Hankala naapuri

Minulla oli lapsena satukirja nimeltä ”Hankala naapuri”. Kirja kertoi eläimistä – pupuista, oravista vai hiiristä, en enää oikein muista, mutta sellaisista pyöreäpäisistä pörröisistä olennoista kuitenkin – jotka elelivät tyytyväisinä elämäänsä metsän siimeksessä. Eräänä päivänä tapahtui jotain, joka rikkoi kaikin puolin rauhallisen ja harmonisen elon luonnon helmassa: lähipuun kantoon muutti uusi naapuri, joka osoittautui innokkaaksi torvensoittajaksi! Uusi asukki töräytteli instrumenttiaan innokkaaksi päivin öin, kokonaan välittämättä siitä, kuinka paljon musisointi otti pannuun kaikkia muita.  En muista enää ihan tarkasti millä tavoin metsäneläimet ryhtyivät kapinoimaan ajattelematonta naapuriaan vastaan, mutta sellainen mielikuva minulla on, että jollain lailla naapuri sai maistaa omaa lääkettään. Tarina päättyi sopuisasti: naapuri ymmärsi lopulta, että yhteiselo vaati kompromisseja, eikä kukaan voi elellä täysin toisista piittaamatta ja toimia aivan oman mielensä mukaisesti. Torvea voi soittaa vaikka keskellä yötä siinä tapauksessa, että asuu erakkona autiomaassa, mutta ei silloin, jos haluaa olla osana yhteisöä. Hyviä tapoja ja normeja tulee noudattaa, silloin kaikilla on paljon mukavampaa.

          Pidin lapsena tästä sadusta ja muistan, että sitä luettiin useampaan kertaan. Kirjassa ”hankala naapuri” oli juuri sitä miltä kuulostikin: hieman ikävästi käyttäytyvä tyyppi, joka aiheutti harmia kanssaeläjilleen, mutta joka kuitenkin lopulta ymmärsi tehneensä väärin ja oppi sopeutumaan yhteiseloon niillä ehdoilla, jotka palvelivat kaikkien etuja. Valitettavasti vain sadun kertomus on tullut minulle tutuksi myös todellisessa elämässä ja paljon vaikeammassa muodossa – tilanteessa, jossa ei näy olevan kompromisseja, ratkaisuja, normeja tai hyviä tapoja.

           Minullakin on hankala naapuri, mutta en oikeastaan haluaisi kutsua tuota seinäni takana kalvavaa ruttopaisetta niin lievällä ilmaisutavalla: hän – kuka sitten ikinä onkaan – on todellinen naapuri helvetistä, joka on saanut mielenterveyteni järkkymään kymmeniä, jopa satoja kertoja. Tämä kalju, pelottavan näköinen mieshenkilö, jonka olen kaikkien näiden vuosien aikana kohdannut rappukäytävässä ainoastaan kerran (!), ilahduttaa minua säännöllisesti tekemällä asunnossaan ”remonttia”. Niin, remontin voi mainiosti laittaa sitaatteihin, sillä on aivan päivänselvää, ettei kellään ihmisellä ole järkevää syytä porailla asuntonsa seiniä kuuden ja puolen vuoden ajan. Sama koskee monesti iltayöstä kuuluvaa lautojen sahaamista ja sirkkelin kirskuntaa - sekä tietenkin iki-ihanaa vasarointia, kop kop kop!  Ihme ettei äijä ole jo porannut reikää seinään minun puolelleni, sillä yritystä ei ainakaan tunnu puuttuvan. Olen varmasti miljoona kertaa ihmisten kanssa keskustellessani pohtinut ääneen, että hei, mitäs jos sillä onkin jokin verstas… Sehän selittäisi sen, miksi hommasta ei ikinä tule valmista, miksi poraaminen, sahaaminen ja naputtelu ei koskaan lopu. Mutta ei. Eiväthän puusepät sentään yleensä kiviseinää poraa, vai poraavatko?

