Elokuvahetkiä 5: SF-paraati (1939)

Viime viikolla Anttilan levyosastolla käydessäni ostoskoriini tarttui kolmen DVD:n kokoelma ohjaaja Yrjö Nortan elokuvia. Suomalaisista vanhoista elokuvaohjaajista Nortan nimi on jäänyt minulle varsin vieraaksi, vaikka jo pikainen vilkaisu Elonetin tekijätietoihin paljastaa, että kyseessä on ollut paitsi varsin tuottelias ohjaaja, myös muuten monipuolinen osaaja suomalaisen elokuvan saralla. Turkulaisen Lahyn-elokuvayhtiön jo 1920-luvulla perustanut Norta edesauttoi erityisesti kotimaisen äänielokuvan syntyä ja kehittymistä. DVD-kokoelma pitää sisällään kolme 1940-luvulla valmistunutta elokuvaa: Keittiökavaljeerit (1948, Fenno-Filmi Oy), Jos oisi valtaa (1941, Suomen Filmiteollisuus Oy) ja SF-paraati (1940, Suomen Filmiteollisuus Oy). Päädyin ostamaan kokoelman viimeksi mainitun elokuvan vuoksi, sillä en ollut koskaan aikaisemmin nähnyt SF-paraatia, mutta tiesin sen olevan suomalaisen elokuvan klassikko – eikä vähiten elokuvaa tähdittävän näyttelijäparin, Tauno Palon ja Ansa Ikosen vuoksi.

          Tauno Palo ja Ansa Ikonen olivat esiintyneet ensimmäisen kerran yhdessä Valentin Vaalan Suomi-Filmille vuonna 1935 ohjaamassa romanttisessa komediassa Kaikki rakastavat.  Palosta ja Ikosesta tuli eittämättä kotimaisen elokuvan kuuluisin parivaljakko, jonka yhteistyö jatkui vielä vuosia (ja vuosikymmeniä) senkin jälkeen, kun side Suomi-Filmiin oli katkennut. Suomen Filmiteollisuuden eli SF:n leipiin kumpainenkin oli siirtynyt vuosikymmenen lopulla, ja myös uusi tuotantoyhtiö ryhtyi tehokkaasti hyödyntämään kuuluisien näyttelijöidensä valovoimaa. SF-paraati kuvattiin Helsingissä kesällä 1939, mutta talvisodan syttymisen vuoksi se sai ensi-iltansa vasta seuraavan vuoden toukokuussa. Elokuva on miljöökuvauksensa ansiosta myös nostalginen ja haikea dokumentti kaupungista sellaisena kuin monet sen halusivat muistaa – aurinkoisena, modernina, tulevaisuudenuskoisena ja eloisana – mutta jollainen se ei enää pitkään aikaan sodan tuhojen jälkeen voinut olla.

          SF-paraatia voisi luonnehtia yksinkertaisesti musiikkipainotteiseksi viihde-elokuvaksi. Se nojautui oman tuotantoyhtiön näyttelijöiden vetovoimaan nimeämällä roolihenkilöt mahdollisimman paljon vastaamaan heitä esittävien näyttelijöiden oikeita nimiä. Musikaalinen taksikuski Tanu Paalu (Palo) ihastuu Helsingin kaupungin turistioppaaseen Ansa Koskeliin (Ikonen), mikä herättää mustasukkaisia tunteita niin ikään kaunottaren perään haikailevassa opaskollegassa, Jopi Rinteessä (Joel Rinne). Ei mene aikaakaan, kun Ansa-neito saa työstään potkut ja vieläpä varsin vähäpätöisestä syystä: hänen epäillään varastaneen erään turistibussissa istuneen rouvan rannekorun, vaikka onkin oikeasti löytänyt maahan pudonneen korun kadulta. Jopi on tietoinen Ansan syyttömyydestä, mutta ei mustasukkaisuutensa vuoksi puolusta tätä esimiehen edessä. Ansan ei auta muuta kuin lähteä etsimään uutta työpaikkaa, ja uusi pesti löytyykin tuota pikaa makeisia, tupakkaa ja mehua myyvästä elintarvikekioskista. Kioskilla Ansa kohtaa sattumalta uudelleen Tanun, jolla on myös ollut epäonnea työrintamalla: sen lisäksi että keikkamuusikon ura ravintolassa on päättynyt potkuihin, miehen taksi on asetettu ajokieltoon. Tanu ei kuitenkaan unohda musiikkia, vaan alkaa kehitellä päässään uutta sävelmää, johon Ansa laatii sanat – näin syntyy Nuoruuden sävel, iloinen ja kepeä iskelmäkappale, joka iskeytyy kansan sydämiin parin päästessä esittämään laulun radioon. Kappaleesta tulee niin suosittu, että pari palkataan esittämään sitä asiakaspulasta kärsivään ravintola Sensationiin. Epävireinen esitys on kuitenkin fiasko, joka johtaa – jälleen kerran – potkuihin. Monista epäonnisista käänteistä huolimatta sekä Ansa että Tanu saavat omat turistioppaan ja taksikuskin työpaikkansa takaisin, mutta Sensation on jälleen menettänyt asiakkaita musikaalisen tähtiparin lähtemisen jälkeen. Ravintolan johtajat Suoni (Antero Suonio) ja Anger (Kaarlo Angerkoski) lähtevät etsimään paria ympäri Helsinkiä – lopulta siinä onnistuen. Elokuva huipentuu musikaaliseen loppukohtaukseen ravintolan esiintymislavalla, jossa Ansa ja Tanu esittävät uudelleen Nuoruuden sävelen, tällä kertaa harmonisesti ja sopusoinnussa.

          SF-paraati on kepeä ja hyväntuulinen elokuva, jonka juoni on varsin ohut ja osin ontuva – tosin tämä lienee ollut tarkoituskin. Elokuvalla oli useampikin työnimi, kuten Laulu tulee kaupunkiin, Laulava Helsinki, SF-Revyy ja Lauluvillitys, jotka hyvin valottavat filmin tavoittelevan hilpeää musiikillista ilottelua, ei mitään sen ”syvällisempää”. Kansainvälisestikin katsoen aikakausi oli musikaaleille tai musiikkipainotteisille elokuville otollinen; olihan 1930-luku äänielokuvan ensimmäinen kokonainen vuosikymmen. Uuden tekniikan ansiosta elokuvallinen ilmaisu muutti muotoaan paitsi näyttelijöiden verbaalisen työn osalta, myös laajemmin äänimaailman hyödyntämisen kautta, mikä näkyi eritoten Hollywood-musikaalien laajamittaisena tuotantona ja suurena suosiona. Musiikin ja elokuvan yhdistäminen edisti myös äänilevyjen myyntiä niin ulkomailla kuin Suomessakin. SF-paraatin tunnuskappaleet Nuoruuden sävel ja Potkut sain ovat molemmat aikansa huippusuositun säveltäjän ja muusikon Georg Malmstenin käsialaa, ja laulut henkilöityivät valkokankaalla romanttisista rooleista tunnetussa Ikonen-Palo –parivaljakossa. Palo ja Ikonen lauloivat myös monissa muissa elokuvarooleissaan, sillä Ikonen oli alkuperäiseltä ammatiltaan musiikinopettaja, ja Palo teki näyttelijäntyönsä ohella merkittävän uran levyttävänä artistina.

