Elokuvahetkiä: Eteenpäin elämään (1939)

Olen ilokseni huomannut, että vanhan kotimaisen elokuvan valikoima aivan tavallisten markettien hyllyillä on viime vuosina kasvanut runsaasti. Tässä asiassa on erityisesti kunnostautunut Oy Suomen Filmiteollisuus (SF), joka 1930-luvun puolivälistä lähtien kilpaili maamme suurimman ja menestyksekkäimmän elokuvayhtiön asemasta jo yli viisitoista vuotta aikaisemmin perustetun Suomi-Filmi Oy:n kanssa. Nämä oman aikansa suuryhtiöt ovat lakanneet valmistamasta elokuvia jo aikoja sitten, mutta niiden tuotantoa voi katsella edelleen – muutoinkin kuin kirjaston ikivanhoilta, puhkikulutetuilta vhs-nauhoilta, tai televisiosta alkuiltapäivän uusintoina. Suomi-Filmin elokuvia alettiin myydä digitaalisessa muodossa vasta pari vuotta sitten ja ikävä kyllä varsin suppeassa mittakaavassa, mutta SF:n menestyksekkäimmät elokuvat, merkittävimmät ohjaajat ja elokuvatähdet ovat jo varsin hyvin edustettuina myös dvd-valikoimissa. Suomen kenties tunnetuin näyttelijä Tauno Palo sai oman seitsenosaisen dvd-kokoelmansa vuonna 2008, jolloin filmitähden syntymästä tuli kuluneeksi sata vuotta. Suomi-Filmissä elokuvauransa aloittanut Palo, joka teki suurimmat läpimurtonsa Valentin Vaalan ohjaamissa romanttisissa komedioissa 1930-luvulla, siirtyi vuosikymmenen lopulla kilpailevan yhtiön leipiin.  Palon näyttelijänura Suomen Filmi-teollisuudessa oli pitkä ja tuottelias pitäen sisällään laajan skaalan hyvinkin erityyppisiä rooleja.

          Valitsin ostamaltani toiselta dvd-kokoelmalta katsottavaksi Toivo Särkän ja Yrjö Nortan ohjaaman SF-elokuvan Eteenpäin elämään (1939), joka perustuu Juhani Tervapään kaksi vuotta aikaisemmin kirjoittamaan Justiina-näytelmään. Todellisuudessa Juhani Tervapäätä ei ollut olemassakaan, vaan salanimen takaa paljastui virolaissuomalainen kirjailija Hella Wuolijoki, joka ei herättämiensä poliittisten epäluulojen takia voinut esiintyä julkisuudessa omalla nimellään. Wuolijoki tunnettiin henkilönä, jolla oli sekä vasemmistolaisia intressejä että yhteyksiä Neuvostoliittoon. Hän oli myös ollut naimisissa sosialidemokraattisen puolueen kansanedustajan Sulo Wuolijoen kanssa. Suomalaisessa 1930-luvun yhteiskunnassa, jossa vallitseva kulttuurinen ja poliittinen ilmapiiri olivat varsin oikeistolaisia, Wuolijoen radikaaleja ajatuksia ja vasemmistosympatioita ei aina katsottu hyvällä. Hänen näytelmänsä saivat varsinkin oikeistolaisilta tahoilta osakseen kovaa kritiikkiä ja herättivät kysymyksiä kulttuurin moraalisista arvoista, mutta toisaalta ne saavuttivat suuren suosion niin teatterien lavoilla kuin elokuvayhtiöiden valkokankaille tuottamina versioina. Näytelmäkirjailijan todellinen henkilöllisyys ei poliittisesta varovaisuudesta huolimatta pysynyt pitkään salaisuutena: jo pari vuotta ennen Eteenpäin elämään – elokuvan ilmestymistä alkoi olla selvää, että yleisö tiesi Wuolijoen olevan Tervapää-nimen taustalla. Justiina-näytelmä oli kuitenkin julkaistu Juhani Tervapään nimissä, joten Tervapää myös mainittiin elokuvan alkuteksteissä muiden tekijätietojen ohella.

