Elokuvahetkiä 2: Onni pyörii (1942)

Toivo Särkkä ohjasi vuonna 1942 Suomen Filmiteollisuudelle elokuvan Onni pyörii, jonka käsikirjoitus on Mika Waltarin käsialaa ja pääosaa tähdittää Tauno Palo. Tarinan innoittajana toimi Matti Jurvan ja Tatu Pekkarisen kuuluisa iskelmäkappale ”Väliaikainen”, jonka pohjalta – mutta osittain laulun sanoituksia muuttaen – Waltari laati käsikirjoituksensa. Tauno Palo esittää orpokodissa asuvaa, rikkaasta ja paremmasta elämästä haaveilevaa nuorukaista Kaukoa, jonka johtajatar päättää lähettää kaupunkiin rouva Emmi Kankkusen (Siiri Angerkoski) liikeapulaiseksi. Jättäessään hyvästejä orpokodille uskollinen ystävätär Ulla antaa Kaukolle muistoksi kirjaillun nenäliinan ja vannoo pitävänsä nuorukaisen ikuisesti mielessään. Kauko on vihdoin saanut tilaisuuden kokeilla siipiään, mutta innokkaan nuoren miehen uusi elämä ei ala lupaavasti, sillä hän on kovin kokematon: pikkupuodin ankaran omistajattaren valvovien silmien alla elävä Kauko ei oikein tiedä, kuinka hänen tulisi asiakkaita palvella. Onnettomien sattumien kautta ja sinisilmäisyytensä vuoksi nuorukainen joutuu lisäksi tappeluun ja sen seurauksena putkaan, josta saapuu seuraavana aamuna työpaikalleen silmä mustana. Salaa juopotteleva kauppias Kankkunen (Yrjö Tuominen) pihistää kassasta viinarahoja, mutta Kaukoon luottamuksensa menettänyt rouva uskoo nuorukaisen olevan syyllinen ja antaa tälle lähtöpassit.

           Kauko ei tunnu olevan syntynyt onnellisten tähtien alla. Hän erehtyy suutelemaan tyttöjä väärässä paikassa ja väärään aikaan, joutuu viettämään yönsä Pelastusarmeijan majassa ja päätyypä vielä rikollisjengin mukaan epäonniselle ryöstökeikalle. Kaukolla on kuitenkin eräs valttikortti: hän osaa laulaa. Erään taiteilijan luona nuorukainen tutustuu mallina poseeraavaan vuorineuvoksetar Heimonheimoon (Hanna Taini), jonka kauneuteen ja eleganssiin hän päätä pahkaa ihastuu. Varakas seurapiirirouva käyttää hyväkseen suhteita järjestääkseen lahjakkaalle nuorukaiselle esiintymistilaisuuden juhlassa, jossa yleisö kyynelehtii liikutuksesta kuullessaan ”Väliaikaisen”. Rakastunut Kauko kokee kuitenkin karvaan pettymyksen, kun rakkaus osoittautuukin yksipuoliseksi, eikä naimisissa oleva vuorineuvoksetar missään tapauksessa olisi valmis jättämään sosiaalista asemaansa ja rikkauksiaan Kaukon tähden. Nuorukainen ymmärtää, että maallinen mammona ja seurapiirielämä, mutta toisaalta myös alamaailman elämä juonitteluineen, edustavat valheellisuutta ja väliaikaisia hetkiä elämässä. Tästä syystä vuorineuvoksettaren muotokuvan paljastustilaisuuteen esiintymään kutsuttu Kauko laulaa ”Sörkän sällin” ja ”Väliaikaisen” uhmakkaana ja juovuksissa, lopen kyllästyneenä seurapiirielämän pinnallisuuteen. Hän muistaa lopulta Ullan antaman nenäliinan ja päättää palata sinne mistä on tullutkin, orpokotiin tyttöään noutamaan. Elokuva päättyy Ullan ja Kaukon häihin kohtaukseen, jossa hääpari ja paikalle saapuneet vieraat esittävät vielä kerran yhteislauluna ”Väliaikaisen.”