          SF-paraati vaikutti mielestäni paikoin varsin naiivilta, myötähäpeän tunteita aiheuttavalta elokuvalta, jonka juoni oli liiankin ennalta-arvattava. En silti haluaisi leimata elokuvaa huonoksi, saati sitten ei-mielenkiintoiseksi. Suomalainen aikalaisyleisö 1930-luvulla ei vielä eritellyt erilaisia elokuvia tietyn genrejaon mukaan, mutta elokuvat luokiteltiin silti karkeasti kolmeen ryhmään: historiallisia tapahtumia kuvaaviin prestiisielokuviin, yhteiskunnallisia teemoja käsitteleviin niin kutsuttuihin ongelmaelokuviin sekä kolmantena komedioihin ja farsseihin. Historiallisia elokuvia arvostettiin yleensä eniten, sillä ne koettiin kansallisesti merkittävinä, kun taas komedioita ja farsseja pidettiin usein kevyenä, halpana viihteenä (ks. Laine, 1999). Huomaan omassa näkökulmassani osittain samoja piirteitä, sillä lähtökohtaisesti pidän mielenkiintoisina yhteiskunnallisesti kantaaottavia elokuvia, joissa usein tuntuu olevan enemmän ”sisältöä” kuin komedioissa. Tämä ei silti tietenkään merkitse sitä, etteivätkö komediatkin voisi olla merkitysrakenteiltaan monimutkaisia, saati sitten sitä, että ne olisivat jotenkin ”huonompaa” kulttuuria kuin ns. vakavammat elokuvat.  Pyrin ajattelemaan, että jokaisella elokuvalla on kulttuurinen itseisarvo, ja että jokainen elokuva voi olla tutkittavana aiheena mielenkiintoinen – riippumatta siitä, pitääkö itse kyseisestä elokuvasta. Mieltymykseni tietynlaisiin elokuviin ei myöskään tarkoita sitä, ettenkö olisi nähnyt monia hyviä komedioita ja musikaaleja (jälkimmäisistä pidän paljonkin), mutta tällaisessa vapaamuotoisessa kirjoituksessa voin sanoa, ettei SF-paraati vastannut odotuksiani hyvästä viihteestä.

          Aikalaisyleisö sen sijaan otti optimistisen ja elämäniloisen elokuvan vastaan suhteellisen myönteisesti, vaikka juuri päättynyt talvisota varmasti vaikuttikin vastaanottoon. SF-paraati filmattiin ennen sotaa, ja sen päällisin puolin keveää ilmapiiriä varjostaa poliittisesti kiristyvä tilanne: alussa nähdään välähdys Helsingin kaduilla marssivista sotilaista ja saloissa liehuvista hakaristilipuista, sekä seurataan ylioppilaiden varainkeruuta armeijan hyväksi. Ansa Koskeli esittelee Helsingin turistioppaana pääkaupungin kauniit ja monumentaaliset kasvot paitsi elokuvan saksalaisturisteille, myös koko Suomen kansalle valkokankaan välityksellä. Olympiastadionin torni – funktionalistinen ylpeydenaihe – siintää hohtavan valkoisena vasten kirkasta taivasta ennakoiden tulevia arvokisoja, jotka kuitenkin toteutuivat vasta yli vuosikymmen myöhemmin. Katsojat johdatellaan tietenkin myös parlamentin kotiin Arkadianmäelle, katselemaan kerrostalon ikkunasta Ansa Koskelin silmin urbaania maisemaa yli helsinkiläisten kattojen ja osallistumaan kaupunkilaiseen, huvittelevaan elämäntapaan ravintolaorkesterin soittaessa jazz-musiikkia.  SF-paraatia voi siten luonnehtia paitsi romanttiseksi musiikkielokuvaksi, myös kokoillan matkailumainokseksi – se on tärkein syy siihen, miksi kaikesta huolimatta voisin joskus katsoa elokuvan uudelleenkin.

 

Lähteet:

ELONET

Laine, Kimmo:”Pääosassa Suomen kansa.” Suomi-Filmi ja Suomen Filmiteollisuus kansallisen elokuvan rakentajina 1933–1939. Suomalaisen Kirjallisuuden Seura 1999.

Vaalea kasvissosekeitto ja porkkanaleivokset

Syksyllä kotimaiset juurekset ovat parhaimmillaan. Tein tänään päivälliseksi kasvissosekeittoa sekä jälkiruoaksi porkkanaleivoksia, joihin löysin ohjeen viime viikolla ostamastani syntymäpäiväkortista. ”Nipsun porkkanamuffinsit” kuulostivat hauskalta, vaikka minua on aina jokseenkin epäilyttänyt ajatus porkkanasta makeassa leivoksessa, eivätkä muffinssit ylipäätään ole suosikkileivonnaisiani. Kortin ohje vaikutti kuitenkin niin kivalta ja yksinkertaiselta, että päätin kokeilla.

Porkkanamuffinssit

2 kananmunaa

2 dl sokeria

2 dl vehnäjauhoja

2 tl leivinjauhetta

1 tl kanelia

1 tl vaniljasokeria

1 dl öljyä (tai esimerkiksi juoksevaa margariinia)

3 dl raakaa porkkanaa raastettuna

 

Vatkaa munat ja sokeri vaahdoksi. Sekoita kuivat aineet keskenään ja lisää vaahtoon varovasti käännellen. Lisää joukkoon myös öljy ja porkkanaraaste. Kaada taikina vuokiin (noin puoleen väliin). Paista 175 asteessa n. 20 minuuttia.

Tuorejuustokuorrutus

60 g pehmeää voita

5 dl tomusokeria

1 tl vaniljasokeria

1 rkl sitruunamehua

100 g maustamatonta tuorejuustoa

 Sekoita ainekset keskenään. Koristele levittämällä tai pursottamalla kuorrutus jäähtyneiden muffinsien päälle.