           Lähtökohtaisesti tilanne kuulostaa aivan järjettömältä, sillä aina kun sanon, että seinänaapuri on häirinnyt elämääni jo kuuden ja puolen vuoden ajan, ihmiset päivittelevät sitä, ettei moinen tyyppi ei ole vieläkään saanut häätöä. Niin, kyllähän kerrostalossa järjestyssäännöt on! Minä kuulun niihin ihmisiin, jotka eivät koskaan halua valittaa mistään, vaan joiden niskaan saa kaataa roppakaupalla kuraa ilman mitään seurauksia. Odottelin pari vuotta ja uskoin vakaasti, että kyllähän se tuon nyt lopettaa, en minä halua olla se hankala naapuri, joka valittaa. Lopulta mitta tuli täyteen. Otin yhteyttä isännöitsijään ja vuokranantajaan. Pudottelin kiukkuisia lappuja naapurin postiluukkuun. Istuin usein käytävällä itkemässä ja tein gallupia naapureille: ”Häiritseekö teitä tuo poraaminen, joka kaikuu täällä rappukäytävässä ja ihan takapihalle asti?” ”Ei, ei häiritse, me asumme tuolla ylimmässä kerroksessa”, sanoi oloonsa tyytyväiseltä vaikuttanut täti, joka kuitenkin hetken mietittyään lisäsi, että kuuluuhan sieltä alempaa aina välillä poraamista. ”Mutta ei se meitä häiritse”. Ylimmässä kerroksessa pari vuotta sitten asunut opiskelijatyttö tunnusti minulle hississä, että kyllä, tilanne on ollut aika paha, on ollut pakko mennä joka päivä kirjastoon lukemaan, koska meteli rappukäytävässä on ollut korvia huumaava… ”Toivottavasti nyt joku tekisi asialle jotain”, tyttö lisäsi ja jatkoi matkaansa. Jäin pöllähtäneenä seisomaan paikalleni. Niin hyvältä kuin se minusta tuntuikin, että joku toinenkin minun lisäkseni koki kärsivänsä jatkuvasta poraamisesta, ”toivottavasti nyt joku tekisi asialle jotain” –asenne jätti minut jälleen kerran yksin asiani kanssa. Kasikerroksen asukkaat eivät kuule samaa kuin neljännessä kerroksessa asuvat, sehän on aivan selvää, mutta en silti voi ymmärtää, miksi kukaan muu ei halunnut tarttua ongelmaan. Ongelma oli olemassa, mutta koska isännöitsijän mukaan kukaan muu minun lisäkseni ei ollut valittanut, eikä taloyhtiössä tiettävästi ollut remontteja meneillään, asia jäi niille sijoilleen. Ketään ei kiinnostanut, ei juuri seuraavaakaan isännöitsijää.

          Ilmeisesti minä olen ainoa, joka itkee rappukäytävässä, ja ainoa, joka on valmis vahingoittamaan jopa fyysisesti itseään, jotta kestäisi helvetilliseksi äityneen tilanteen. Minä olen täysin naapurini armoilla. Hyvinä hetkinä saattaa mennä useampikin päivä, että on hiljaista, mutta koskaan ei voi tietää etukäteen: siksi olen varustautunut kuulosuojaimilla lähes aina kun olen kotona. On sanomattakin selvää, että kuulosuojaimet estävät musiikin kuuntelun ja television katsomisen, ja että niiden kanssa nukkuminen on äärimmäisen epämukavaa, mutta minkäs teet. Eiväthän ne poraamisen ääniä minnekään vie, mutta tuovat ehkä hieman lohtua ja turvaa arkielämään – ja samalla kahlitsevat minut tähän järjettömään helvettiini, jossa naapurilla on täysi valta päättää miten minä elän omassa kodissani.

          Miksi minä en sitten ota tilannetta omiin käsiini, astu rappukäytävään ja soita rohkeasti naapurini ovikelloa? Miksi en kertoisi naapurilleni, ettei tuollainen mellastaminen ole todellakaan hyvien tapojen ja järjestyssääntöjen mukaista taloyhtiössä, jossa asuu hänen lisäkseen muitakin ihmisiä? Torvensoittaja käsitti lopulta virheensä. Alkaisikohan minunkin naapurini katua tekosiaan? Luulen kuitenkin, että satukirjan idealistinen ja onnellinen loppu ei toteutuisi omalla kohdallani. En tee asialle enää mitään, koska en uskalla. Pelkään. Ehkä ovikellon soittaminen jäisi elämäni viimeiseksi teoksi. Kuka tietää, jos vaikka naapurini omistaisi kaikkien muiden hienojen työkalujensa lisäksi myös moottorisahan, jolla se tekisi minusta selvää jälkeä.

          Minulle on jo aikoja sitten valjennut, ettei armas naapurini todellakaan ole kotiaan ehostava remonttireiska eikä liioin puuseppäkään. Joitakin vuosia sitten tyyppi keksi antaa radionsa soida täysillä kolme vuorokautta putkeen – kyllä, kolme vuorokautta. Joskus olen iltayöstä kuullut seinän takaa naurunremakkaa ja ajatellut naapurini pitävän hauskaa ystäviensä kanssa – kunnes lopulta olen tajunnut, että sairaaksi hirnunnaksi yltynyt huutonauru on kantautunut vain ja ainoastaan yhden henkilön kurkusta. Näinä harvoina hetkinä olen tuntenut jopa ripauksen sääliä naapuriani kohtaan. Seinän takana asuu hyvin sairas mies – mutta toisaalta myös katala kiusaaja.

          Usein tuntuu siltä, että elämässä asiat tapahtuvat itsestä riippumattomista syistä. Elämäntilanteet ja asiat muuttuvat, vaikka usein niistä haluaisi pitää kiinni kynsin hampain – onhan muutos aina jollain lailla pelottavaa. Mutta yksi asia ei muutu: elämäni porahelvetissä. Kukaan ei pysty käsittämään tilanteen vakavuutta, eikä toisaalta sitä, miksi olen edelleen – vuodesta toiseen – samassa tilanteessa. En usko, että minua otetaan enää vakavasti, joten olen vain hiljaa ja siedän. Tai sitten pakenen. Kotini on aivan kuin unelma: kaunis ja viihtyisä, tyyliltään juuri minunlaiseni, sijainti on loistava ja vuokrakin kukkarolle sopiva. Henkisesti maksan kuitenkin niin suurta vuokraa, ettei sitä voi edes rahassa mitata.