Löytöretkellä suomalaisen musiikin historiassa

Yle Teemalla on seurattu helmikuusta lähtien maanantai-iltaisin suomalaisen populaari- ja iskelmämusiikin historiaa valottavaa dokumenttisarjaa Iskelmä-Suomi. Jokaisessa jaksossa tarkastellaan arkistomateriaalin ja haastattelujen valossa jotakin yksittäistä teemaa, kuten tähteyttä, tangon suosiota, käännösiskelmää tai vaikkapa artistien työetiikkaa. Myönnän, että en tietoisesti ryhtynyt katsomaan ohjelmasarjaa alusta lähtien, sillä ajatus kotimaisesta iskelmästä sai aikaan kielteisiä mielikuvia radiokanavilla soitettavasta puuduttavasta ja kliseisestä ”nykyhumpasta” - enhän minä sellaista kuuntele! Mieleni kuitenkin muuttui, kun huomasin, että neljännen tai viidennen jakson aiheena olivat omasta lapsuudestanikin tutut käännösiskelmät ja 70-luvun diskomusiikki, ja se viimeistään herätti kiinnostukseni toden teolla.  Siitä lähtien olen seurannut sarjaa herkeämättä, ja ohi menneet jaksotkin ovat onneksi olleet nähtävissä Yle Areenasta.

           Suhteeni iskelmämusiikkiin on ollut pitkään kaksijakoinen ja varsin jyrkkä: siinä missä olen tiukasti vältellyt kaikenmoisia nykyaikaisia ”lavatanssihömpötyksiä” ja tangonlurittelijoita, kaukomaiden eksotiikkaa henkivät varhaiset suomalaiset iskelmät ja humpat (joita tietysti pitäisi kuunnella gramofonilla rahisevalta savikiekolta) miellyttävät korvaani suuresti. Puhumattakaan Georg Malmstenista, Tapio Rautavaarasta, Olavi Virrasta – artisteista, joiden merkitystä suomalaiseen musiikkiin harva voi kiistää, ja joita myös hyvin monet keskenään erityyppiset muusikot arvostavat esikuvinaan. Epäilemättä tietyt artistit ja musiikilliset vaikuttajat ovat nousseet huikeasta suosiostaan ja kaupallisesta menestyksestään (joka saatetaan kokea myös kielteisenä) ikään kuin populaarin yläpuolelle – heidän saavutuksensa ovat eräänlaisia lähtökohtia ja mittapuita, joihin myöhempien sukupolvien tekemisiä verrataan, niin hyvässä kuin pahassa. Näitä klassikoita löytyy myös omasta levyhyllystäni, eikä minua tippaakaan hävetä tunnustaa, että kuuntelen mielelläni Tapio Rautavaaraa. Mutta entä jos sanoisin pitäväni Marita Taavitsaisesta? Jossain tuntuu menevän raja niin sanotusti ”hyvän” ja ”huonon” maun välillä – se, mistä on julkisesti soveliasta pitää ja mistä ei.

            Iskelmä-Suomea katsoessa on käynyt selväksi paitsi se, että eri musiikkityyleistä ammentavaa iskelmää ei ole helppoa tai aina mielekästäkään lokeroida, myös se, että jako korkeakulttuurin ja populaarikulttuurin välillä on edelleen varsin jyrkkä. Eräs ohjelmassa haastateltu artisti mainitsikin, että jopa huonoa rock-musiikkia pidetään lähtökohtaisesti aina iskelmää parempana ja arvokkaampana, koska sen katsotaan olevan luovuutta edellyttävää taidetta, ei halpaa viihdettä. Sen sijaan mahdollisimman suurta yleisöä kosiskeleva iskelmä koetaan usein mekaanisena suorittamisena ja helppona musiikkityylinä, joka ei vaadi esittäjältään suuria lahjoja ja osaamista. Tällainen vastakkainasettelu on vaikuttanut aivan varmasti myös omiin mielikuviini iskelmästä. On jollain lailla yllättävääkin, että vaikka korkeakulttuuri ei enää aikoihin ole merkinnytkään vain balettia, oopperaa, öljymaalauksia ja kaunokirjallisuuden klassikoita, ja että vaikka yhä useampia kulttuurinmuotoja hyväksyttäisiin niin sanotusti taiteeksi, kulttuurin arvottaminen ei näytä loppuvan koskaan. Ihmisten mielissä jokin kulttuurimuoto on aina lähtökohtaisesti parempi ja arvokkaampi kuin jokin toinen.

            Lapsuuteni automatkoilla kuunneltiin aina kasetteja: Katri-Helenaa, Kirkaa, Tapani Kansaa, Jukka Kuoppamäkeä, Hectoria, kesähittikokoelmia, euroviisuja tai ulkomaalaisten diskohittien cover-versioita. Automatkojen musiikillinen anti on Hectoria lukuun ottamatta vaipunut jo vuosia sitten unholaan, sillä kasetit – mikäli niitä enää missään autotallin nurkasta löytyisikään – tuskin ovat enää aikoihin olleet kuunneltavassa kunnossa. Täytyy myöntää, että Iskelmä-Suomea katsellessa koin aikamoisen nostalgiaryöpyn, kun tutut sävelmät yli kahden vuosikymmenen takaa tulvahtivat jälleen ilmoille. En ole koskaan elänyt 1970-lukua, mutta lapsuuteni musiikki oli hyvin pitkälti juuri tuon ajan käännösiskelmää, ja siksi koen kyseisen vuosikymmenen samanaikaisesti sekä vieraana että läheisenä. Ohjelman jaksossa jossa pureuduttiin tarkemmin 1960-luvulla syntyneeseen ja huippukauttaan seuraavalla vuosikymmenellä eläneeseen käännösiskelmäbuumiin, kerrottiin suomalaisen populaarimusiikin tuotannon olleen varsin systemaattista kaupankäyntiä.  Levy-yhtiöissä etsittiin tuolloin jatkuvasti ulkomailla menestyneitä hittejä. Kun sopivalta kuulostavaan kappaleeseen oli oikeudet hankittu, hittisävelmään laadittiin suomenkieliset sanoitukset ja etsittiin oikeanlainen artisti saattamaan se suomalaisen yleisön kuultavaksi. Ensivaikutelmalta menetelmä kuulostaa kieltämättä hieman röyhkeältä: levytuottajien tie menestykseen oli taattu, mutta mitkä olivat artistien omat mahdollisuudet vaikuttaa urakehitykseensä?  Käännösiskelmät olivat tietoinen ja taloudellisesti kannattava tapa tuottaa markkinoille uutta musiikkia, sillä ulkomaalaisten hittien katsottiin uppoavan kotimaiseen, silloin vielä varsin kielitaidottomaan yleisöön, suomenkielisinä versioina. Autokasettiaikojen jälkeisinä vuosina minullekin alkoi vähitellen valjeta, että monet suosikkilauluni olivat itse asiassa lainakappaleita, ja olin siitä hyvin harmissani: olisivat nyt keksineet jotain omaa! Mutta toisaalta, niin kliseiseltä kuin tämä kuulostaakin, eikö musiikki ole universaalia? Jos suomalainen nauttii italialaisesta iskelmästä omalla äidinkielellään ja kokee sen omakseen, niin onko siinä jotain pahaa?