 Ennakkoluuloni porkkanaraasteen ja makean taikinan yhdistelmää kohtaan hälvenivät heti, kun olin maistanut valmista seosta – ihan kuin piparkakkutaikinaa! Tai ehkei sentään aivan, mutta maku oli karamellimaisen mausteinen, todella herkullinen. Hyvältä maistuivat myös valmiit leivokset tuorejuustokuorrutuksen ja nonparellien kera. Mutta entäs sitten ulkonäkö? Nykyään on suosittua leipoa amerikkalaistyylisiä, kuohkean koristeellisia ja muhkeita cupcake-leivoksia. Tavallisista muffinsseista ne poikkeavat kai eniten siinä, että ne ovat runsaasti erilaisilla kuorrutteilla päällystettyjä. Omista porkkaleivoksistani tuli litteän lässähtäneitä aivan kuten kaikista aikaisemminkin tekemistäni muffinsseista. Sokerinen tuorejuustokuorrute oli tarkoitus pursottaa kauniiksi kiehkuroiksi leivosten päälle, mutta seos oli hurjasta sokerimäärästä huolimatta niin löysää, että se valui yli muottien. Metalliset tai silikoniset muffinssivuoat pitäisivät varmasti leivokset kasassa paremmin kuin paperiset kupit, joissa taikina pääsee leviämään, mutta en tiedä, tulisiko niistä silloinkaan kovin kuohkeita. Luulen kuitenkin, että ohjetta voisi hyvin soveltaa myös pellillä tai uunivuoassa leivottaviksi porkkanaruuduiksi – silloinhan lässähtäminen ei olisi edes mikään ongelma, kun valmiin leivoksen voisi jäähdyttämisen jälkeen leikata suoraan annospaloiksi. Ulkonäöstä huolimatta muffinssit maistuivat herkullisilta, vaikkakin hyvin makeilta.

          Niin, entäs sitten itse pääruoka, vaalea kasvissosekeitto? Kehittelin reseptin joskus alkukesällä, kun innostuin tekemään kukkakaaliruokia. Keitto on mielestäni oikein herkullinen ja siinäkin mielessä kätevä, että ylimääräiseksi jäänyt ruoka on helppo säilöä annospurkkeihin pakastimeen niiden päivien varalle, kun ei ehdi tai jaksa laittaa ruokaa.

 5 perunaa

1 iso sipuli

½ purjoa

3-4 varsisellerin vartta

½ kukkakaalia

2 valkosipulinkynttä

1 kasvisliemikuutio

1 l vettä

n. 2 tl mustapippuria

n. 1 rkl maustamatonta tuorejuustoa, esim. Valio Viola

Kuullota hienonnettu sipuli öljyssä. Lisää noin litra vettä, kasvisliemikuutio ja pieneksi kuutioidut perunat. Pienennä kukkakaali ja huuhtele siivilässä huolellisesti, jonka jälkeen lisää kaalinpalat perunoiden ja sipulin joukkoon kiehuvaan veteen. Lisää hieman myöhemmin pilkotut sellerinvarret ja purjosilppu sekä viimeiseksi pieneksi murskatut valkosipulinkynnet. Anna kiehua n. 20-30 minuuttia tai niin kauan kunnes perunat ja kukkakaalit tuntuvat kypsiltä. Soseuta keitto sauvasekoittimella, mausta pippurilla ja tuorejuustolla.  Kiehauta vielä liedellä ja anna mausteiden imeytyä hetki ennen tarjoilua.

 

 

Voin myös suositella mausteeksi tilliä, joko kuivattua tai tuoretta. Mutta miksi ihmeessä olen kirjoittanut ohjeeseen 2 teelusikallista pippuria? Se on ihan liikaa. Yksi lusikallinen riittää, jottei pippurisuus peitä liiaksi alleen kasvisten hentoja makuja. Ja estetiikkaa unohtamatta: parhaimmalta kasvissosekeitto maistuu tietenkin Arabian vanhalta, kauniilta kukkalautaselta.

Selleripihvit Waldorfin tapaan

Kauniin lokakuisen sunnuntain kunniaksi päätin tehdä lounaaksi jotain aivan uutta ja ihmeellistä, nimittäin selleripihvejä Waldorfin tapaan. Löysin ohjeen jokin aika sitten uusimmasta Pirkka-lehdestä, ja se vaikutti niin houkuttelevalta ja helpolta, että halusin ehdottomasti kokeilla sitä viikonloppuruoaksi. Ohjeessa minua kiehtoi eritoten uudenlainen tapa tehdä kasvispihvejä, joiden valmistamisessa en ole koskaan ollut kovin taitava. Juuresraasteista tehdyt kasvispihvit ja –pyörykät jäävät minun käsittelyssäni usein joko raaoiksi tai sitten ne kärventyvät kuiviksi, mustuneiksi koppuroiksi, joita ei tee kenenkään mieli syödä. Falafeleja olen muutamaan kertaan valmistanut siten, että lopputulos on ollut onnistunut, mutta tekoprosessi on varsin hidas ja työläs – kikherneitä liotetaan yön yli ja seuraavana päivänä niitä keitellään pari tuntia ennen kuin edes varsinainen ruoanlaitto pääsee alkamaan. Pikaruokana tunnettu falafel ei siis varsinaisesti ole mitään pikaruokaa, mikäli pyörykät aikoo tehdä alusta loppuun asti itse.

          Toistuvat epäonnistumiset kasvispihvien kanssa innostivat siis kokeilemaan jotain ihan uutta. Selleripihvit eroavat muista pihveistä siinä, että juures paistetaan pannulla leivitettyinä viipaleina, eikä mitään aineksia tarvitse silputa tai raastaa. Neljän hengen annokseen tarvitaan noin 700 g selleriviipaleita (puolen sentin paksuisia), jotka pehmennetään ensin keittämällä suolalla maustetussa vedessä parin minuutin ajan. Keittämisen aikana kannattaa ottaa esiin leivitykseen tarvittavan ainekset: toiselle syvälle lautaselle rikotaan yksi kananmuna, ja toiselle sekoitetaan yksi desilitra korppujauhoja, puoli teelusikallista suolaa ja ripaus mustapippuria.

           Kiehautetut ja siivilässä valutetut selleriviipaleet olivat tietysti ensin liian kuumia leivitettäviksi, joten kävin jäähdyttelemässä niitä hetken pihalla syksyisessä ulkoilmassa, ennen kuin ryhdyin valmistelemaan niitä paistamista varten. Täytyy myöntää, että leivittäminen oli minulle täysin vierasta puuhaa, vaikka varmasti monille lihansyöjille onkin itsestäänselvyys, että esimerkiksi pihvit kastellaan ensin kananmunassa ja sen jälkeen pyöritellään korppujauhoissa. Selleriviipaleet olivat sen verran pieniä, että niitä mahtui paistamaan pannulla kerrallaan kuudesta kahdeksaan kappaletta. Juurekset paistuivat kauniin ruskeiksi noin viidessä minuutissa, jonka jälkeen siirsin jo valmiit pihvit lämpimään uuniin odottelemaan perunoiden kysymistä ja toisen pihviannoksen valmistumista.