          Hella Wuolijoki käsitteli usein näytelmissään vahvoja, itsemääräämisoikeutensa puolesta kamppailevia naisia sekä yhteiskunnallisia kysymyksiä kärjistyneiden luokkaristiriitojen muodossa. Justiina-näytelmään perehtymättömänäkin on helppo todeta, ettei Eteenpäin elämään tee tässä suhteessa poikkeusta. Elokuvassa senaattorin veljenpoika Robert Harmaalahti (Tauno Palo) ajautuu suhteeseen setänsä taloudessa työskentelevän kotiapulaisen, Justiinan (Regina Linnanheimo), kanssa. Robert muuttaa kesän jälkeen Helsinkiin luodakseen poliittista uraa, mutta Justiina huomaa olevansa raskaana ja joutuu häpeillen jättämään senaattorin talouden vailla tietoa omasta ja syntymättömän lapsensa kohtalosta. Kielletty suhde Robertin ja Justiinan välillä ei ole kuitenkaan jäänyt talon väeltä huomaamatta: kiusallisen salaisuuden paljastumista pelkäävä senaattorin rouva lupaa, että Justiina saa palata taloon vastasyntyneen poikansa kanssa, kunhan vannoo koskaan olla mainitsematta mitään lapsen isästä. Justiinan elämä senaattorin perheen uskollisena palvelijattarena jatkuu ennallaan ja hänen pojastaan Olavista varttuu opinhaluinen nuorukainen, joka työskentelee Harmaalahden kartanossa puutarhurina. Robert sitä vastoin on vuosien saatossa päässyt kansanedustajaksi, menestynyt virassaan ja perustanut perheen oopperalaulajatar Hildan (Emmi Jurkka) kanssa. Hilda on hilpeä ja varsin yliampuva karikatyyri säätyläisrouvasta, jonka päivät täyttyvät seurapiirielämän huveista, alati vaihtuvista kavaljeereista ja vaurauden tuomista nautinnoista. Hella Wuolijoella oli tapana pilkata rajustikin sivistyneistöä ja hän teki sen kuvaamalla eritoten säätyläisnaisia tyhjäpäisinä, rahanahneina kanoina, jotka käyttivät varakkaita miehiään häikäilemättömästi hyväkseen. Emmi Jurkka on roolissaan loistava: kylmä, kova, laskelmoiva, säkenöivä ja temperamenttinen nainen, jonka teräviä kommentteja säestävät koppavat naurunpurskahdukset. Hilda on käynyt tuhlailevalla elämäntyylillään rasitteeksi myös Robertille, joka on lisäksi jo vuosien ajan saanut seurata vierestä vaimonsa syrjähyppyjä.

          Rauhallinen maalaiselämä Harmaalahdessa mullistuu, kun vanha senaattori juuri ennen kuolemaansa päättää testata kartanon veljenpojalleen Robertille, joka vaimonsa Hildan ja tyttärensä Riikan kanssa pian muuttaakin tilalle. Kaupunkilaiselämään ja seurapiireihin tottunut Hilda suhtautuu senaattorin lesken palvelijattarena edelleen työskentelevään Justiinaan huvittuneen ylimielisesti, eikä Robertkaan aivan äkkipäätä tunnista vanhaa rakastettuaan. Totuus paljastuu kuitenkin varsin pian Robertille, joka saa tavata aikuiseksi kasvaneen poikansa. Robert lupaa kustantaa Olavin koulutuksen ja antaa tämän jäädä Harmaalahteen, mutta isäksi Olavi ei Robertia saa kutsua muuten kuin heidän ollessaan kahden kesken. Avioton poika on edelleen häpeällinen asia, josta ei sovi julkisesti puhua – salaisuutta yritetään jälleen säilyttää rahan voimalla.