            Musiikkimakuni on iän karttuessa tietysti muuttunut, tai oikeastaan voisin sanoa, että se on laajentunut. Kuuntelen edelleen paljon lapsuuteni suosikkiyhtyeitä ja –artisteja, kuten Abbaa, Queenia, Carolaa, Hectoria ja SIG:iä, mutta en niinkään nostalgian vuoksi, vaan siksi että koen saavani musiikista paljon irti näin aikuisenakin. Olen kasvanut kuunnellen tietynlaista musiikkia, ja se tulee olemaan aina tärkeä osa minua. Samalla tavalla en varmaankaan koskaan lakkaa pitämästä autokasettien suomalaisesta iskelmästä – ja miksi edes pitäisi? Minulle musiikissa tyyliä tärkeämpää on sen kyky herättää tunteita: esimerkiksi juuri 60- ja 70-lukujen populaarimusiikin tapa käyttää suuria orkestereja ja jousisoittimia on todella viehättävää ja kaunista, ja jos vielä sanat ovat koskettavat, aina vain parempaa.  Vaikka en ole tippaakaan kiinnostunut uudesta lavatanssimusiikista tai suomalaisesta radioiskelmästä, on silti mielestäni hyvä asia, että myös nuorempi polvi artisteja ja yleisöä on löytänyt tyylin omakseen, jatkaen perinteitä, mutta samalla muokaten niitä.

            Autokasettien joukossa oli myös yksi aivan erityinen suosikki. Muistan tästä kokoelmakasetista ainoastaan sen, että aina tilaisuuden tullen kelasin sen lempikohtaani, jossa Danny lauloi: ”Tie mulle näytä Amarilloon, sinne kuulun kuin puolukat hilloon…” Jos minulta nyt kysyttäisiin kaikkien aikojen suosikkilauluani, niin mitäpä sitä kieltämäänkään, Amarillo se on, ja nimenomaan pehmeä-äänisen Dannyn suomeksi laulamana. Amarillo oli musiikillinen ensirakkauteni, eikä ensirakkaus koskaan unohdu.

 

Kirjottu kaitaliina

Sain pari päivää sitten valmiiksi viime aikojen epäilemättä suuritöisimmän käsityöprojektini, kirjotun kaitaliinan, jonka parissa olen pakertanut viimeiset kaksi viikkoa miltei täyspäiväisesti. Kirjominen on minulle kaiken kaikkiaan melkoisen uusi aluevaltaus, jota en ole yläasteen käsityötunneilla tehtyjen pienten harjoitustöiden jälkeen ole juurikaan harrastanut, tai jos olenkin, työt ovat aina jääneet keskeneräisiksi. Nytkin oikeastaan päädyin kirjontatyön pariin täysin sattumalta, kun kummitätini lahjoitti minulle yllättäen kolme täysin uutta ja käyttämätöntä kirjontapakettia. Ahkerana käsityöihmisenä tunnettu kummitätini ei enää nivelrikon vuoksi kykene tekemään tarkkuutta ja sorminäppäryyttä vaativia kirjailuja, joten hän halusi antaa tekemättömät työt eteenpäin henkilölle, joka olisi valmis tarttumaan käsityöhaasteeseen. Ja minähän olin – tietämättä etukäteen, miten suuri urakka näennäisesti pienen ja helpon näköisessä työn tekemisessä todellisuudessa tulisi olemaan.

          Kaikissa kirjontapaketeissa oli mukana valkoinen, verkkomaista materiaalia oleva kirjontakangas, jonka ruutujen mukaan ristipistot on ainakin periaatteessa helppo laskea. Lisäksi paketeista löytyivät työhön tarvittavat langat, neula ja paperille painettu mallikuvio. Toisin kuin monissa käsityöliikkeissä näkemissäni kirjontatöissä, näissä pakkauksissa kuvaa ei ollut painettu värillisenä kangaspohjalle, vaan kuvien oikeat paikat tuli itse laskea pelkän ohjepaperin mukaan. Tämä osoittautui varsin haastavaksi, etenkin aluksi, kun joka ikinen pisto oli tarkkaan laskettava ja mitattava. Välillä koko homma alkoi todenteolla ärsyttääkin: minähän en ole mikään matemaatikko, ja tuntuikin siltä, että suurin osa ajasta meni ruutujen laskemiseen… Turhauttavalta tuntuva laskentatyö kannattaa silti tehdä huolellisesti ja tarkkaan, sillä jälkeenpäin huomattuja virheitä on hankala korjata jälkikäteen. Ja purkaminen se vasta hidasta on!

           Valitsin ensimmäiseksi työkseni Liljat-nimisen kaitaliinan, sillä kankaalle tuleva kuva – molempiin päihin kirjailtavat kymmenen valkoista liljaa vihreän ristikon päällä – oli mielestäni kaunis, ja tarvittavia värejäkin oli vain kymmenen, sopiva määrä aloittelijalle (monimutkaisissa kirjontatöissä, joissa on käytetty lukuisia värisävyjä, erilaisia lankoja voi olla jopa kymmenittäin). Sen sijaan suuritöisen pääsiäisliinan sekä lintu- ja kukkakuvioisen seinävaatteen tekemisen päätin suosiolla siirtää johonkin myöhempään ajankohtaan – ehkäpä ensi vuoteen, sillä on selvää, etteivät pajunkissat ja tiput ainakaan tulevaksi pääsiäiseksi valmistu.

          Suhtautumiseni kirjontaan on ollut aina hieman kaksijakoinen. Arvostan ja ihailen suuresti vanhaa kirjontaperinnettä, kuten kirjailemalla nimikoituja pyyhkeitä, liinavaatteita ja pöytäliinoja. Olen alkanut viime vuosina pitää yhä enemmän myös kirjotuista romanttisista ruusuista ja pitseistä, mikäli ne vain ovat oikeanlaisessa ympäristössä – ”omaan tyyliini” ne eivät välttämättä sopisi, sillä pidän vahvoista väreistä ja kuvioista, hieman nuhjuisesta retrotyylistä ja kirpputorikalusteista. Siinä missä vanhat ja hyvin perinteiset kirjontatyöt siis vetoavat minuun, monet käsityökauppojen tyyny-, pöytäliina- ja tauluohjeet sen sijaan näyttävät tylsiltä, lapsellisilta ja kliseisiltä: minun olisi hyvin vaikeaa kuvitella omalle seinälleni esimerkiksi taistelevia metsoja, pientä lasta sylissään pitävää äitiä, koiranpentua rottinkikorissa tai suojelusenkeliä. En tiedä, miten paljon kirjontatöitä nykyään harrastetaan, mutta itse ainakin kaipaisin vähän uudempia malleja ja vaihtoehtoja näiden tavanomaisten kuvien rinnalle.

           Itse kaitaliinan kirjominen ei ollut aloittelijallekaan mahdotonta, mutta silti melkoisen haastavaa. Lankanippujen jakaminen ompeluun sopiviksi säikeiksi oli työlästä, sillä ohut lanka meni helposti solmuun. Ohjeeseen oli merkitty kullakin värillä kirjottavat pistot selkeästi erilaisin symbolein, mutta kuten jo sanottu, pistojen laskeminen vaati alituista tarkkaavaisuutta. Ihmettelenkin sitä, miksei työohjeita voisi olla pakkauksessa kaksin kappalein? Yhdelläkin ohjeella toki pärjää, sillä sama kuvio toistuu identtisenä myös liinan toisessa päässä, mutta työskentelyä nopeuttaisi huomattavasti, mikäli jo tehdyt kuviot voisi vetää värikynällä ohjeesta yli. Ensimmäisellä kerralla en näin voinut tehdä, mutta kirjoessani toiseen päähän samaa kuvaa yliviivasin ohjeesta jo valmiit kohdat – työ eteni paljon nopeammin, ja myös korjausta vaativien virheiden määrä väheni merkittävästi. 