          Tein selleripihvien kanssa tarjottavaksi ohjeen mukaisesti kermaviilikastiketta, joka sai makunsa saksanpähkinöistä ja omenasta. En ole koskaan ollut suuri pähkinöiden ystävä (saati sitten rusinoiden ja muiden kuivattujen hedelmien), mutta viime aikoina olen alkanut varovaisesti käyttää joitakin pähkinälaatuja esimerkiksi salaateissa. Waldorfin kastike – kuten kermaviilikastikkeet yleensäkin – oli hyvin helppo valmistaa: kermaviilin joukkoon sekoitetaan hyvin pieneksi kuutioitu omena, desilitra murskattuja saksanpähkinöitä, puolikas ruokalusikallinen sitruunamehua sekä ripaus suolaa, mustapippuria ja sokeria.

          Tarjoilin selleripihvit ja kermaviilikastikkeen perunamuusin ja porkkanaraasteen kanssa. Lopputulos oli herkullinen ja raikkaan hedelmäinen, johtuen paitsi kastikkeen omenasta, myös mehevästä porkkanaraasteesta ja sen joukkoon lisäämistäni ananaspaloista. Pihvit olivat oikein rapeita ja maistuvia, ja ilokseni saatoin todeta, että ne olivat myös kypsiä. Sellerin miedosta ominaismausta johtuen luulen kuitenkin, että seuraavalla kerralla lisään korppujauhojen joukkoon hieman enemmän suolaa ja pippuria – tai miksei jotain muitakin mausteita.

 

Joulukortteja syyskuussa

Askartelin äsken tämän vuoden ensimmäisen joulukortin. Tämä saattaa näin keskellä syksyä vaikuttaa ja kuulostaa hieman omituiselta – sadonkorjuukausi on nyt parhaimmillaan, ja vasta viikko sitten keittelin omenahilloa talven varalle. Syksy on kuitenkin aina ollut minulle myös vuodenaika, joka on ikään kuin antanut ”luvan” ryhtyä odottamaan joulua. Pimenevinä iltoina on ihanaa poltella kynttilöitä ja laatia alustavia listoja niistä lahjoista, joita haluaisi ystäville ja läheisille hankkia. Joululahjojen suhteen en varmaankaan koskaan ole ollut ns. mattimyöhäinen, sillä joulun odotukseen minun kohdallani kuuluu sen huolellinen valmistelu. Olen ehkä perinyt ”jouluhenkisyyden” mummiltani, jonka tiesin joskus aloittaneen joululahjojen ostamisen edellisen vuoden tammikuun alennusmyyntien jälkeen. (Tosin toisinaan kävi myös niin, ettei kuukausia aiemmin ostettua lahjoja enää joulun tienoilla mistään löytynytkään – mummi kun oli autuaasti unohtanut sellaisia koskaan ostaneensakaan, eikä muistanut piilottaneensa pusseja ja nyssäköitä kaappien kätköihin) Lahjoja ostettiin lapsuudessani aina runsaasti ja niiden tuli olla laadukkaita, mutta koska ylettömään tuhlailuun ei ollut varaa, alennusmyynnit käytettiin tehokkaasti hyväksi. Samaa periaatetta olen huomannut noudattavani itsekin: nautin suuresti saadessani antaa ihmisille lahjoja, joilla heillä on oikeasti käyttöä, ja jotka eivät (ainakaan omasta mielestäni) ole turhia. Vaikka olenkin melkoisen pihi, ihmisten ilahduttaminen joululahjoilla saa minut höllentämään kukkaron nyörejä mielellään. Ja lisäksi teen paljon lahjoja myös itse – kaikenlaista käsitöistä ja käyttöesineistä kekseihin ja pipareihin.

          Joulukortteja teen itse varsin vaihtelevasti. Joitakin vuosia sitten innostuin maalaamaan kortteja vesi- tai peiteväreillä, mikä tietenkin oli suhteellisen työlästä ja vei paljon aikaa, vaikka lopputuloksena olikin sitten uniikki ”taidekortti”. (Taiteellisuudesta voi toki olla montaa mieltä). Joskus olen ostanut kaikki kortit kaupasta, ihan vain helppouden vuoksi. Tänä vuonna päädyin jonkinlaiseen välimuotoon askartelemalla kortteja valmiina olevista materiaaleista. Valinta on luonnollinen ennen kaikkea siksi, että kirjoituspöytäni laatikot pursuilevat kaikesta sinne kertyneistä tarvikkeista ja aineksista: papereista, nauhoista, tarroista, helmistä, kankaista jne. ”Näillekin voi joskus olla jotain käyttöä” –periaatetta noudattavan ihmisen laatikot, kaapit ja kaikki muukin liikenevä säilytystila on epäilemättä kuin pommin jäljiltä, joten nyt on tullut huutava tarve raivata hieman lisää tilaa. Olen päättänyt, että jos nyt sitten aivan haluamani väristä kartonkia tai akryylimaalia ei itseltäni löydykään, täytyy suunnitelmia soveltaa ja käyttää niitä välineitä, joita minulla on. Aika paljon kaikenlaista löytyykin ihan omasta takaa.

          Askartelusta on tullut hurjan suosittua viimevuosina, eikä sitä ei mielletä enää ainoastaan lasten puuhasteluksi. Yhä useammat aikuiset hakevat vastapainoa kiireiselle elämänrytmille ja kokeilevat luovuuttaan harrastamalla askartelua, mikä näkyy epäilemättä myös kauppojen hyllyillä siten, että nykyään jopa marketeissa ja kirjakaupoissa on myynnissä vaikka mitä askartelutarvikkeita, eikä tarjonta rajoitu enää ainoastaan erikoisliikkeissä. Varmastikin materiaalien runsas kirjo ja niiden helppo saatavuus ovat madaltaneet ihmisten kynnystä ryhtyä kokeilemaan luovuuttaan yhdistämällä erilaisia materiaaleja. Itsetehdyt kortit ovat persoonallisia ja uniikkeja, mutta eivät välttämättä vaadi kovin paljoa aikaa tai ”taiteellista osaamista”, jonka monet kokevat kompastuskivenä.

          Tein itse tämän vuoden ensimmäisen korttini askartelukaupan valmiista kaksiosaisesta korttipohjasta, jonka päälle liimasin tekstisivun vanhasta, kirpputorilta aikanaan ostamastani ruotsinkielisestä naistenlehdestä. Vanhan lehden sivut ovat jo luonnostaan kauniisti ruskistuneet, mutta myös uudempaa paperia voi kätevästi patinoida sivelemällä pintaan vahvaa teetä. Minulla on entuudestaan aika paljon vintage-henkisiä jouluisia kuvia, joista tämänkertaisen joulupukin liimasin paksummalle kartongille maalattuani ensin kartonkiin kullanväriset reunukset akryylimaalilla. Kiinnitin pohjaan vielä pienet pahviset ”korokkeet”, jotta lopputulos kortin pintaan liimattuna näyttäisi kolmiulotteisemmalta. Paljaaksi jääneeseen vasempaan reunaan päätin liimata luonnonvaaleaa pitsiä, joka sointuu väritykseltään kortin ruskehtavan yleisilmeen kanssa. Lopuksi ompelin pitsiin vielä kiinni punaisia helmiä ja liimasin kullanvärisiä tähtitarroja – lähinnä harmonisen väriyhdistelmän vuoksi.

