaan kertaan. Kirjassa ”hankala naapuri” oli juuri sitä miltä kuulostikin: hieman ikävästi käyttäytyvä tyyppi, joka aiheutti harmia kanssaeläjilleen, mutta joka kuitenkin lopulta ymmärsi tehneensä väärin ja oppi sopeutumaan yhteiseloon niillä ehdoilla, jotka palvelivat kaikkien etuja. Valitettavasti vain sadun kertomus on tullut minulle tutuksi myös todellisessa elämässä ja paljon vaikeammassa muodossa – tilanteessa, jossa ei näy olevan kompromisseja, ratkaisuja, normeja tai hyviä tapoja.

           Minullakin on hankala naapuri, mutta en oikeastaan haluaisi kutsua tuota seinäni takana kalvavaa ruttopaisetta niin lievällä ilmaisutavalla: hän – kuka sitten ikinä onkaan – on todellinen naapuri helvetistä, joka on saanut mielenterveyteni järkkymään kymmeniä, jopa satoja kertoja. Tämä kalju, pelottavan näköinen mieshenkilö, jonka olen kaikkien näiden vuosien aikana kohdannut rappukäytävässä ainoastaan kerran (!), ilahduttaa minua säännöllisesti tekemällä asunnossaan ”remonttia”. Niin, remontin voi mainiosti laittaa sitaatteihin, sillä on aivan päivänselvää, ettei kellään ihmisellä ole järkevää syytä porailla asuntonsa seiniä kuuden ja puolen vuoden ajan. Sama koskee monesti iltayöstä kuuluvaa lautojen sahaamista ja sirkkelin kirskuntaa - sekä tietenkin iki-ihanaa vasarointia, kop kop kop!  Ihme ettei äijä ole jo porannut reikää seinään minun puolelleni, sillä yritystä ei ainakaan tunnu puuttuvan. Olen varmasti miljoona kertaa ihmisten kanssa keskustellessani pohtinut ääneen, että hei, mitäs jos sillä onkin jokin verstas… Sehän selittäisi sen, miksi hommasta ei ikinä tule valmista, miksi poraaminen, sahaaminen ja naputtelu ei koskaan lopu. Mutta ei. Eiväthän puusepät sentään yleensä kiviseinää poraa, vai poraavatko?

           Lähtökohtaisesti tilanne kuulostaa aivan järjettömältä, sillä aina kun sanon, että seinänaapuri on häirinnyt elämääni jo kuuden ja puolen vuoden ajan, ihmiset päivittelevät sitä, ettei moinen tyyppi ei ole vieläkään saanut häätöä. Niin, kyllähän kerrostalossa järjestyssäännöt on! Minä kuulun niihin ihmisiin, jotka eivät koskaan halua valittaa mistään, vaan joiden niskaan saa kaataa roppakaupalla kuraa ilman mitään seurauksia. Odottelin pari vuotta ja uskoin vakaasti, että kyllähän se tuon nyt lopettaa, en minä halua olla se hankala naapuri, joka valittaa. Lopulta mitta tuli täyteen. Otin yhteyttä isännöitsijään ja vuokranantajaan. Pudottelin kiukkuisia lappuja naapurin postiluukkuun. Istuin usein käytävällä itkemässä ja tein gallupia naapureille: ”Häiritseekö teitä tuo poraaminen, joka kaikuu täällä rappukäytävässä ja ihan takapihalle asti?” ”Ei, ei häiritse, me asumme tuolla ylimmässä kerroksessa”, sanoi oloonsa tyytyväiseltä vaikuttanut täti, joka kuitenkin hetken mietittyään lisäsi, että kuuluuhan sieltä alempaa aina välillä poraamista. ”Mutta ei se meitä häiritse”. Ylimmässä kerroksessa pari vuotta sitten asunut opiskelijatyttö tunnusti minulle hississä, että kyllä, tilanne on ollut aika paha, on ollut pakko mennä joka päivä kirjastoon lukemaan, koska meteli rappukäytävässä on ollut korvia huumaava… ”Toivottavasti nyt joku tekisi asialle jotain”, tyttö lisäsi ja jatkoi matkaansa. Jäin pöllähtäneenä seisomaan paikalleni. Niin hyvältä kuin se minusta tuntuikin, että joku toinenkin minun lisäkseni koki kärsivänsä jatkuvasta poraamisesta, ”toivottavasti nyt joku tekisi asialle jotain” –asenne jätti minut jälleen kerran yksin asiani kanssa. Kasikerroksen asukkaat eivät kuule samaa kuin neljännessä kerroksessa asuvat, sehän on aivan selvää, mutta en silti voi ymmärtää, miksi kukaan muu ei halunnut tarttua ongelmaan. Ongelma oli olemassa, mutta koska isännöitsijän mukaan kukaan muu minun lisäkseni ei ollut valittanut, eikä taloyhtiössä tiettävästi ollut remontteja meneillään, asia jäi niille sijoilleen. Ketään ei kiinnostanut, ei juuri seuraavaakaan isännöitsijää.