 

           

          Kaiken kaikkiaan kirjontaprojektini kesti kaksi viikkoa. Olin niin uppoutunut työhöni, että illalla sulkiessa silmäni näin vain ristipistoja toisensa perään, ja lattiassa olevaa ruutukuviotakin katsoessani aloin miettiä, miten sen sisään saisi sommiteltua pienempiä ruutuja… Täytyy myöntää, että yhtä tiivis työtahti ei mitenkään toimisi pidemmällä aikavälillä, eikä se ainakaan tekisi hyvää hartioille ja silmille. Vihoviimeisenä työvaiheena oli ommella kaitaliinaan ompelukoneella sivusaumat (jota käsityöihmiset kutsuvat päärmeeksi), mikä olikin hyvin hermostuttavaa, sillä minä ja ompelukone emme ole kovin hyviä ystäviä – olkoonkin että kyseessä oli ainoastaan neljän suoran sauman ja neljän taitetun kulman siksakkaaminen ja ompelu. Suoriuduin tehtävästä kuitenkin ihan kohtuullisesti: kone ei syönyt kangasta, neula ei mennyt poikki, alalanka ei loppunut, eikä mitään muutakaan katastrofaalista ehtinyt tapahtua. Huokaisin helpotuksesta ja olin tyytyväinen. Kaiken kaikkiaan kirjontatyön tekeminen oli mukavaa, mutta luulenpa, että pidän vähintäänkin pienen (tai ehkä vähän pidemmänkin) tauon ennen kuin ryhdyn vastaavanlaiseen urakkaan uudelleen.

Elokuvalavasteiden ja modernin kaupungin lumoissa

Helsingin kaupunginmuseossa päättyi viime sunnuntaina 1930–1960 –luvuilla Helsingissä kuvattujen elokuvien lavastuksia ja arkkitehtuuria esittelevä näyttely, Enemmän funkista, Reino!. Lavastaja Minna Santakarin kuratoima näyttely kuului osana designpääkaupunkivuoden ohjelmaa, ja se oli avoinna lähes koko viime vuoden, mutta itse havahduin näyttelyn olemassaoloon vasta lauantaina, päivää ennen tapahtuman päättymistä – siis auttamatta aivan liian myöhässä, jotta olisin ehtinyt itse paikan päälle. Myönnän, että olin hyvin harmistunut ja jouduin jopa nielaisemaan muutaman pettymyksen kyyneleen: tämä nimittäin oli oikeasti jotain sellaista, jonka olisin tahtonut omin silmin nähdä. Vanhoista elokuvista kiinnostuneena entisenä museotyöntekijänä olen myös vakuuttunut siitä, että tällaisen näyttelyn kokoaminen on aiheeseen perehtyneelle kuraattorille oikea unelmatehtävä, löytöretki menneen maailman visuaaliseen todellisuuteen ja utopioihin.

          Elokuvalavastusta on Suomessa tutkittu toistaiseksi vielä suhteellisen vähän – ainakin historiantutkimuksen saralla. Johtuisiko tämä osaksi siitä, että lavasteet on nähty elokuvan kerronnan ja juonen kannalta ikään kuin luonnollisina ja kyseenalaistamattomina tapahtumaympäristöinä, toissijaisena rekvisiittana, jotka ”vain” kuvittavat filmille tallennettuja tapahtumia ja toimintaa? Näin ei kuitenkaan ole, sillä suomalaisten elokuvien lavastukset ovat kertoneet (ja kertovat edelleen) kiinnostavalla tavalla muun muassa siitä, millaisissa asunnoissa kaupunkilainen herrasväki tai toisaalta työväestö ovat eläneet. Lavastusten välityksellä on lisäksi tuotettu käsityksiä erilaisista väestöryhmistä ja ympäröivästä maailmasta liioittelemalla ja muuntelemalla sitä, minkä katsojat kokivat arkitodellisuutena – tästä syystä lavasteita tai kuvattua miljöötä ei voida sinänsä pitää ”todellisen menneisyyden” todisteina tai peileinä, vaan ehkä ennemminkin kommentoijina.

          Omaa graduaihettani, vuonna 1937 valmistunutta Juurakon Hulda – elokuvaa, tutkin pääasiassa analysoimalla yhteiskuntaluokkaan ja sukupuoleen liittyviä teemoja, mutta aivan alun perin kiinnostukseni kyseiseen elokuvaan lähti liikkeelle täysin toisenlaisesta näkökulmasta, nimittäin miljöökuvauksesta ja lavastuksesta. Muistan nähneeni Juurakon Huldan ensimmäistä kertaa televisiosta kouluikäisenä vuosikausia sitten, enkä tuolloin jaksanut keskittyä elokuvan juoneen, eikä se huonosta kuvan- ja äänenlaadusta johtuen olisi kovin helposti onnistunutkaan. Puolihuolimattomasti kuvaa seuranneena silmääni pisti kuitenkin eräs merkittävä ja kiinnostava asia: mustavalkoinen elokuva oli selvästi hyvin vanha, mutta se näytti jollain lailla samanaikaisesti tuoreelta ja uudenaikaiselta. Elokuvan tapahtumapaikkana oli helsinkiläisen kansanedustajan, tuomari Kaarle Soratien ja hänen tätinsä Connyn asunto, joka oli sisustettu loisteliaasti ja hyvin modernisti: salia koristivat mitä muodikkaimmat ja uudenaikaisimmat sisustuselementit, ja funktionalistisen moderni, avara keittiö hohti valkoisuuttaan lattiasta kattoon. Vanhoja kotimaisia elokuvia olin toki nähnyt televisiossa aikaisemminkin, mutta en koskaan mitään niin kiehtovalla tavalla uudenaikaista.

          Suomalaisen studioelokuvan kultakautena pidetään 1930-lukua, jolloin maan suurimmat elokuvayhtiöt Suomi-Filmi Oy ja Suomen Filmiteollisuus (SF) kilpailivat keskenään alan herruudesta. Yhtiöiden tuotannolliset linjat poikkesivat toisistaan siten, että eritoten Juurakon Huldan tuottanut Suomi-Filmi valmisti elokuvia, jotka sijoittuivat nykyajan urbaaniin ympäristöön ja esittelivät modernia elämäntapaa myös arkkitehtuurin ja interiöörien muodossa. Valentin Vaalan ohjaaman Juurakon Huldan voi yhteiskunnallisesta sisällöstään huolimatta luokitella moderniksi komediaksi, joka loihti ympäri Suomea asuvan elokuvayleisön silmien eteen kuvia uudenaikaisesta pääkaupungista sekä siitä loisteliaasta elämäntavasta, jota kaupunkilaisen sivistyneistön oletettiin viettävän.

          Elokuvan lavastuksesta vastasi suomalaisen elokuvan ja teatterin monitoimimies Ossi Elstelä (1902–1969), joka toimi paitsi käsikirjoittajana ja studiopäällikkönä, myös ohjaajana ja näyttelijänä. Juurakon Huldassa Elstelä nähtiin kunnallisneuvos Ali-Lehtosen roolissa maalaisliittolaisena kansanedustajana ja tuomari Soratien kollegana. Lavastajana hän seurasi aikansa muotivirtauksia käyttämällä Juurakon Huldan interiööreissä funktionalistisia elementtejä ja koristeellista art decoa. Tuomari Soratien asunnossa on kaikesta uudenaikaisuudesta huolimatta myös elementtejä, jotka liittävät tilan menneisyyteen: onhan kyseessä kahden eri sukupolven edustajan – nuoren tuomarin ja hänen iäkkään tätinsä – jakama koti, jossa moderni maailma ja sääty-yhteiskunta kohtaavat. Yhdistämällä salin sisustuksessa arvokkaan näköisiä tyylihuonekaluja, modernia taidetta ja art decon geometrisia muotoja takan kuvioinnissa Elstelä onnistuu mielestäni luomaan toimivan yhdistelmän vanhaa ja uutta, joka on samalla sekä perinteistä että huikean uudenaikaista.