          ”Vain mielikuvitus on rajana” kuulostaa kieltämättä kliseeltä, mutta pitää korttien askartelussakin paikkansa. Ellei kuvia halua esimerkiksi itse maalata tai piirtää, yksinkertaisia korttipohjia voi halutessaan koristella vaikkapa kankaasta, lautasliinoista tai aikakauslehdistä leikatuilla kuvilla. Kanttinauhat, napit, helmet ja muut melkein jokaisen kodista löytyvät pienet ompelutarvikkeet soveltuvat oivallisesti somisteeksi. Materiaaleihin ei myöskään tarvitse välttämättä käyttää paljon rahaa – kukapa esimerkiksi estää liimaamasta siniselle kartongille lumitähtiä, jotka on leikattu valkoisella peitevärillä maalatusta sanomalehtipaperista?

         

           Tulen varmasti muissakin korteissani hyödyntämään ennen muuta pitsiä, helmiä, vanhoja sanomalehtiä ja vintage-kuvia, jotka ehkä vastaavat eniten ”omaa tyyliäni”. Toisaalta minua kiinnostaisi kokeilla myös jotain itselleni uutta, esimerkiksi sanomalehtien hyödyntämistä kollaasitekniikassa. Onneksi jouluun on vielä aikaa.

Kapiokirstun uusi elämä?

Vanhempieni autotalliin ilmestyi viikko sitten vanha kapiokirstu. Muistan kirstun lapsuudestani, jolloin sitä säilytettiin isovanhempieni kerrostaloasunnon verkkokellarissa. Puinen laatikko kiinnosti minua jo silloin, mutta koskaan en päässyt kurkistamaan sen sisälle, sillä arkku oli täyteen ahdetun varastokopin nurkassa, mattokasan alle hautautuneena. Verkkokellarista kirstu muutti pari vuotta sitten tädilleni, joka ei kuitenkaan keksinyt mitä tehdä kannesta pahoin kuluneelle laatikolle, joten hän päätti antaa sen eteenpäin. Ja nyt se on sitten autotallissa, jälleen kaikenlaisen enemmän ja vähemmän tarpeellisen tavaran ympäröimänä.

          Eilen koitti vihdoin se jännittävä hetki, jolloin pääsin ensimmäistä kertaa avaamaan puuarkun raskaan kannen. Arkun sisältä tulvahti raskas vanhan puun tuoksu, mutta muutoin laatikko ammotti tyhjyyttään, samoin kuin arkun oikeassa yläkulmassa oleva pienempi kannellinen lokero. Kannen sisäpuolelle lyijykynällä vuosikymmeniä sitten raapustettu nimi osoitti, että kirstu oli kuulunut äitini isoäidille, joka mitä todennäköisimmin oli säilyttänyt laatikossa liinavaatteita – kauniisti kirjailtuja lakanoita ja pyyhkeitä, jotka nuoren vaimon tuli avioiduttuaan tuoda mukanaan uuteen kotiinsa. Pienemmässä lokerossa lienee pidetty huiveja, hiusneuloja, ehkäpä neulatyyny ja muuta pientä tarpeellista tavaraa. Nykyhetken materiaalisessa yltäkylläisyydessä tuntuu hurjalta ajatella, että yhteen laatikkoon – vaikkakin melko suureen sellaiseen – on mahtunut yhden ihmisen lähes koko maallinen omaisuus.

          Olen aikaisemmin nähnyt kapioarkkuja, joista monet ovat olleet varsin koristeellisia kaiverruksineen, kukkakuvioisine maalauksineen ja muine krumeluureineen. Usein kannen sisä- tai ulkopintaan on lisäksi maalattu tai kaiverrettu omistajansa nimikirjaimet ja vuosiluku, jolloin arkku on valmistettu. Äitini isoäidin kirstu on varsin pelkistetty ja koristelematon, eikä siihen ei ole lyijykynämerkintöjen ohella kirjoitettu tai maalattu mitään muuta. Kansi on kiinnitetty puunauloin ja kummassakin päädyssä on kapeat, jo hieman ruostuneet rautaiset kantokahvat, mutta lukko on aikojen saatossa mennyt rikki ja kadonnut jonnekin. Kirstu on aikanaan ollut väriltään ruskea, mutta nyt maali on kauttaaltaan haalistunut ja kannesta kulunut täysin pois. Äitini lapsuudenkodissa kirstua pidettiin ullakolla ja sen sisällä säilytettiin kesäaikaan talvitakkeja. Kannen kuluminen ei liene ihmekään, sillä sen päällä sai kuulemma huoletta istuakin.

 

 

          Tällä hetkellä arkun pohja on vielä hieman likainen, hiekan ja pölyn tahrima, mutta olen ilahtunut huonekalun muuten niin hyvästä kunnosta. Kirstua on aina säilytetty sisätiloissa – vaikkakin viimeiset vuosikymmenet varastossa ja autotalleissa – joten se ei onneksi ole kärsinyt kosteusvaurioista. Rahallinen arvo vanhalla, hyvinkin tavanomaisella talonpoikaiskirstulla ei ole kovin suuri, mutta sitäkin tärkeämpi huonekalu on tunnearvoltaan: se on osa sukuni historiaa ja samalla myös osa minua, yksi harvoista menneisyyden säilyneistä esineistä. Voin kuvitella kirstun olleen mummini lapsuudenkodissa jossain tuvan nurkassa, vaikka en tuosta paikasta juuri mitään tiedäkään. Mummi ei ollut koskaan kovin halukas puhumaan lapsuudestaan, ei vaikka olisin kuinka sinnikkäästi yrittänyt tietoja lypsätä. Koskaan hän ei valittanut köyhyydestä, mutta sen toki ymmärsin, että niukkaa suurperheessä oli ollut. Päivisin sisaruskatras leikki pihalla käpylehmillä ja rikkoutuneiden posliiniastioiden sirpaleilla, öisin nukkui tuvassa siskonpedissä. Minun oli nuorempana vaikeaa ymmärtää, ettei kaikilla sen ajan lapsilla ollut omia kenkiä.

           Toivon että jonain päivänä vanha kapiokirstu pääsee taas arvoiselleen paikalle, sillä autotalliin tai varastoon se ei kuulu. Sitä ennen sen sisäpuoli kaipaa puhdistusta, kansi uutta maalipintaa. Ymmärrän tietenkin, että vanhaa huonekalua entisöidessä tulee muistaa käyttää vanhoja työmenetelmiä ja materiaaleja, eikä siksi öljymaalilla alun perin maalattua pintaa ole syytä ryhtyä tärvelemään millään uudenaikaisilla tököteillä, vaan se täytyy puhdistamisen jälkeen maalata uudelleen öljymaalilla.  Aivan hetken mielijohteesta ei urakkaan siis kannata ryhtyä, mutta toisaalta: mikä kiire tässä edes on? Kapiokirstu on ollut niin monta vuosikymmentä hylättynä varaston kätköihin, että ehkä se voi vielä hetken odottaa – jonain päivänä sillekin koittaa uusi elämä.