          Luokkaristiriidat kärjistyvät Robertin perheen muutettua Harmaalahteen. Justiina tahtoisi hakeutua tehdastyöhön ja jättää kartanon, sillä Hildasta on tullut Robertin vaimona talon itseoikeutettu valtiatar, eikä talossa ole tilaa kahdelle voimakastahtoiselle naiselle. Kartanon maille pienempään taloon muuttanut senaattorin leski haluaa kuitenkin pitää kiinni uskollisesta kotiapulaisestaan, ja Justiina jää, vaikkakin vastentahtoisesti. Olavin on kuitenkin tehtävä valinta: hänen on lähdettävä seuraamaan joko äitinsä jalanjälkiä ja kasvettava työläiseksi tai ottaa vastaan isänsä varallisuuden suomat mahdollisuudet koulutukseen ja parempaan elämään. Hildan valovoimaisuudesta ja laulusta, kulttuurista ja kaupunkilaisuudesta sokaistunut nuorukainen päätyy jälkimmäiseen, mutta joutuu samalla luopumaan työläisen identiteetistä – ja eräällä tavalla myös äidistään, joka ei enää asu kartanossa. Uudessa vaaleassa pikkutakissaan Olavi mietiskelee haikeasti, ettei voi enää vierailla äitinsä luona nyt kun hänen vanhat nuhjuiset työvaatteensa on lahjoitettu muonamiehille. Kahden hyvin erilaisen maailman yhteensovittaminen tuntuu mahdottomalta niin kauan kunnes Olavista tulee Harmaalahden perheelle muutakin kuin häpeällinen salaisuus ja ikävä velvollisuus, josta huolehditaan rahallisesti ainoastaan siksi, että näin saadaan helpotettua kolkuttelevaa omaatuntoa. Justiinan ja Robertin kahdenkeskisessä keskustelussa kylmäkiskoinen ja katkeroitunut kotiapulainen halveksuu miestä, joka janosi vain ruumiillisia nautintoja piittaamatta ollenkaan lemmenyön mukanaan tuomasta vastuusta. Robert alkaa vihdoin osoittaa katumusta, ei ainoastaan suojellakseen perheensä kunniaa, vaan ymmärtämällä sekä Justiinaa että poikaa kohtaan tekemänsä vääryyden.

            Elokuvan loppuratkaisu on vähintäänkin yllättävä. Katala Hilda viettelee hyväuskoisen Olavin, joka ei voi vastustaa laulajattaren vetovoimaa, vaan suutelee tätä juuri kun Riikka sattumalta saapuu huoneeseen – ja tietenkin näkee kaiken. Katuva Olavi yrittää epätoivoisesti päättää päivänsä hyppäämällä veteen jyrkältä kalliolta, mutta jää henkiin. Hildan taru sen sijaan alkaa olla lopussa, sillä ilkeän vaimonsa juonitteluihin läpeensä kyllästynyt Robert haluaa naisesta lopullisesti eroon ja antaa tälle lähtöpassit Harmaalahdesta. Robert päätyy moraalisesti kunnialliseen ratkaisuun tunnustamalla Olavin pojakseen ja ottamalla kumppanikseen todellisen rakkautensa, Justiinan.