            Millaisena sitten aikalaisyleisö koki elokuvan lavastuksen? Jo ennen elokuvan ensi-iltaa Juurakon Huldan loistokkaita interiöörejä esiteltiin ylpeinä yhtiön oman julkaisun, Suomi-Filmin Uutisaitan, kuvareportaaseissa. Oman yhtiönsä elokuvia markkinoiva lehti tietenkin piti yllä positiivista julkisuuskuvaa, mutta sanomalehtien arvosteluissa oli sijaa myös kriittisille äänenpainoille.  Aikalaisnäkemyksen mukaan Juurakon Huldan lavasteet olivat kaikessa upeudessaan hieman yliampuvia ja jopa mauttomia, kuten tässä Hufvudstadsbladetin kriitikon arviossa käy ilmi: ”Ossi Elstelä svarade för de mera pompösa än egentligen smakfulla interiörerna…” ( Hbl 18.10.1937). Edellä siteerattu lause hyvän ja huonon maun rajapinnalla häilyvästä lavastuksesta paljastaa sen, että Juurakon Huldaa katsoessaan ainakin osa yleisöstä koki katsovansa valkokankaalla jotain, jota ei tosielämässä ollut totuttu näkemään – ja tästä syystä lavasteet saattoivat vaikuttaa epäuskottavilta. Näin oli etenkin Juurakon Huldan kaltaisessa elokuvassa, jolta katsojat odottivat realistista kuvaustapaa.

          Juurakon Hulda tapahtumamiljöö ei rajoitu ainoastaan tuomari Soratien Kaisaniemenkadulla sijaitsevaan asuntoon, vaan levittäytyy ympäri kaupunkia aina eduskuntatalolta Esplanadille ja Sörnäisten työväenopistolta Suomenlinnan kallioille. Elokuvaa katsoessa mielenkiintoista ei ole ainoastaan tarkastella sitä, millä tavoin miljöötä on lavasteiden keinoin rakennettu, vaan myös roolihenkilöiden tapaa käyttää erilaisia tiloja, niin interiöörejä kuin kaupunkitilaa rakennusten ulkopuolella. Kaupunkitila ja siellä olevat paikat rakennuksineen kantavat nykyäänkin monenlaisia, käyttäjistään riippuvaisia merkityksiä siten, että etenkin kaupunginosat ja lähiöt jakautuvat ihmisten mielissä herkästi niin sanottuihin hyvä- ja huonomaineisiin. Kuitenkin 1930-luvun Suomessa monet kaupunkitiloihin liittyvät käsitykset ja sosiaaliset käytännöt olivat nykyistä vielä hyvin paljon kärjistyneempiä ja ehdottomampia. Esimerkiksi kun maalta kaupunkiin saapunut Hulda sattuu istuutumaan iltamyöhällä Esplanadin penkille, tulee hän tietämättään leimautuneeksi ”huonomaineiseksi naiseksi”. Sivistyneistö piti itsestään selvänä sitä, ettei kunniallinen nainen liikkunut prostituoitujen reviirinä tunnetulla Esplanadilla yksin – ei varsinkaan keskiyöllä! Maineen tahraantumisen vaara oli olemassa heti, jos vain sattui näyttäytymään väärässä paikassa väärään aikaan, ja tämän myös Hulda saa karvaasti kokea menetettyään kansanedustajaehdokkuutensa porvarisrouvien levittämien ilkeiden huhupuheiden vuoksi.

          Huldan kokemista vastoinkäymisistä huolimatta elokuva osoittaa, että modernissa kaupungissa (ainakin ideaalitilanteessa) jopa työväenluokkaisella naisella on mahdollisuus yhteiskunnalliseen nousuun. Työväenopistossa ja yhteiskunnallisessa korkeakoulussa opiskelleen Huldan kohennut sosiaalinen asema vaikuttaa konkreettisesti siihen, miten hän alkaa ottaa kaupunkitilaa haltuunsa ja laajentaa elinpiiriään työläisten kaupunginosana tunnetun Sörnäisten sekä tuomari Soratien asunnon ulkopuolelle. Hulda viettää oikeastaan eräänlaista kaksoiselämää: kodin sisäinen elämä ikään kuin kahlitsee Huldan siihen hierarkkiseen maailmaan, jossa palvelusväki tulee sisälle keittiön kautta, nukkuu yönsä pikkuruisessa keittiönpuoleisessa kamarissa ja on tiukasti sitoutunut noudattamaan talon normeja. Elämä Soratien talouden ulkopuolella on sen sijaan paljon vähemmän rajoitettua – Hulda liikkuu kaupunkitilassa kuin kuka tahansa nykyaikainen nuori ja vapaa nainen. Opintojensa päättymistä Hulda juhlistaa opettajansa tohtori Alisen kanssa sivistyneistön suosimassa ravintola Pörssissä, mikä sääty-yhteiskunnan aikaan olisi ollut vallan tavatonta työläisnaiselle. Olemalla ja liikkumalla kaupunkitilassa, sekä toimimalla yläluokkaisen ravintolan ja korkeakoulun kaltaisissa julkisissa instituutioissa, Hulda rikkoo sekä luokka- että sukupuolirajoja. Hän käyttää rakennettua ympäristöä omien päämääriensä mukaisesti tullakseen moderniksi yksilöksi.

Joulun odotusta ja himmelin tekoa

Jouluun on enää puolisentoista viikkoa aikaa ja valmistelut sitä varten hyvässä vaiheessa: kortit on postitettu, lahjat hankittu, uuni pesty, keittiön kaappeja siivottu, pöytälaatikoista raivattu turhia papereita saunaan poltettavaksi, keksejä ja kakkua leivottu… Nautin siitä, että joulua saa valmistella pitkään ja hartaasti. Vaikka kuinka aikaisin aloittaisi, hommaa riittää aivan viime metreille asti, sillä kuusen koristelua, jouluruokien valmistamista ja loppusiivousta ei voi tietenkään tehdä kuin päivää tai paria ennen h-hetkeä.

          Muutama päivä sitten kävellessäni metsätien vartta huomasin ojan laidalla kasvavan pitkiä heiniä, korsia ja erilaisia oksia, ja mieleeni muistui pitkäaikainen haaveeni jouluhimmelistä. Voisikohan korsista tehdä sellaisen? Katkaisin kokeeksi yhden korren ja totesin, että koska se oli sisältä ontto, sitä voisi ainakin yrittää käyttää askartelumateriaalina. Ilta oli kuitenkin jo hämärtynyt pilkkopimeäksi, joten päätin suosiolla jättää korsien keräämisen seuraavaan päivään. Uuden päivän valjettua lähdin hakemaan nipun korsia, jotka ohjeen mukaisesti puhdistin ensin huolellisesti ja sitten liotin parin tunnin ajan lämpimässä vedessä. Minulla ei ole oikeasti aavistustakaan, mitä nuo ojan reunalla kasvaneet korret ovat, mutta jotain pitkävartisia ruokoja kuitenkin. Perinteisesti himmelit tehdään rukiin oljista, jollaisia en ole koskaan edes pitänyt käsissäni, mutta luulisin oljen olevan ruokoa paljon taipuisampaa ja pehmeämpää. Minun ruokoni olivat vähän likaisen värisiä ja kovia pitkällisen liottamisenkin jälkeen, enkä usko, että niistä saisi mitenkään taiteltua esimerkiksi olkipukkia tai ovikranssia – sen verran työlään oloista materiaali oli.

 

 

 

 

           Eräällä käsityösivustolla (www.kaspaikka.fi) kerrottiin, että himmelin peruselementti on oktaedri eli kahdeksansivuinen tahokas, joka kuulosti jo nimenä hyvin hankalalta. Onneksi mukaan oli liitetty havainnollistava video, sillä ilman ohjetta olisi ollut aika vaikeaa lähteä olkihäkkyrää väsäämään. Oktaedriin tarvitaan pätkittyjä olkia (minun tapauksessani 5 cm:n tasamittaisia ruokopätkiä), vahvaa puuvillalankaa ja neula, joka menee vaivatta oljen lävitse. Peruskuvio oli yllättävän helppo, ja jo ensimmäisen häkkyrän valmistuttua muut samanlaiset syntyivät melko nopeasti ja vaivattomasti. Ainoa todellinen hermoja kiristänyt ongelmakohta oli suuren, 12 cm:n pituisista korsista koostuneen oktaedrin kyhääminen, sillä neula oli tietenkin aivan liian lyhyt mennäkseen reiästä läpi, eikä langan pujottaminen sellaisenaankaan tahtonut onnistua. Ainoaksi toimivaksi ratkaisuksi keksin työntää langan neulan kanssa sisään niin syvälle kuin se vain suinkin meni, jonka jälkeen työnsin neulaa alaspäin pienimmällä mahdollisella virkkuukoukulla. Työ oli hidasta, mutta onnistui lopulta – ja ihme kyllä yksikään ruoko ei halkeillut kaikesta neuloilla ja puikoilla sörkkimisestä huolimatta. Himmelin kasaaminen ei ollut myöskään mahdottoman vaikeaa, sillä osat sidottiin yhteen jo valmiissa oktaedreissa kiinni olleilla langoilla, jotka lopuksi pääteltiin korsien sisään näkymättömiin. Himmeli kannattaa kuitenkin jo kokoamisvaiheessa ripustaa johonkin koukkuun, etteivät hentoiset olkikuviot vahingoitu ja että koko rakennelma pysyy tasapainossa.