Syystuulia

Kuukausi sitten kirjoittamassa blogitekstissäni pohdin elämääni pitkän koulutien päätepisteessä – mitä nyt tekisin, minne suuntaisin, mitä oikein elämältäni haluaisin? Syksy on aina jollain tavalla muutosten ja uusien ratkaisujen aikaa, olipa sitten kyse ihan vain kesätyön vaihtumisesta opiskeluun tai – kuten nyt – epätavallisen joutilaan kesän jälkeisestä kuumeisesta pohdinnasta siitä, mitä tulevaisuudessa oikeasti tahtoisin tehdä.

            Pitkällisen harkinnan jälkeen olen päättänyt palata ensi maanantaina minulle niin tuttuun ja turvalliseen ympäristöön, yliopiston luentosaliin. Työmarkkinatuen turvin voisin toki jäädä kotiinkin pyörittelemään peukaloitani ja tuijottelemaan seiniin, sillä oman alan avoimien työ- ja harjoittelupaikkojen suhteen tilanne on varsin lohduton, mutta olen vakuuttunut siitä, että pidemmän päälle ratkaisu tekisi minulle ainoastaan hallaa. Tukipennosilla ei elele herroiksi, mutta pärjäilee. (En silti valita, sillä tiedän, miltä tuntuu kituutella myös täysin ilman tuloja. Tämänhetkinen tilanne vaikuttaa suorastaan ylelliseltä, sillä vuokranmaksun ja laskujen lisäksi voin ostaa ruokaakin ilman omantunnontuskia.) Joutilaisuus on myös itsessään mukava olotila, mutta pitkittyneenä tekee elämän epämukavaksi, jopa tarpeettomankin tuntuiseksi. Ratkaisuksi olen keksinyt opintojen jatkamisen.

          Tällä hetkellä pidän sormet ristissä ja toivon, ettei millään byrokraattisella taholla ole enää syytä vastustaa aikeitani ryhtyä täydennysopiskelijaksi. Toisin sanoen toivon, että olen onnistunut vakuuttamaan toimeentulostani päättävät virkailijat siitä, että opiskeluni oikeasti tähtäävät ammattiin, josta tulevaisuudessa olisi hyötyä työllistymiseni kannalta. Kuten ehkä arvata saattaa, kyseessä oleva ammatti on historian ja yhteiskuntaopin opettaja, johon ei tietenkään päädytä ainoastaan suorittamalla vuodesta toiseen ja toinen toistaan mielenkiintoisempia historia-aineiden kursseja. Ei, sen lisäksi pitää osata vähän taloustiedettä, oikeustiedettä, sosiaalipolitiikkaa, valtio-oppia ja palasia sieltä sun täältä. Puhumattakaan itse kasvatuksellisesta puolesta, pedagogisista opinnoista ja opetusharjoittelusta. Jo kaiken tämän näkeminen mustana valkoisella hirvittää: olisiko minusta oikeasti tähän? Opettajan opinnot antavat epäilemättä hyviä valmiuksia työelämään, mutta täytyy olla realisti – eivät pedagogiset valmiudetkaan työpaikkaa takaa. Ja olisinko minä äärimmäisenä epävarmana ihmisenä ihan oikeasti valmis ja kykenevä palaamaan pelkäämääni ja inhoamaani koulumaailmaan, tällä kertaa opettajan roolissa? Ei se riitä, että haluaisi tutustuttaa kasvavat nuoret historian kiehtovaan maailmaan innostavien kertomusten ja tehtävien kautta, vaan pitää olla samanaikaisesti myös kasvattaja ja kurinpitäjä, henkisesti äärimmäisen vahva ja voimakas persoona. Ei kuulosta yhtään minulta, ei sitten ollenkaan. Ja entäpä jos en pärjääkään opinnoissani, ja joudun palauttamaan tuet, joilla maksan asuntoni vuokran ja laskuni? Mutta tällä hetkellä kun ilmassa leijuu paljon enemmän kysymyksiä kuin vastauksia, olen valmis katsomaan tätäkin vaihtoehtoa. En voi siinä mitään menettääkään.

            Niin kauan kuin muistan, syksy on merkinnyt elämässäni aina jonkinlaista muutoksen aiheuttamaa kriisiä. Muutoksen ei ole tarvinnut olla suurempi kuin uuden lukuvuoden alkaminen ja totuttautuminen arkirytmiin kesäloman jälkeen, se on silti tuntunut pelottavalta. Muistan että lukion aloittaminen oli erityisen hankalaa: kaikki tuntui suurelta ja sekavalta, ja ensimmäisen kahden viikon ajan tulin joka päivä kotiin kyyneliä nieleskellen. Konkreettisesti muutos ei ollut suuri, sillä lukio sijaitsi vanhaa yläastettani vastapäätä, tien toisella puolella, joten koulumatkakin säilyi aivan samanlaisena. Ja ennen pitkää kaikki lähti sujumaan varsin mallikkaasti: sain uusia ystäviä ja aloin nauttia lukio-opintojen monipuolisuudesta. Astuminen uuteen ja tuntemattomaan oli silti aina varsin kammottavaa, sillä luonteelleni on liiankin ominaista pysyvyyteen ja turvallisuuden tunteeseen takertuminen. Sama pätee epäilemättä myös täydennysopintoihini: vaikka tulevat kurssini tulenkin suorittamaan pääasiassa toisessa tiedekunnassa kuin lähes kaikki perustutkintoni opinnot, tuttu kampusalue, mahdollisuus käyttää yliopiston kirjaston palveluja ja sähköpostiosoitetta entiseen tapaan luovat tietyllä tavalla turvallisuutta, mutta myös yhteisöllisyyden tunnetta. Tämä kuviteltu yhteisöllisyys on täysin riippumaton siitä, tulenko tutustumaan tulevilla kursseilla uusiin ihmisiin (tosin ei minulla olisi mitään sitäkään vastaan, päinvastoin!), se on jotain muuta. Vaikka minulla on ystäviä, kaipaan sen ohella valtavasti kuulumista johonkin työ- tai opiskeluyhteisöön, jonka toimintoihin minulla olisi halutessani mahdollisuus osallistua. Ehkä en siis olekaan niin erakko kuin olen luullutt olevani.
 