          Hella Wuolijoen tekstit kokivat monenlaisia muutoksia sensuurin hampaissa, ja useimmiten nämä muutokset koskivat poliittisen sisällön karsimista varsinkin näytelmien pohjilta tehdyissä elokuvaversioissa. Justiina-näytelmää tuntematta on mahdotonta sanoa, miten hyvin Wuolijoen sanoma toteutui Eteenpäin elämää – elokuvassa, mutta on selvää, ettei näytelmätekstiä ainakaan sellaisenaan ole siirretty valkokankaalle. Kaikkia romaaneihin ja näytelmiin perustuvia elokuvia muutettiin ainakin jonkin verran, varsinkin jos kyse oli poliittisesti värittyneestä materiaalista, oli kyse sitten oikeistolaisuudesta tai vasemmistolaisuudesta. Taustalla vaikuttivat tietenkin myös ohjaajien henkilökohtaiset intressit sekä elokuvayhtiön linja, joka varsinkin Suomen Filmiteollisuudella oli konservatiivinen ja kansallismielinen.  Eteenpäin elämään saa elokuvana välillä varsin saippuaoopperamaisia piirteitä, eikä näytelmäkään kuulunut Wuolijoen menestyksekkäimpiin. Tästä huolimatta elokuvan päättyminen ratkaisuun, jossa säätyläisrouva menettää asemansa ja palvelijatar kohoaa yhteiskunnallisessa statuksessaan varakkaan miehen vaimoksi, on harvinaista nimenomaan valkokankaalla – Wuolijoen teksteissä sen sijaan luokkarajojen koettelu ja rikkominen oli tyypillisempää. Keskeisinä teemoina esiintyvien vahvojen naisten ja luokkaristiriitojen ohella olen huomannut, että Wuolijoki rinnastaa usein vanhaa ja uutta yhteiskuntaa parodioimalla säätyläisiä modernien yksilöiden vastapainona. Eteenpäin elämään – elokuvan alussa eletään vielä autonomian aikaa: vanha senaattori vaimoineen ovat sääty-yhteiskunnan kasvatteja, joille perheen maine ja kunnia sekä staattisina pysyvät luokkarajat ovat kaikki kaikessa. Varakkaiden perheiden miesten ja poikien syrjähypyt palvelijattarien kanssa olivat tavanomaisia ja hyvin tiedettyjä, mutta samalla häpeällisiä, julkisia salaisuuksia. Harmaalahden kartanon väki ei tee tässä poikkeusta: vastuusta ja häpeällisen totuuden julkitulemisen pelosta koetetaan pyristellä irti rahan voimalla. Olavin jo hieman vartuttua senaattori muistuttaa kotiapulaiselle, että: ”Justiinan lapsi kasvatetaan työläiseksi, Justiinan säätyyn.” Ero herran ja työläisen välillä on kuvattu korostetun voimakkaasti. Justiina ja lapsi ovat senaattorin silmissä aina toisarvoisia suhteessa herrasväkeen, eivätkä he koskaan voi nousta samalle tasolle, sillä syntyperä oli määritellyt heidän elämänkulkunsa noudattamaan kaavaa, jossa työläinen oli työläinen syntymästä kuolemaan asti.

          Yllättäen modernin ja kriittisen yksilön rooliin kohoaa Tauno Palon esittämä Robert Harmaalahti, joka vuosien kuluttua on valmis taipumaan ja luopumaan totutuista tavoista ja vanhoista arvoista taatakseen pojalleen hyvän elämän – ja mikä tärkeintä – suoda tälle laillisen perimysoikeuden. Tässä vaiheessa elokuvaa eletään jo näytelmän ja elokuvan valmistumisajankohdan nykyaikaa, 1930-lukua, jota pidetään monessa mielessä ja vallinneesta arvokonservatismista huolimatta eräänlaisena modernin ajan rajapyykkinä. Vaikka elokuvan säätyläiset kuvataan Wuolijoelle tyypilliseen tapaan naurettavina, henkilöhahmot eivät ole mustavalkoisesti hyviä tai pahoja yhteiskunnalliseen asemaansa perustuen. Muutos on mahdollista puolin ja toisin, mutta ajattelutapojen muutos vaatii (modernilta) yksilöltä kykyä ajatella kriittisesti, kyseenalaistaa vanhoja arvoja ja kehittää itseään. Elokuvan ote ei ole luokkavihaa lietsova, sillä kansallisissa elokuvassa se ei olisi ollut mahdollistakaan, vaan sovitteleva ja kompromisseja hakeva. Lopulta paha saa palkkansa ja oikeus voittaa.