          Oma ensimmäinen himmelini on hyvin yksinkertaista perusmallia, johon en edes yrittänyt kokeilla mitään vaikeita kuviota tai tekniikoita, vaikka epäilemättä himmelistä voi tehdä myös äärimmäisen monimutkaisen ja koristeellisen. Olen kuitenkin tyytyväinen, että sain aikaiseksi edes tuollaisen tavallinen pienen koristeen, josta on silmäniloa ainakin täksi jouluksi. Pidän suuresti jouluperinteistä, ja olkihimmeli jos mikä kuuluu perinteiseen suomalaiseen jouluun. Siinä missä nykyinen, kotien sisälle tuotava joulukuusi yleistyi porvariston keskuudessa vasta 1800-luvulla, on himmeleillä ja muilla olkikoristeilla paljon pidemmät perinteet.  Joskus ennen muinoin jouluna oli tapana levittää olkia jopa tuvan lattialle.  Himmeli sopii mielestäni oikein hyvin myös tähän päivään: minua viehättää himmelissä se, että suurestakin koosta huolimatta se on samalla kevyt, siro ja ilmava – ikään kuin koru, mutta isommassa mittakaavassa. Ehkä jonakin päivänä pääsen käyttämään ihan aitoja olkiakin.

Tähteä etsimässä Runotytön kanssa

 

 

Laakson taloon oli ”joka paikasta pari kilometriä”, kuten Maywoodin asukkaat sanoivat. Se sijaitsi vehmaassa notkelmassa eikä näyttänyt lainkaan rakennetulta kuten muut talot; se tuntui kasvaneen maasta kuin iso ruskea tatti. Taloon johtava tie oli nurmettunut, ja ympärillä kasvava nuori koivikko kätki rakennuksen melkein kokonaan, eikä notkoon näkynyt ainoatakaan toista taloa. Ellen Greene sanoi, että yksinäisempää paikkaa ei ollut maailmassa; hän vakuutti ettei suostuisi jäämään sinne päiväksikään ellei hänen tulisi surku lasta. (Montgomery 1965, 5.)

Edellä siteeraamani lauseet aloittavat erään kaikkien aikojen suosikkikirjoistani, Pienen runotytön. Vaikka edellisestä lukukerrasta onkin jo vierähtänyt vuosia, muistan sanat vielä lähes ulkoa, sillä kahlasin teoksen läpi kouluaikoinani useaan kertaan. Kanadalaisen kirjailijan L. M. Montgomeryn (1874–1942) vuonna 1923 kirjoittama Pieni Runotyttö (Emily of New Moon ) sai muutamaa vuotta myöhemmin jatkoa vielä kahdesta teoksesta, Runotyttö maineen polulla ( Emily Climbs, 1925) ja Runotyttö etsii tähteään ( Emily´s Quest, 1927), jotka hankin itselleni ihastuttuani trilogian ensimmäiseen osaan. Kirjasarjasta muodostuu eräänlainen kasvukertomus, jossa nuorena orvoksi jäänyt, herkkä ja kirjoittamista syvästi rakastava Emilia Starr varttuu aikuiseksi sukulaistätiensä hoivissa. Kaikkien aikansa konventioiden ja sovinnaisten sukupuoliroolien vastaisesti Emilia kokee voimakasta sisäistä paloa ja kunnianhimoa toteuttaa kirjallisia lahjojaan ammatikseen. Emilian polku maineeseen, menestykseen ja aikuisuuteen on kivikkoinen, pettymysten, ikävän, sydänsurujen ja yksinäisyyden kalvama, mutta samalla täynnä onnea, rakkautta, toivoa ja kauneutta.

             En ole koskaan ollut mikään lukutoukka. Minua on aina jotenkin hävettänyt tunnustaa sitä, ja tunnenkin itseni hieman sivistymättömäksi moukaksi, sillä en ole perinpohjaisesti paneutunut maailmankirjallisuuden klassikoihin tai tutustunut nykykirjallisuuden uusimpiin virtauksiin. Lukeminen on minusta aina tuntunut jollain lailla työläältä, ja varsinkin opiskeluvuodet ovat saaneet aikaan sen, että tuntuu hankalalta tarttua mihinkään kirjaan, edes kaunokirjalliseen teokseen, ilman muistiinpanovälineitä – ikään kuin lukemisen itsessään kuuluisi olla työntekoa, ponnisteluja vaativaa oppimista. On paljon helpompaa kuvailla visuaalisia asioita sanallisesti kuin muuttaa tekstejä mielikuviksi.  Mutta vaikka en suhtaudukaan lukemiseen intohimoisesti, ja vaikka varsinkin nykyään luen kaunokirjallisuutta hirvittävän harvoin, ei se tarkoita sitä, ettenkö tarpeen mukaan osaisi uppoutua kirjojen maailmaan. Ala- ja yläasteikäisenä koululaisena luin monien muiden ikäisteni tyttöjen lailla paljon seikkailu- ja hevoskirjoja, mutta kaikista rakkaimpia kirjoja olivat tietenkin ne, joiden pariin halusin palata yhä uudelleen ja uudelleen, eli Anni Polvan Tiina-kirjoihin ja Montgomeryn Runotyttöihin. Nuortenkirjallisuuden ehdottomiin klassikoihin lukeutuva L. M. (Lucy Maud) Montgomery on niittänyt maailmanmainetta etenkin Anna-kirjasarjallaan, mutta jostain syystä nämä teokset ovat jääneet minulle aina hieman etäisiksi: ainoa loppuun asti lukemani Anna-kirja on ollut Kotikunnaan Rilla ( Rilla of Ingleside, 1921), mutta se ei varsinaisesti kerro enää Vihervaaran vallattomasta Annasta, vaan hänen lapsistaan, seuraavasta sukupolvesta. On varmasti niinkin, että yksinäinen, haaveileva ja runoja rustaava Emilia oli minulle aina luontevampi samaistumiskohde kuin vilkas ja spontaani Anna, sillä vaikka pidinkin Annaa viehättävänä ja sympaattisena, en päässyt oikein sisään hänen maailmaansa. Suomessakin hyvin suosituiksi tulleita Runotyttö- ja Anna-sarjoja on usein luonnehdittu rakastetuiksi tyttökirjoiksi.  Nimitys on mielestäni sikäli osuva, että se ottaa huomioon pintapuolisemman suosion ohella myös lukijan tunteisiin vetoavan samaistumisen kirjojen henkilöihin. Vaikka Montgomeryn kuvaama aikakausi on jo melko kaukaista historiaa, johon nykylukijalla ei juurikaan ole kosketuspintaa, on kirjailija onnistunut tavoittamaan teostensa hahmojen kautta jotain ajatonta, jotain jota on hyvin helppo tuntea omakseen. Koin ainakin itse nuorempana voimakasta yhteneväisyyttä Emilian kanssa, mutta toisaalta pidin häntä esikuvana, kauniina ajatuksena toteutuneista unelmista.