 

          Omalla tavallani myös pidän syksystä hyvin paljon. Aika aikaa kutakin, ja ennen pitkää myös kesän täytyy siirtyä syrjään syksyn tieltä. Nautin sadonkorjuukaudesta, jolloin sienet, puolukat ja omenat kypsyvät, ja on tullut aika säilöä kesän viimeiset herkut talven varalle. Syksyllä on ihanaa haistella kirpeän raikasta ilmaa, ihastella ruskan värjäämien puiden väriloistoa, istua sisällä kynttilänvalossa ja kuunnella kuinka sade piiskaa ikkunoita ja peltikattoa. Ja neuloa villasukkia, tietenkin – onhan joululahjojen valmistus syytä aloittaa hyvissä ajoin. Suuntaan tulevan syksyn opintokoitoksia kohti jännittynein ja epävarmoin, mutta myös hyvin uteliain mielin. Ja kaikista uusista koitoksista huolimatta aioin myös nauttia niistä samoista syksyisistä iloista kuin aina ennenkin.

Elokuvahetkiä 4: Sopeutumattomat (The Misfits, 1961)

 Näin alkusyksyn melankolisina päivinä, jolloin ajatukset kääntyvät huolestuneena ja epätietoisina kohti tulevaisuutta, mieleeni on jostain syystä palaillut kerran aikaisemmin näkemäni elokuva Sopeutumattomat (The Misfits) vuodelta 1961. Arthur Millerin käsikirjoitukseen perustuvan elokuvan ohjasi John Huston ja sen nimekkääseen näyttelijäkaartiin kuuluivat päärooleja esittäneet Marilyn Monroe, Clark Gable, Montgomery Clift ja Eli Wallach. United Artists –yhtiön tuottama Sopeutumattomat oli maineikkaan tekijäjoukon ansiosta suuren luokan ja kalliin budjetin elokuva, jonka tekoprosessin taltioimisesta valokuvin vastasivat Magnum Photos –yhtiön ammattilaiskuvaajat. Sopeutumattomat ei kuitenkaan ollut yleisömenestys, vaikka se saikin kriitikoilta kiitosta käsikirjoituksestaan ja roolisuorituksistaan.

          Elokuvan tarina sijoittuu syntyajankohtansa nykyhetkeen, 1960-luvun taitteen Nevadaan. Vastikään eronnut nuori nainen Roslyn (Monroe) tapaa itseään huomattavasti vanhemman cowboyn Gayn (Clark Gable) ja tämän seurana olevan Guidon (Wallach) kapakassa, jonne on tullut ystävänsä Isabellen (Thelma Ritter) kanssa hukuttamaan avioeron aiheuttamaa surua. Nelikko lähtee viettämään iltaa maalle Guidon omistamaan taloon, joka on jäänyt keskeneräiseksi tämän vaimon kuoltua synnytykseen. Liialliseen alkoholinkäyttöön päättynyt ilta on alku Roslynin ja Gayn suhteelle, joka saa sinettinsä parin asettuessa asumaan Guidon puolivalmiiseen taloon kauas kaupungista. Gay ja Roslyn ovat epätavallinen pari: itsenäiseen ja karuun elämään kouliintunut ikääntyvä karjapaimen ja nuori, juuri avioeron kokenut kaunis kapakkalaulajatar ovat lähtöisin aivan eri maailmoista, mutta kokemukset särkyneistä ihmissuhteista ja hajonneista perheistä yhdistävät heitä. Siinä missä rikkonaisen lapsuuden elänyt Roslyn on käynyt läpi suhteita ja avioliiton, mutta ei kokenut rakkautta, lapsistaan vuosikausia erossa ollut Gay kokee epäonnistuneensa perheenisänä.

           Guidon ja Isabellen saapuessa eräänä päivänä Roslynin ja Gayn luokse vierailulle, Gay ehdottaa matkaa erämaahan ottamaan kiinni vuoristossa eläviä villihevosia, mustangeja. Paikallisesta rodeosta he löytävät mukaansa kolmannen miehen, Gayn ystävän Percen (Clift), joka lupaa auttaa Gayta mustangien kanssa vastineeksi tämän maksamasta rodeon pääsymaksusta. Perce lentää rodeossa härän selästä ja saa pahan päävamman, mutta kieltäytyy lähtemästä sairaalaan. Herkkää Roslynia järkyttää rodeoratsastuksen julmuus, mutta hän tahtoo lähteä mukaan erämaahan katsomaan uljaiden villihevosten lassoamista.

            Perce on varaton mies, sillä uuden isäpuolen astuttua kuvioihin hän on menettänyt isänsä testamenttaaman kotitilansa perimysoikeuden. Nuorena leskeksi jäänyt Guido puolestaan on toiminut sodassa pommikoneen lentäjänä ja omistaa edelleen pienen potkurikoneen. Cowboyna hän liitelee koneellaan halki vuoristoista maastoa ja säikyttelee kiväärin kanssa hevosia tarkoituksenaan ajaa ne laaksoon pyydystettäväksi. Näitä kolmea miestä – Gayta, Percea ja Guidoa – yhdistää karjapaimenen ammatti ja siihen liittyvä vapauden kaipuu. Heillä kaikilla on takanaan myös ihmissuhteiden jälkeen jättämiä traumoja, hylkäämisiä, eroja ja kuolemia.

          Roslynin rooli on osittain epätyypillinen Marilyn Monroelle. Hän ei tässä uransa viimeiseksi jääneessä elokuvassa esitä iloista, naiivia ja seksuaalisella olemuksellaan miehiä puoleensavetävää neitosta, jollaisena oli tullut tunnetuksi lähes kaikissa aikaisemmissa filmeissään – ja josta epäilemättä oli myös tullut hänen tavaramerkkinsä. Sopeutumattomissa kaikki miehet näkevät Roslynin viehättävänä ja kauniina naisena, jolle niin Gay, Guido kuin Percekin vannovat rakkauttaan, mutta samalla myös Marilynin muille roolihenkilöille ominaisena seksisymbolina, joka vartalonmyötäiseen mekkoon pukeutuneena on otollinen seksuaalisen häirinnän kohde kapakassa juopotteleville miehille. Roslyn on marilynimaiseen tapaan myös tietyllä tavalla lapsenomainen ja viaton, mutta samalla äärimmäisen melankolinen ja hauras hahmo, jonka elämää leimaavat epätietoisuus, rakkaudettomuus ja irrallisuus. Gay ylistää Roslynin kauneutta, mutta ihmettelee tämän kasvoilta paistavaa surua ja onnettomuutta: ”…you´re the saddest girl I´ve ever met.” Arthur Miller kirjoitti Sopeutumattomien käsikirjoituksen olleessaan naimisissa Marilyn Monroen kanssa, ja epäilemättä kommentoi Roslynin traagisen, elämänsä tarkoitusta pohtivan hahmon kautta vaimonsa mainetta ”väärinymmärrettynä” seksisymbolina – vaikkakin samalla toistaen Marilyniin vankasti liitetyt ominaisuudet, naiiviuden ja haurauden. Näyttelijä itse ei tiettävästi kokenut Roslynin hahmoa omakseen, eikä pitänyt elokuvastakaan. Myös avioliitto Millerin kanssa kariutui Sopeutumattomien kuvausten aikana.