          Ilmeisesti minä olen ainoa, joka itkee rappukäytävässä, ja ainoa, joka on valmis vahingoittamaan jopa fyysisesti itseään, jotta kestäisi helvetilliseksi äityneen tilanteen. Minä olen täysin naapurini armoilla. Hyvinä hetkinä saattaa mennä useampikin päivä, että on hiljaista, mutta koskaan ei voi tietää etukäteen: siksi olen varustautunut kuulosuojaimilla lähes aina kun olen kotona. On sanomattakin selvää, että kuulosuojaimet estävät musiikin kuuntelun ja television katsomisen, ja että niiden kanssa nukkuminen on äärimmäisen epämukavaa, mutta minkäs teet. Eiväthän ne poraamisen ääniä minnekään vie, mutta tuovat ehkä hieman lohtua ja turvaa arkielämään – ja samalla kahlitsevat minut tähän järjettömään helvettiini, jossa naapurilla on täysi valta päättää miten minä elän omassa kodissani.

          Miksi minä en sitten ota tilannetta omiin käsiini, astu rappukäytävään ja soita rohkeasti naapurini ovikelloa? Miksi en kertoisi naapurilleni, ettei tuollainen mellastaminen ole todellakaan hyvien tapojen ja järjestyssääntöjen mukaista taloyhtiössä, jossa asuu hänen lisäkseen muitakin ihmisiä? Torvensoittaja käsitti lopulta virheensä. Alkaisikohan minunkin naapurini katua tekosiaan? Luulen kuitenkin, että satukirjan idealistinen ja onnellinen loppu ei toteutuisi omalla kohdallani. En tee asialle enää mitään, koska en uskalla. Pelkään. Ehkä ovikellon soittaminen jäisi elämäni viimeiseksi teoksi. Kuka tietää, jos vaikka naapurini omistaisi kaikkien muiden hienojen työkalujensa lisäksi myös moottorisahan, jolla se tekisi minusta selvää jälkeä.

          Minulle on jo aikoja sitten valjennut, ettei armas naapurini todellakaan ole kotiaan ehostava remonttireiska eikä liioin puuseppäkään. Joitakin vuosia sitten tyyppi keksi antaa radionsa soida täysillä kolme vuorokautta putkeen – kyllä, kolme vuorokautta. Joskus olen iltayöstä kuullut seinän takaa naurunremakkaa ja ajatellut naapurini pitävän hauskaa ystäviensä kanssa – kunnes lopulta olen tajunnut, että sairaaksi hirnunnaksi yltynyt huutonauru on kantautunut vain ja ainoastaan yhden henkilön kurkusta. Näinä harvoina hetkinä olen tuntenut jopa ripauksen sääliä naapuriani kohtaan. Seinän takana asuu hyvin sairas mies – mutta toisaalta myös katala kiusaaja.

          Usein tuntuu siltä, että elämässä asiat tapahtuvat itsestä riippumattomista syistä. Elämäntilanteet ja asiat muuttuvat, vaikka usein niistä haluaisi pitää kiinni kynsin hampain – onhan muutos aina jollain lailla pelottavaa. Mutta yksi asia ei muutu: elämäni porahelvetissä. Kukaan ei pysty käsittämään tilanteen vakavuutta, eikä toisaalta sitä, miksi olen edelleen – vuodesta toiseen – samassa tilanteessa. En usko, että minua otetaan enää vakavasti, joten olen vain hiljaa ja siedän. Tai sitten pakenen. Kotini on aivan kuin unelma: kaunis ja viihtyisä, tyyliltään juuri minunlaiseni, sijainti on loistava ja vuokrakin kukkarolle sopiva. Henkisesti maksan kuitenkin niin suurta vuokraa, ettei sitä voi edes rahassa mitata.