           Runotytön maailmassa luonto ja mielikuvitus kietoutuvat yhteen.  Keskustelut metsässä liehuvan Tuulen tytön ja huojuvien puiden kanssa saavat joskus seurakseen ”leimahduksen” – hetken, jota Emilia kuvaa mahdollisuutena ikään kuin raottaa verhoa taivaaseen, nähdä jotain sanoinkuvaamattoman kaunista. ”Leimahdukset” syntyvät luonnon taianomaisista hetkistä, ne tulevat aina yllättäen ja odottamatta, eikä leimahduksen tuloa voi pakottaa tai estää. Olen itse kokenut vastaavanlaisia hetkiä katsellessani kirkkaalla taivaalla lentäviä lintuja tai lentokoneita, sellaista valtavaa hetkellistä hyvänolontunnetta, jota ei oikein voi selittää. Minulle näissä hetkissä ei ole koskaan ollut mitään uskonnollista, enkä ole kutsunut niitä millään nimellä, mutta Pienen runotytön luettuani olin varma, että näissä jo vuosia kokemissani hetkissä oli kyse samasta ilmiöstä kuin Emilian ”leimahduksissa”. Olin onnellinen siitä, että joku toinen oli kokenut jotain samanlaista.

           Varhain orvoksi jäänyt Emilia lähetetään isänsä kuoleman jälkeen asumaan jo aikaisemmin edesmenneen äitinsä sisarusten Lauran, Elisabetin ja Jimmy-serkun luokse Uuteen Kuuhun. Emilian kirjailijanhaaveita turhanpäiväisenä haihatuksena pitävä Elisabet-täti pyrkii koulimaan ankaralla kädellä siskontytöstään kunniallisen nuoren naisen, mutta sydämelliseltä Laura-tädiltä ja Jimmy-serkulta taiteellinen tyttö saa osakseen sympatiaa ja kannustusta. Emilia purkaa ikäväänsä ja yksinäisyyttään isälleen kirjoittamiinsa kirjeisiin, runoihin ja päiväkirjoihin, ihastuu luonnon ihmeisiin Korkean Johnin metsiköstä ja löytää koulusta sydänystäväkseen temperamenttisen papin tyttären, Ilse Burnleyn. Ystävykset tutustuvat koulussa muuan lupaavaan taiteilijanalkuun Teddy Kentiin, joka herättää pian Emiliassa enemmänkin kuin toverillisia tunteita. Teddy asuu Pietaryrttimäellä mustasukkaisesti poikaansa suhtautuvan, öljylamppuonnettomuuden runtelemia kasvojaan häpeävän äitinsä kanssa. Jo melko varhaisessa vaiheessa vaikuttaa selvältä, että Teddy on Emilialle se ” ainoa oikea” rakkaus, sielunkumppani, jota todella voi ymmärtää vain toinen taiteilijaluonne. Aikuisuuden kynnyksellä Emilian tunteet vain syvenivät:
 

Teddy pysähtyi äkkiä ja kääntyi minuun päin. Hän katsoi sillä tavoin, että luulin hänen aikovan suudella minua, niin todella luulin. Ja tunsin suloista heikkoutta. En tiedä, mitä olisin tehnyt, ellen olisi voinut sulkea silmiäni… Tahtoisin tietää, oliko hän liian ujo suudellakseen minua – vai eikö hän tahtonut. (Montgomery 1991b, 303.)      
 

Emilian ja Teddyn kyseinen kohtaaminen metsässä osoittautuu kuitenkin Emilialle pettymykseksi, sillä Teddy kertoo lähtevänsä pois – hän on saanut kahden vuoden stipendin piirustuskouluun Montrealiin. Teddy kihlautuu sittemmin Ilsen kanssa, ja myös Emilialla on vuosien varrella lukuisia kosijoita, joille nuori kirjailijatar yksi toisensa jälkeen antaa rukkaset – kaikille muille paitsi keski-ikäiselle, ”pönttöseläksi” haukutulle Dean Priestille. Nuorempana minun oli jokseenkin vaikeaa ymmärtää nuoren naisen ja rujon vanhemman miehen syvää, avioliittoa enteilevää suhdetta, joka perustui enemmän lujalle ystävyydelle kuin romantiikalle. Ymmärrän asian toki nyt paremmin, mutta nuorena en oikein kyennyt näkemään rakkauden ja ihmissuhteiden monivivahteisuutta.

          Montgomery kirjoitti Runotyttö-sarjan 1920-luvulla, mutta hän sijoittaa teostensa tapahtumat ilmiselvästi oman nuoruutensa ja varhaisaikuisuutensa päiviin vuosisadan vaihteeseen. Samalla hän mitä todennäköisimmin käsittelee kuvaamiensa hahmojen kautta omaa henkilöhistoriaansa: yksinäisyyttä, sydänsuruja, varttumista ilman omia vanhempia ja naiskirjailijan vaikeutta saada jalansijaa miehisenä pidetyssä kirjailijoiden yhteisössä. Montgomeryn kuvaamassa Runotytön maailmassa naisilla on leveälieriset hatut, korkealle napitetut röyhelökauluksiset paidat ja pitkät, kapeahelmaiset hameet. Se maailma on tietyllä tavalla hyvin siveä ja viaton, kaukana suurkaupunkien paheista ja maailman ongelmista. Äärimmäisen rikkaalla ja seikkaperäisellä kielellä kuvailtu haaveiden täyttämä, unenomainen vanhanaikaisuus viehätti minua lukijana suuresti, kuin myös se, että teokset olivat hyvin romanttisia. Runotyttöjen romantiikka on kuitenkin valtavan hienovaraista – ja hyvä niin. Kaikkea ei tarvitse sanoa ääneen.

 

-        En tiedä, huolisinko Ilsen hylkäämästä, Elisabet-täti huomautti.

Emilia katsoi Elisabet-tätiä salamoiden kuin Starr ainakin.

-        Ilsen hylkäämästä! Hyvänen aika, Teddy on aina kuulunut minulle ja minä hänelle. Sydän, sielu ja ruumis, sanoi Emilia.

Elisabet-täti kohautti olkapäitään. Tuollaista voi ihminen ehkä tuntea, mutta oli säädytöntä puhua niistä.        (Montgomery 1991a, 214.)

 

Kirjasarjan viimeinen osa, Runotyttö etsii tähteään, saa romanttisen päätöksen Emilian ja Teddyn astuessa avioliiton satamaan lukuisien väärinkäsitysten ja tukahdutettujen tunteiden täyttämien vuosien jälkeen. Kertomuksen romanttisessa mielessä onnellisen lopun voisi tietenkin tulkita lahjakkaan ja kunnianhimoisen naisen asettumisena niin kutsutusti perinteiseen vaimon ja äidin rooliin, mutta en ole koskaan ajatellut näin: minulle Emilia oli eräänlainen sankaritar, omaa tähteään etsinyt ja sen löytänyt kirjailija, jolle oman itsensä ilmaiseminen ja toteuttaminen oli elinehto. On ehkä naiivia kuvitella, että jokaisen ihmisen elämällä olisi jokin ennalta määrätty tarkoitus, mutta tahtoisin ainakin uskoa tavoitteisiin – siihen oman tähden löytämiseen ja saavuttamiseen siitäkin huolimatta, että välillä sattuisi eksymään matkalla päämääräänsä.

           Olin nuorena hyvinkin varma omasta tähdestäni, nykyään epäilen sen olemassaoloa alituisesti. Minulla on edelleen taiteellisia haaveita ja akateemisia tavoitteita, vaikka tuskin uskallan niistä ääneen sanoakaan, sillä näen ympärilläni vain pilkallisia katseita ja sääliviä hymyjä. Vai näenkö niitä sittenkin vain peilikuvassani? Tähteni on tällä hetkellä hyvin pieni, mutta tahtoisin uskoa, että tuolla jossain se vielä tuikkii. Ehkä jonakin päivänä uskallan Emilian lailla lähteä sitä jälleen tavoittelemaan.  
 