          Elokuvan neljälle päähenkilölle – Roslynille, Gaylle, Percelle ja Guidolle – matka erämaahan on suuria odotuksia herättävä hetki. Vuoristossa laukkaava uljas lauma mustangeja edustaa miehille suurta itsenäisyyttä ja vapautta – vapautta, jonka cowboyt voivat paradoksaalisesti saavuttaa ainoastaan riistämällä vapauden näiltä luontokappaleilta. Miehet tietävät kyllä, että kaukana menneisyydessä ovat ne kultaiset ajat, jolloin ajettiin takaa satapäistä mustangien laumaa, mutta Roslynille totuus ei ole vielä valjennut. Mielikuvissaan uljaita ratsuja näkevä Roslyn järkyttyy Gayn tokaistessa hänelle, että villihevosia enää on tuskin viittätoistakaan, ja niistä loputkin päätyvät ennen pitkää purkitetuksi koiranruoaksi. Herkän Roslynin illuusio rikkoutuu samalla kun Gay joutuu kyynisesti toteamaan, ettei menneiden päivien loistoon – aikaan jolloin vapaat miehet ansaitsivat elantonsa kesyttämällä villejä hevosia – ollut enää paluuta.  Oman elämänsä herruudesta kiinnipitämisessä on silti kysymys perusperiaatteista: vaikka miehet epäröivät, kannattaako muutaman hevosen tähden nähdä vaivaa, itsenäisen ja vapaan miehen tulee vastata tekemästään työstä ainoastaan itselleen. Hevosten varsin julman oloisesta kohtelusta takaa-ajoineen, lassoamisineen ja alistamisineen mielenrauhansa menettänyt Roslyn raivoaa Gaylle ja tarjoutuu lunastamaan itse hevoset, mikäli ne eivät vain päätyisi kovaan kohtaloonsa. Gay loukkaantuu Roslynin pyynnöstä, mutta päätyy lopulta päästämään mustangit vapaaksi, vaikka toiset miehet eivät tekoa voikaan hyväksyä.  Palkkatyötä alati halveksuva Guido huutaa katkerana Gaylle, että hänen puolestaan tämä voi mennä vaikka huoltoasemalle muita palvelemaan.

          Elokuvan loppu on näennäisen onnellinen, mutta samalla jättää avoimeksi monia kysymyksiä. Piercen ja Guidon taakseen jättänyt pariskunta lähtee ajamaan erämaan yöhön ja Roslyn ilmaisee suhtautuvansa myönteisesti Gayn aikaisemmin esittämään toiveeseen yhteisen lapsen hankkimisesta. Roslynin pohtiessa sitä, miten he löytäisivät oikean tien takaisin keskellä erämaan pimeyttä, Gay osoittaa hymyilleen yötaivaalla loistavaa tähteä ja lupaa sen johdattavan heidät kotiin.

          Sopeutumattomat on aihepiiriltään lännenelokuva, mutta ei kovin tavanomainen sellainen. Siinä missä niin sanotusti perinteisiksi miellettyjen westernien karjapaimenissa yhdistyvät miehinen voima, kunnia ja sankaruus, edustavat Gay, Pierce ja Guido vain ihanteiden rippeitä. Elokuva ei viittaa myyttiseen menneisyyteen, jota värittävät villin lännen sankaritarinat, vaan sijoittumalla oman syntyajankohtansa nykyhetkeen se kuvaa tietynlaista cowboy-tradition ja elinkeinojen väistämätöntä murrosta, vaikka mustangeja toki käytettiin elokuvassa myös symbolisesti. Villihevoset olivat sukupuuton partaalla – ja eläimiltä riistetty vapaus näytti koituneen myös vapautta janoavien miesten kohtaloksi. Jokaisella miehistä on takanaan elämää varjostavia tragedioita ja henkilökohtaisia ongelmia, minkä vuoksi he näyttäytyvät kaikkinensa haavoittuneessa valossa, ilman häivähdystäkään sankaruudesta.

           Sopeutumattomat jäi historiankirjoihin kalliin budjetin elokuvana, jonka tuotantoprosessia leimasivat lukuisat vaikeudet aina kuvausolosuhteista tekijöiden keskinäisiin ja henkilökohtaisiin ongelmiin. Nevadaa piinanneen helteen ohella kuvauksia varjostivat John Hustonin uhkapelaaminen ja alkoholismi sekä tuotantotiimin tulehtuneet välit lääkeriippuvuuteen yhä pahemmin uppoavaan ja kuvauksista tuntikausia myöhästelevään Marilyniin. Sopeutumattomat jäi sekä Marilyn Monroen että Clark Gablen viimeiseksi elokuvaksi: Gable menehtyi sydänkohtaukseen vain kymmenen päivää kuvausten päättymisen jälkeen, ja Marilyn – jonka kuolemasta tuli vastikään kuluneeksi viisikymmentä vuotta – puolitoista vuotta myöhemmin lääkkeiden yliannostukseen. Gable ja Monroe saivat kuitenkin roolisuorituksistaan kiitosta kriitikoilta, ja näihin kehuihin on katsojanakin helppo yhtyä. Pääosanesittäjät onnistuvat luomaan uskottavuutta Millerin hahmoihin, joissa jo sinänsä on paljon syvyyttä. Vaikka melankolista elokuvaa on monesti luonnehdittu hajanaiseksi ja epäonnistuneeksi monien kuvauksiin vaikuttaneiden ristiriitojen ja vaikeuksien vuoksi, en sitä itse pystyisi elokuvaa katsomalla tulkitsemaan.  

          Vuonna 2001 valmistuneessa dokumentissa Making The Misfits Arthur Miller kertoo elokuvan käsittelevän ennen kaikkea ihmissuhteita ja sitoutumisen ongelmaa. Vieläkin laajemmin ymmärrettynä kertomuksen teemat nivoutuvat mielestäni irrallisuuden tunteeseen ja yksilöiden kyvyttömyyteen sopeutua tilanteisiin, jotka eivät aina ole omista valinnoista riippuvaisia. Sopeutumattomat heittää ilmaan monia vastauksia vaille jääviä kysymyksiä onnellisuudesta, vapaudesta ja rakkaudesta – kysymyksiä, joihin kenties suurimman osan katsojistakin on mahdollista samaistua. Gayn ja Roslynin suhde on ailahteleva ja riitaisa, mutta samalla onnellinen, eteenpäin suuntautuva ja toiveikas. Lopussa vain hetkeä vihaisten tunteenpurkausten jälkeen pari istuu autossa matkalla kotiin, yötaivaalla tuikkivan tähden johdattamana matkalla kohti parempaa huomista. Hetki on onnellinen, mutta jättää ratkaisuun avoimeksi: Gay ja Roslyn ovat matkalla onneen, mutta pääsevätkö he perille? Ja onko onni ylipäätään mitään sellaista, minkä voi lopullisesti saavuttaa, vai onko se vain pieniä pirstaleisia, katoavia hetkiä?