          Onni pyörii jää ennen kaikkea mieleen toinen toistaan seuraavien tapahtumien ja kohtausten epämääräisenä sotkuna. Kertomuksessa on juoni, muttei oikein mitään eheää kokonaisuutta, eikä tarina jaksa pitää yllä mielenkiintoa alusta loppuun asti. Elokuvassa nähdään melkoinen kavalkadi suomalaisen elokuvan tutuimpia kasvoja ja suurimpia tähtiä aina Regina Linnanheimosta, Aku Korhosesta, Elsa Rantalaisesta ja Hugo Hytösestä Siiri Angerkoskeen, Tauno Paloon, Hanna Tainiin ja Jalmari Rinteeseen, mutta heidän esittämänsä roolihahmot jäävät suurimmalta osalta melko pinnallisiksi. Elokuvan valmistumishetkellä reilusti yli kolmekymppinen Palo oli ehtinyt tehdä jo monen vuoden ajan aikuisen miehen rooleja ja tuntuu kaikin puolin olevan orpokodissa kasvaneen nuorukaisen osaan aivan liian vanha.  Suomen Kansallisfilmografiaan valikoitujen lehtikritiikkien perusteella myöskään aikalaisyleisö ei oikein lämmennyt elokuvalle: katsojat odottivat jonkinlaista aikuisille suunnattua satuelokuvaa, lennokasta fantasiaa, mutta kokivat saavansa vain naiivin, äitelän ja sekavan tosikertomuksen. Kriitikoiden syyttävät sormet osoittivat Waltarin kehnoksi haukuttua käsikirjoitusta kohti – käsikirjoitusta, jonka sanottiin sortuvan alkeelliseen ja helppoon komiikkaan niin pahasti, ettei se pystynyt tyydyttämään edes keskitason katsojan tarpeita. Muutamien kritiikkipoimintojen perusteella kiitosta niitti ainoastaan Tauno Palo, joka nähtiin aivan liian hyvänä näyttelijänä lapselliseen rooliinsa.

          Elokuvakäsikirjoituksen laatiminen iskelmäkappaleeseen pohjautuen ei näytä väkinäisestä lopputuloksesta päätellen olleen ongelmatonta. ”Väliaikaista” ei varta vasten tehty elokuvaa ajatellen, vaan se oli sävelletty, sanoitettu ja levytettykin jo joitakin vuosia aikaisemmin. Sanoituksia kuitenkin muutettiin osittain teemaan sopivaksi, sillä elokuvassa kappaleesta kuullaan virallisen version lisäksi myös erilaisia variaatioita. Onni pyörii valmistui vuonna 1942 Suomen käydessä jatkosotaa. Olen joskus miettinyt, että sota-ajan ilmiöitä ja tapahtumia tulee helposti tarkasteltua pelkästään sodan kautta. Sota on epäilemättä vaikuttanut syvästi ihmisten tekemiin valintoihin ja ratkaisuihin sekä elämään ylipäätään, mutta liian suorien yhtäläisyysmerkkien vetäminen ja yleistysten tekeminen olisi ehkä harhaanjohtavaa. On kuitenkin ilmeistä ja usein tutkimuksissakin todettua, että suomalaisessa suurelle yleisölle suunnatussa elokuvakulttuurissa sota näkyi monella tavalla, vaikkakaan ei suorina representaatioina. Onni pyörii kertoo yksilön kamppailuista onnenpotkuineen ja tappioineen, yrityksestä löytää omaa paikkaansa kovassa maailmassa, mutta tarina ei sinänsä suoraan viittaa oman aikansa yhteiskunnallisiin oloihin – muuten kuin vertauskuvallisesti. ”Sota, köyhyys, nälkä ja ahdistus, se on vain väliaikainen. Pula, sairaus, puute ja kaipaus, sekin on väliaikainen:” Näissä alkuperäisiin sanoituksiin liitetyissä lauseissa välittyy selvästi kuva oman aikansa suomalaisesta elämässä, jossa kaikki edellä mainitut seikat olivat arkipäivää. Siinä missä ilo, onni, rakkaus ja nuoruus katoavat, niin häviävät tuska ja murhekin – väliaikaista kaikki on vaan. Kappaleen on voinut kuvitella saavan vastakaikua aikalaisiltaan ja siten jo aikaisemmin sävelletyn iskelmän uusiokäyttö valkokankaan suosituimman sankarin esittämänä epäilemättä hyödytti myös äänilevyteollisuutta. Ajankohtaisella sanomallaan se on tuonut muistutuksen elämän hauraudesta ja katoavaisuudesta, mutta on toisaalta myös antanut lohtua arjen kamppailuihin – kaikki kurjuus loppuu aikanaan ja koittaa parempi aika.

          Onni pyörii ei ollut kovin suuri yleisömenestys, eikä se yltänyt läheskään SF:n tuottamien Kulkurin valssin ja Kaivopuiston kauniin Reginan katsojalukuihin. Myös minulle katsomiskokemus jäi mieleen sekavana ja hieman kyllästyttävänä, sillä elokuvan henkilöhahmot olivat aivan liian ohuita kannattelemaan heppoista kertomusta. Toisaalta täytyy myöntää, että huomasin pari kertaa elokuvan aikana jopa hieman liikuttuvani – mutta vain ”Väliaikaisen” ansiosta. Sanoma kaiken katoavaisuudesta ja siitä, että elämässä kannattaa tarttua hetkestä kiinni, ei ole riippuvainen ajasta ja paikasta, vaan on yhtälailla totta nykyhetken eläjille kuin menneisyyden ihmisille. Väliaikaista kaikki on vaan.  

Lähteet:

ELONET, Suomen kansallisen audiovisuaalisen arkiston verkkotietokanta

Suomen Kansallisfilmografia 3, 1993.