Lähteet:
 

Montgomery, L. M.: Pieni runotyttö. Alkuteos Emily of New Moon (1921) Suom. I. K. Inha. WSOY, 1965.

 

Montgomery, L. M.: Runotyttö etsii tähteään. Alkuteos Emily´s Quest (1927) Suom. Laine Järventaus-Aav. WSOY, 1991a.

Montgomery, L. M.: Runotyttö maineen polulla. Alkuteos Emily Climbs (1925) Suom. I. K. Inha. WSOY, 1991b.

Punajuurikeittoa ja täytekakkua

Tein tänään isänpäivälounaaksi fetajuustokerman kanssa tarjoiltavaa punajuurisosekeittoa. Ohje löytyy uusimman Yhteishyvä-lehden ruokaliitteestä, mutta se vaikutti niin kelvolliselta, että kirjoitin sen ylös itsellenikin.

400 g punajuurta

3  perunaa ( n. 200 g)

1 sipuli

2 rkl voita tai öljyä

1 l vettä

2 kasvisliemikuutiota

1-2 rkl viinietikkaa tai sitruunamehua

1 tl suolaa

1 tl timjamia

¼ tl rouhittua mustapippuria

½ prk ranskankermaa

Fetajuustokerma:

100 g fetajuustoa

½ prk ranskankermaa ( á 150 g)

1 pieni valkosipulinkynsi

ripaus rouhittua mustapippuria

 

 

 

 Kuori ja pilko punajuuret ja perunat. Kuori ja hienonna sipuli. Kuumenna rasva kattilassa ja kuullota sipulit. Lisää punajuuret ja perunat ja anna niiden pehmitä hetken. Lisää vesi, liemikuutiot ja viinietikka tai sitruunamehu. Keitä miedolla lämmöllä kannen alla noin 30 minuuttia tai kunnes punajuuret ovat pehmeitä. Mausta keitto ja lisää joukkoon ranskankerma. Soseuta sauvasekoittimella. Hienonna fetajuusto haarukalla. Sekoita joukkoon ranskankerma ja mausta murskatulla valkosipulilla ja ripauksella pippuria. Tarjoa keiton kanssa.       

  

            Kuten ehkä aikaisemmista kirjoituksistanikin voi päätellä, olen melkoisen innostunut kokkailemaan kasvissosekeittoja. Sotkuisen juureksen maineessa olevaa punajuurta sen sijaan olen käyttänyt melko harvoin, yleensä vain jokajouluiseen rosolliin, ja silloinkin tyydyn valmiiksi kypsennettyihin etikkapunajuuriin. Punajuuri on kieltämättä maineensa veroinen: kumiset kertakäyttökäsineet ja leikkuulautaa suojaava leivinpaperi osoittautuivat hyvin tarpeellisiksi kasviksia kuutioidessa – tai ainakin ruoanlaiton jälkiä siivotessa. Täytyy lisäksi todeta, ettei puolen tunnin keittoaika riitä punajuurten kohdalla ollenkaan, vaikka koetin silputa juurekset mahdollisimman pieniksi. Peruna toki kypsyy suhteellisen nopeasti, mutta punajuuri vaati lähes tunnin keittoajan, eivätkä kuutiot sittenkään olleet erityisen pehmeitä. Valmiista keitosta tuli hyvin sakeaa, samettista ja pehmeää – varsin erikoisen makuista, mutta silti herkullista. Keittoon lisätty puolikas purkillinen ranskankermaa teki ruoasta täyteläisen ja täyttävän, mikä ei pääruokakeitossa ole mielestäni ollenkaan huono asia. Jos haluaa kevyemmän version, ranskankerman ja muut maitotuotteet voi jättää varmasti poiskin, mutta maku saattaa muuttua melko erilaiseksi. Itsetehdyltä tuorejuustolta maistunut fetajuustokerma kruunasi koko komeuden, ja se maistui ihanalta myös leivän päällä. Voin suositella fetajuustokermaa esimerkiksi illanistujaisissa patonkien levitteenä; jos ei valkosipulista satu pitämään, sen voi korvata vaikka yrteillä tai muilla mausteilla.

          Olen jo pitkän aikaa silloin tällöin ajatellut venäläistä ruokaa ja miettinyt, että olisi mukavaa esimerkiksi kaveriporukalla kokkailla borssikeittoa ja blinejä, ja syödä niitä sitten vaikka suolakurkkujen, sienisalaatin ja hapankaalin kera. Tai jotain sinnepäin. Oikeastaan en kovin paljon edes tiedä venäläisestä ruoasta, mutta ajatus jonkinlaisista ”teemaillallisista” kuulostaa hauskalta. Ja taustalla voisivat soida vaikkapa neuvostoliittolaiset käännösiskelmät… Punajuurikeittoni ei ollut borssikeittoa, mutta venäläisyys tuli väistämättäkin mieleeni ranskankermasta, joka lienee hyvinkin itäeurooppalaisen smetanan kaltaista. En oikeastaan tiedä, onko näillä kahdella kovinkaan suurta eroa, happamia maitotuotteita kun ovat molemmat.

          Iltapäiväkahvin kanssa syötiin täytekakkua isänpäivän kunniaksi. Leivoin kakun jo perjantai-iltana, koska minulla oli eilen syntymäpäivät, ja kakun tarkoituksena olisi siis juhlistaa kahta tapahtumaa. Tein perinteisen sokerikakun kananmunista, sokerista ja jauhoista – helppoa ja nopeaa. Ehkä vähän liiankin nopeaa, sillä kakkupohjan päällys paloi uunissa liian korkeassa lämpötilassa, mutta sisus jäi löysäksi, sillä kakku oli pakko ottaa ulos jo parinkymmenen minuutin jälkeen. Vahingosta viisastuneena paistoin toisen kakkupohjan alemmassa lämpötilassa ( 175 astetta), mutta pidin sitä uunissa pidemmän aikaa, yli puoli tuntia. Pilalle menneen kakun reunaa maistaessani saatoin todeta, että epäonnistuminen olikin ollut onni onnettomuudessa: olin vahingossa laittanut taikinaan desilitran verran liikaa sokeria. Ilmankos maistuikin niin makealta…

            Kakun päällystäminen tuotti tällä kertaa päänvaivaa, sillä olisin halunnut kokeilla jotain uutta, mutta en kerta kaikkiaan keksinyt mitään. Laitan täytteeksi aina appelsiinimehua, hilloa, banaania ja kermavaahtoa. Tällä kertaa hillo oli itsetehtyä omenahilloa ja kermavaahdon joukkoon sekoitin sitruunalla maustettua rahkaa, mutta olisin kaivannut kakun päällekin jotain muuta kuin iänikuista suklaarouhetta. Mutta mitä? Tähän aikaan vuodesta on aika turha haaveillakaan tuoreista kotimaisista marjoista ja hedelmistä, ja vaikka pakastemarjat käyvät vallan mainiosti kakun väliin kostukkeeksi, ne ovat liian vetisiä päällysteeksi. Hedelmäkarkit olivat lapsena aivan ehdottoman parhaita kakun päällä, mutta jostain syystä ajatus ei enää tässä iässä kuulosta niin houkuttelevalta… Ja niinpä päädyin taas suklaarouheeseen ja appelsiininpaloihin. Tein lisäksi vesihauteessa sulatetusta suklaasta ja cashewpähkinärouheesta pieniä suklaapalleroita reunustamaan kakkua, sillä tällä kertaa en viitsinyt ryhtyä pursottamaan kermaa reunoille – se nimittäin tuppaa olemaan vähän sotkuista puuhaa.

           Näin isänpäivän iltana täytekakku alkaa olla jo muisto vain; hyvin se ainakin tuntui kaikille maistuvan. Sen sijaan punajuuria on jääkaapissa vielä puoli pussillista. Ehkäpä teen siitä jonain päivänä raastetta ja laitan linssikastikkeen joukkoon.

Himoneulojan mietteitä

Blogini on ollut olemassa jo lähes puoli vuotta, enkä ole vielä kertaakaan kirjoittanut villasukista tai muihinkaan käsitöihin liittyvistä aiheista. Tämä on oikeastaan aika yllättävää, sillä minusta on parin viime vuoden aikana tullut suorastaan himoneuloja, joka ei innostuksen iskettyä malta pitää näppejään erossa puikoista sitten millään. Neulomisharrastus on kuitenkin kausiluonteista: kesähelteillä ei juurikaan tee mieli tarttua hiostaviin lankoihin, mutta syysiltojen pimetessä ja joulun lähestyessä alkavat taas kauppojen lankahyllyt houkutella luokseen ja kaappien kätköistä on pakko kaivaa aikaisempien vuosien jämälangat siltä varalta, että niille keksisi jotain kivaa käyttöä. Olin oikeastaan jo etukäteen päättänyt, etten tänä vuonna tekisi lahjaksi yksiäkään lapasia enkä sukkia, mutta kuinkas sitten kävikään: löysin kaupan poistomyyntikorista pari kerää Novitan kuvioitua Punatulkku-lankaa, enkä voinut vastustaa kiusausta.

          Pidän itseäni villasukkien neulojana vielä aikalailla amatöörinä. Neuloin ensimmäiset sukkani ala-asteella koulun käsityötunnilla, mutta sittemmin sukantekoyritykseni kaatuivat aina – kuten monen muunkin osalta – kantapäähän, jota en kerta kaikkiaan oppinut tekemään ohjeista ja sukulaisten neuvoista huolimatta. Opin oikeasti neulomaan sukat vasta muutamia vuosia sitten, kun eräänä hiljaisena työpäivänä otin töihin mukaan valmiiksi neulotun sukanvarren ja työkaverini alkoi opettaa minulle kantapään neulomista kädestä pitäen – hitaasti, vaihe vaiheelta, kärsivällisyyttä koetellen. Molempien hermoja kiristäneen opetustuokion päätteeksi opetin vastavuoroisesti työkaverini virkkaamaan neliöitä, ja kotiin päästyäni kirjoitin itselleni rautalangasta väännetyn ohjeen kantapään neulomisesta, jotta en sitä enää ikinä unohtaisi. Tähän en aio villasukkaohjetta kirjoittaa, sillä perusteelliset ohjeet mittataulukoineen löytyvät Novitan verkkosivuilta sekä lankakerien vyötteistä. Lisäksi kirjalliset käsityöohjeet vaikuttavat minusta aina melko monimutkaisilta, ja parhaiten olenkin oppinut ihan itsekseni kokeilemalla tai suullisten neuvojen avulla. Minun silmissäni neuleohjeet näyttävät matemaattisilta kaavoilta, joita en yksinkertaisesti osaa lukea: lapsen villapaitaa neuloessani ongelmallisinta oli pääntien kavennusten toteuttaminen, sillä keksin heti kolme erilaista tapaa tulkita ohjetta – joista tietenkin vain yksi oli se ainoa oikea.

          Langat ovat ehdottomasti tärkeä osa käsitöiden viehätystä. Käytän itse melkein aina Novitan Seitsemää veljestä, vahvaa ja suosittua peruslankaa, jonka laaja värivalikoima aina vaihtelee jonkin verran sesonkien mukaan. Pidän oikeastaan lähes kaikista väreistä lukuun ottamatta räikeää turkoosia ja hempeän hailakkaa vaaleanpunaista – jotka tosin nekin saattaisivat sopia hyvin tehosteväreiksi maanläheisempien sävyjen joukkoon. Aivan erityisesti olen ihastunut raita- ja kuviolankojen alati kasvavaan valikoimaan, sillä erikoislangoista saa aikaan helposti näyttävää jälkeä, vaikka niistä toki joutuukin maksamaan hieman yksivärisiä lankoja enemmän. Luonnonmukaisesta värimaailmasta kertovat myös itse langat, joista monet ovat saaneet nimensä joko vuodenaikojen tai lintulajien mukaan. Neulomissani Punatulkku-sukissa vuorottelivat valkokirjavat, harmaat ja ruosteenpunaiset raidat.

          Tein kuviolangasta ja yksivärisestä punaisesta Seitsemän veljeksen kerästä kaksi paria aikuisen sukkia. Neulon aina varteen vähintään kymmenen kierroksen mittaisen resorin, jonka jälkeen jatkan väljempää joustinneuletta nilkkaan ja kantalappuun asti. Jalkaterän teen yleensä kirjoneuleella esteettisistä syistä, mutta myös siksi, että sukasta tulee siten joustavampi ja istuvampi. Vaihtoehtoja on kuitenkin lukemattomia, ja esimerkiksi tekemällä pieniä palmikoita sukan varteen ja jalkaterän päälle sukista saa helposti napakammat kuin neulomalla pelkkää oikeaa.

           Käsitöiden tekeminen on nykyään hyvin suosittua ikään tai sukupuoleen katsomatta, minkä luulen johtuvan sekä vanhojen kädentaitojen arvostuksen noususta että materiaalien ja tekniikoiden monipuolistumisesta. Monille käsityöt ovat varmasti myös nopea tapa rentoutua hetkeksi arjen keskellä; onhan kudin helppo ottaa käsiin vaikkapa televisiota katsellessa. Minulla itselläni on hieman kaksijakoinen suhtautuminen neulomisen rentouttavaan vaikutukseen, sillä neulon melko nopeasti, ja mieluiten haluaisin keskeneräisen työn valmiiksi yhdeltä istumalta. Lasten sukkapari valmistuu yhdessä illassa ja aikuisen vuorokaudessa, mikäli vain työtä jaksaa ja voi tehdä suhteellisen keskeytyksettömästi. Lopulta sormiin sattuu, hartioita kivistää, päätä särkee… mutta seuraavana aamuna on taas pakottava tarve jatkaa. Neulomiseen iskee todellakin himo!

 

 

 

            Olen neulonut viime vuosina monta paria villasukkia sukulaisille, ystäville ja heidän lapsilleen, yleensä syntymäpäivä- ja joululahjoiksi. Tänä vuonna olen aiheellisesti päättänyt hillitä tyrkyttämistäni, sillä kaapissani on muovikassillinen itsetehtyjä, käyttämättömäksi jääneitä lasten villasukkia sekä tarpeeton villapaita. Niin mukavaa kuin neulominen onkin, ei ole järkevää tuottaa sukkiakaan ylen määrin, ellei niitä voi oikeasti antaa kenellekään. Villasukkakassissa kiteytyy ehkä jollain lailla myös haikeus ja pieni surukin siitä, ettei ole – eikä todennäköisesti tule olemaankaan – sukulais- tai kummilapsia, jotka sukkia koskaan käyttäisivät. Toisaalta tiedän, että on olemassa lapsia, joilla olisi varmasti sukille käyttöä. Kierrätys ei ole ollenkaan huono vaihtoehto, vaikka en vielä olekaan raaskinut käsitöitäni laittaa eteenpäin.

          Villasukista voisi loihtia mitä upeimpia luomuksia, oikeita taideteoksia. Periaatteessa minua kiinnostaisi kokeilla uusia malleja, tekniikoita ja materiaalejakin, mutta samalla olen varsin tyytyväinen siihen, että sukkien neulominen on suhteellisen mekaanista, helppoa puuhaa vailla suorituspaineita ja siihen liittyvää epäonnistumisen pelkoa. Keskinkertaisuus on ihan riittävän hyvää. On lisäksi jollain lailla lohdullista ajatella, että vaikka elämässä pärjääminen olisi kuinka rajoitettua, vaikeaa tai mahdotontakin, voi valmistaa omilla käsillään jotakin, jota potentiaalisesti joku ihminen jossain tarvitsee.